JP Koskinen: Hukkuva maa

Niklas Vaateri on varakkaan teollisuussuvun vesa, joka on ottanut elämäntehtäväkseen ilmastonmuutoksen tutkimisen ja esitelmöinnin ympäri maailmaa alan konferensseissa vaikutusvaltaisille yleisöille, joista mainitaan muun muassa oranssinaamainen amerikkalainen presidentti. Kiivaista kommenteistaan ja jyrkistä näkemyksistään tunnettu Vaateri suhtautuu ihmisiin kärsimättömästi, sillä hänen on vaikea hyväksyä selkeiden tosiasioiden kieltämistä ja silmien sulkemista, joita ilmastoasioissa usein tapaa.

Hänen isänsä on kadonnut viitisen vuotta sitten, ja nyt perintöyhtiötä johtava Niklaksen sisar Sandra vaatii tämän kuolleeksi julistamista, jotta yritys ei keiku välitilassa. Tapaus on jäänyt poliisin kirjoissa selvittämättömäksi, mutta nyt arkistot avataan uudestaan. Niklaksen äiti ei halua myöntää miehen todennäköistä kuolemaa, vaan pitää yllä illuusiota "lepolomasta" - Niklaksen näkemyksen mukaan itse väärentämillään - postikorteilla, joita hän on vuosien varrella mieheltään saanut. Sandra käskee Niklaksen taivuttelemaan taiteilijaäidin kuolleeksijulistamiseen.

"- Huomenta. Olet aikaisin liikkeellä. Sinulla on päässäsi taas jokin älli, muuten olisit taas peiton alla. - Liikuttavaa, kuinka ällini tuntuvat kiinnostavan koko sukua. Miksi sinä raahasit Olgan tänne? Olisit soittanut minulle, että nyhjäätte yöhön saakka niin en olisi turhaan huolestunut. Selitin nopeasti, minkä sotkun hän oli aiheuttanut mutta ripitykseni kaikui kuuroille korville. - Soitin sinulle, mutta puhelimesi oli pois päältä. - Olisit soittanut uudestaan tai jättänyt viestin vastaajaan. - Minä en puhu koneille. Muista kiittää Olgaa, hänen ansiostaan saimme tämän huoneen kerralla kuntoon. Vaimosi on tehokas ja järkevä ihminen. - Tietysti on. Ja niin olen minäkin. Siksi haluan, että tämä pelleily isän ympärillä loppuu. Tiedät hyvin, että sain isän katoamisen aikoihin tämän päävamman ja muistini ei ole ihan entisensä. Mutta kun sinä, Sandra ja Mikko olette tietääkseni ihan täysjärkisiä, kuinka helvetissä ette ole saaneet isän sotkua selvitettyä? Nyt kaiken maailman rikoskomisariot roikkuvat perässäni aivan kuin minusta olisi heille jotain apua. He häiritsevät työntekoani. - Sinulle kaikki elämän arvoitukset ovat vain viikkolehtien pulmasivuilla esitettyjä ongelmia, joihin löytyy loogisen päättelyn avulla vastaukset."

Mikko on Niklaksen ja Sandran meribiologiveli, joka elää omissa oloissaan, mutta auttaa hyväntahtoisesti perhettään tarvittaessa.

"- Minä olen puhunut poliisien kanssa monta kertaa. He etsivät isää, mutta tapaus on muuttunut aika kylmäksi. Äidistä ei ole heille mitään apua, joten siksi hänen annetaan leikkiä korttiensa kanssa. - Olet siis selvitellyt asiaa poliisien kanssa etkä ole puhunut minulle mitään? - Mainitsin siitä kyllä sinulle, mutta olit matkalla Brysseliin ja pääkoppasi oli täynnä Grönlannin jäätikön sulamisvettä. Muistatko edes sitä, miten isä katosi?"

Muita juttuun sotkeutuvia henkilöitä ovat sisarusten setä Kalervo, mielisairaalan johtaja, sekä hänen potilaansa Axel Vasaraniemi, joka on alunperin joutunut sairaalaan traumaperäisen ilmastoahdistuksen takia, mutta hakeutuu edelleen ajoittain Notkolinnan turvallisten seinien suojiin.  Niklaksen ja Olgan lapset Saga ja Robin jäävät tarinassa taka-alalle, mutta nuorta polvea edustaa Sandran poika Kivikko, irokeesikampauksineen ja omine ponnisteluineen ilmastonmuutosta vastaan. Kivikko on harvoja, joihin Niklas suhtautuu myötämielisesti ja päinvastoin, vaikka suhteessa on haasteensa. Ne, kuten muutkin päähenkilön ihmissuhteiden haasteet, liittyvät lähinnä Niklaksen ylimielisenä pidettyyn tapaan esittää asiansa.

"Vain idiooteille asiat ovat monimutkaisia."

Suvun arvoitus kiertyy auki lukijaa näppärästi harhautellen, ripeästi edeten ja värikkäillä henkilöillään viihdyttäen. Ajankohta on koronanjälkeinen, mutta ihmiskunta ei vaikuta viisastuneen, ainakaan ilmastokysymyksen ja talouden tasapainossa. Tai salaliittoteorioiden suosimisessa! Tekstissä on puheita niin Jukka kuin Niklas Vaaterilta, mutta kokonaisuus välttää saarnaavuuden riittävillä kärjistyksillä ja yllättävillä koukuilla.

Nokkelaa ja sujuvaa luettavaa genressä, jonka määrittelisin aikalaisromaanin puolelle kurkottavaksi jännäriksi, jossa on enemmän kuin ripaus dekkaria ja enemmän jännitystä ja ihmissuhdepohdintaa kuin romanttisessa viihteessä. Määrittely ei ole helppoa, kuten näkyy, vaikka mielessäni jaan Koskisen tuotannon kolmeen: yltäkylläiset lukuromaanit, kuten Kuinka sydän pysäytetään tai Tulisiipi, dekkarit ja lastenkirjat. Mutta mihin näistä kategorioista istuu vaikkapa erinomainen scifikirja Luciferin pojat? Tai hämmästyttävä Kalevanpoikien kronikka? Ehkä on parempi ottaa kirja kerrallaan ja unohtaa osastoinnit, kun tästä kirjailijasta on kyse.

Kannessa kuvattu Niklaksen lapsuudenkoti, jossa hänen äitinsä edelleen asuu, on kirjassa nimeltään Tulisaaren kartano. Rakennuspiirustus on peräisin Arkkitehtuurimuseosta. Olisi kiinnostavaa tietää, mistä todellisesta tai suunnitellusta rakennuksesta on kyse. Se muistuttaa monin tavoin tuttuja kansallisromanttisia kohteita ja kolmikon Saarinen-Gesellius-Lindgrenin töitä, kuten vaikkapa Hvitträskiä tai Kansallismuseota. Yksityiskohta, joka mainiosti alleviivaa kirjan suvun vaurautta.

Kenelle: Helppolukuisen viihteen ystäville, aikalaisromaania kaipaaville, tapahtumien virrassa viihtyville.

Muualla: Koskinen tarjoaa vetävän ja yllätyksellisen tarinan ohessa tuhdin paketin ilmastonmuutostietoa ja pöllyttää Niklaksen suulla melkoisesti monia näkemyksiä ja mielipiteitä, sanoo Kirsin kirjanurkka ja kuvaa ilmaisua erittäin osuvalla sanalla: napakka.

JP Koskinen: Hukkuva maa. Like 2020. Kansi Tommi Tukiainen.