Elävää kuvaa

perjantai 25. syyskuuta 2020

Hauskoja kirjoja

Otsikko on tietysti ironinen. Hauskuus kirjassa on vaikea laji. Alunperin halusin kirjoittaa oikeasti hauskoista kirjoista. Kun niitä ei ilmaantunut tuskaantuneesta hakemisesta huolimatta, otsikko muuttui ironiseksi. Mutta yllätys: lopulta se muuttuu ihan tavalliseksi otsikoksi, ilman ironiaa! Mikä ei tarkoita sitä, että kaikki hauskoina markkinoidut kirjat olisivat hauskoja. 

Kari Hotakaisen
tunnemme hauskana. Sen lisäksi terävänä ajattelijana ja kynäilijänä. Käsitystäni ei muuta, vaikken Tarinaan ihastunut. Alussa julistetun julmankomean kaupungistumiskuvauksen jälkeen kirjailija vuodattaa katkeria kyyneleitä maaseudun puolesta. Ymmärrän, ymmärrän, mutta en ymmärrä - ei ole hauskaa irvailla yhteiskuntamuutoksesta, joka on jo tapahtunut ja totta. Vaikka ei ehkä aivan kirjassa kuvatulla tavalla. Alun jälkeen tuleva vain toistaa samaa vitsiä, joka ei oikeastaan ole vitsi. Syyt jäävät käsittelemättä, seurauksia liioitellaan eikä ratkaisuvaihtoehtoja esitetä. Romaanin sijasta näppärä novelli aiheesta olisi ajanut saman asian. Ei ole hauska. 

Kari Hotakainen: Tarina. Siltala 2020. Kansi Elina Warsta.


Antto Terras räjäytti hauskuuspankin hulvattomalla kirjallaan etsiväajoistaan Stockmannilla.

Sittemmin puolivirolainen Terras on pyrkinyt yltämään osaansa kirjataivaassa monin tavoin, Tallinnan matkaoppaasta verisimpiin rikostarinoihin, mutta mitä äärimmäistä vielä keksisi? Totta, nolot julkkikset! Jos tämä ei vedä, mikä sitten! Tiedäthän amerikkaisen roast-formaatin idean - siinä grillataan sanan voimalla julkisia hahmoja todellisten ja keksittyjen ominaisuuksien voimin niin kovalla liekillä kuin uskalletaan ja pyritään herättämään grillattavassa näkyviä tunteita. Hyväntahtoisesti, kertoo roastmaster Terras, joka on alan uranuurtaja Suomessa.  

Kirjailijan aukkoinen suomalaisen kulttuurin tuntemus ja lukijoita aliarvioiva ote ovat omaa luokkaansa. (Huomasitko, yritin roastata.) Olisin toivonut kirjaan kovia nimiä presidenteistä yritysjohtajiin, ja kun roustaus-esimerkkien yritysosio alkoi, virkistyin, mutta ei. Sillä kiinnostavimpien roastettujen nimiä ei kuulemma saanut mainita, vaikka kohderyhmä on vastaanottavaisin, minkä voin hyvin uskoa. Monissa liemissä keitetyt pomot tuskin hätkähtäisivät herjanheittoa, jopa nauttisivat siitä. Kuulisimmepa roasteissa toimareita, pääjohtajia, pormestareita... 

Terras on nokkela ja sujuvakynäinen tekijä. Roast-kirja paitsi perehdytti minut kyseiseen taidesuuntaukseen myös viihdytti ja ainakin kerran nauratti ääneen. Tietomäärältään ja tekstin sutjakkuudeltaan se on hyvin koottu. Melko hauska, jos aihe yhtään kiinnostaa.

Antto Terras: Roast. Into 2020. Kansi Tiia Javanainen.


Jussi Seppänen kertoo kirjassaan Jussi Seppänen henkilöstä nimellä Jussi Seppänen.

Kirjailijuudesta kertovat romaanit ovat usein tylsiä pelkojen, ihmiskontaktien vaikeuksien ja luomisen tuskan kuvauksia, mutta tämä ei ole, mikä ilahduttaa suuresti: päähenkilön onnellisuus elossaolosta (johon on hyvä syy) näkyy lämpimänä katsantona ja humoristisina huomioina Jussi Seppäsen arjesta, maneereista ja kirjaideoista, muun muassa. Kummempaa juonta ei tarvita.

Kerrankin kirjailija, joka ei kammoa esiintymistä eikä puhumista! Hänellä on myös läheisiä, jotka tukevat, mikä auttanee itsetunnon kanssa. Seppänen suhtautuu nöyrästi asioihin, joita ei tiedä, ja niitä hän toteaa olevan paljon. Kyynisyys loistaa poissaolollaan, samoin teennäiset vitsit. Aitouden vaikutelma on vahva.  

Kirjamessuilla käyviä naurattaa kuvaus HS:n esikoiskirjapaneelista. Vaivaannuttavat kirjailijahaastattelut ovat tunnistettavia (huom. kyseiset paneelit ovat kuvatusta jo kehittyneet). Ja ihana Ella Kanninen, jaan täysin Seppäsen ihailun hänen ammattitaitoaan kohtaan! Samoin Minna Joenniemen, vaikka itselleni ei tulisi mieleen kuvata häntä esimerkiksi "käveleväksi seksiksi". Unijaksot olisin tiputtanut pois - fiktiossa tai autosellaisessakaan ne harvoin antavat lukijalle lisää. Mutta kokonaisuutena, ainakin kirjallisille ihmisille erittäin hauska kirja, josta jää hyvää kupliva mieli.  

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen. WSOY 2020. Kansi Tommi Musturi. 


Yllätysbonuksena löysin vielä yhden: 

Mahdoton elämä on toinen trilogiasta, jonka aloituksen Täydellinen näytelmä olen missannut. Kirjan Alina on nelikymppinen teatteriohjaaja, joka taistelee uran ja perheen yhdistämisen ja taiteentekijänä naisena vakavasti otettavuuden kanssa. Saako aviomiehelle olla kateellinen? Totta kai, jos asetelma on niin epäreilu kuin kirja kuvaa. 

Alina suhtautuu asioihin käytännöllisesti vaikka naiselle tyypilliseen tapaan sopivasti silmiä sulkien. Mutta hän kehittyy, eikä suostu jyrättäväksi, ainakaan ihan aina. Hän selviää monesta chick-litmäisestä tilanteesta kummallisen helposti, mutta hienoisesta sadunomaisuudesta (joka oikeastaan on toimiva tyylikeino sekin) huolimatta hänen tarinansa on raikkaan virkeä. Uskon kiinnostavan viihdettä hakevaa lukijaa, etenkin teatterikäyntejä harrastavaa. On hauska. Trilogian kolmas osa ilmestyy ensi vuonna. 

Elina Kilkku: Mahdoton elämä. Bazar 2020. Kansi Susanna Appel.


Kaikki kirjat kirjastosta paitsi Roastin sain kustantajalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti