keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras toimi Stockmannin myymäläetsivänä Helsingissä 18 vuotta ja kirjasi muisteloitaan tuosta salaperäisestä ammatista, kaupungin historian kiistatta merkittävimmän vähittäiskaupan palveluksessa. Ketä Stockkalla vuosikymmeniä ravannutta ei kiinnostaisi?

Syntymäsijoiltaan virolaisessa muistelijassa on etsivyyden lisäksi humoristin vikaa. Terras kirjoittaa hulvattoman puhekielisesti ja ronskisti ja sanoo ääneen asioita, joita muutkin kyseisen liikkeen tuntevat saattavat miettiä, mutteivat ikinä kehtaisi sanoiksi pukea. Välillä hän äityy täysin päättömäksi, mutta ensikauhistelun jälkeen totisinkin lukija alkanee ymmärtää jutun jujun. Etsivän työssä tuskin ilman mielikuvitusta pärjäisikään.

Kirja on jaettu kiitettävän moneen lukuun ja case-tarinoihin, joten lukeminen on helppoa ja nopeaa. Hämmästyin saadessani pienen pehmeäkantisen, alle 300-sivuisen kirjan kirjastosta, sillä siihen on niin pitkä jono ja se on edennyt niin hitaasti, että kuvittelin teoksen kunnon tiiliskiveksi, vakavaa omaksumista vaativaksi. Ilmeisesti lukijoita houkuttavat muut syyt.

Sivuillaan Terras ehtii silti kuvata kauppaliikettä ja etsivätoimintaa monelta kantilta. Niin osastoittain aina kellon alta kosmetiikkaan ja Herkusta Akateemiseen - joka vielä tuolloin oli Stockmannin omistuksessa - kuin rikollistyypeittäin, talon tavat ja tärkeät vieraat listaten, oikeuslaitoksen toimintaa, pikkutuhmia juttuja ja unohtumattompia asiakkaita unohtamatta. Bonuksena, tai ehkä joidenkin mielestä ytimenä, on "itseopiskeluosio", myymälävarkaan käsikirja, jossa Terras auliisti neuvoo uraansa aloittelevia. Hän myös kaihoisasti haikailee haasteita ja kaipaa todellisia tekijäkykyjä ja innovaatioita vastapuolelle, sillä nykyvarkaudet alkavat ilmeisesti jo mennä rutiinilla.

En suosittele kirjaa matkalukemiseksi julkisiin liikennevälineisiin, sillä se naurattaa nolosti. Pyrskähtely aiheutuu etenkin caseista, jotka ovat lievästi sanoen uskomattomia, minkkiturkkimummojen kaljanvarastelusta unelmahäämatkansa putkareissuksi pöllittyjen sortsien takia vaihtaneisiin. Sekä Terraksen kannanotoista Stockmanniin liittyvistä ennakkoluuloista ja käsityksistä. Hän ei pidä kynttilää vakan alla eikä edes muumeja laaksossa, vaan esiintyy ylimielisenä kaikentietäjänä. Ei ollenkaan huono tehokeino muistelmakirjaan, jotka yleensä ovat tylsän särmättömiä. Linja pitää horjumatta läpi kirjan, mikä myös on plussaa.

Kaiken lätinän alta olen silti tunnistavinani työstään ja työnantajastaan suorastaan liikuttavan ylpeän ammattimiehen. "Me tehtiin" ja "Meidän mielestä". Ja tämä kasvattaa kiinnostusta ja sympatiaa Stockmannia kohtaan enemmän kuin komea mainos päivälehden sivulla. Kuulin huhua, että työantajaja olisi suhtautunut nuivasti kirjan julkaisuun - josta Terras ei tyhmää kyllä informoinut etukäteen, arroganssi ja oma-aloitteisuus (jotka voivat olla myös hyviä ominaisuuksia) saattoi mennä tässä överiksi. Terras ei ole enää kyseisen työnantajan töissä.

Jos itse olisin ollut vastaavanlaisen talousahdingossa kärvistelevän liikkeen viestintäihmisiä, olisin riemusta kiljuen ottanut vastaan tiedon tulevasta kirjasta ja vaatinut sen oikoluettavaksi, koska kustantajalta se on juosten kustu, anteeksi (kirjan kielenkäyttö tarttuu). Mutta kirjoitusvirheitä on runsain mitoin, mikä ei laatua korosta, ei kertojan, aiheen eikä julkaisijan. Kehottaisin myös jättämään pois hotelli Marskin naimapuuhat ja jonkin Seppälän kommentoinnin, jotka menevät jo etsivän työstä ohi. Siirtäisin loppusanat alkuun ja alusta 25 sivua lyhennettynä loppuun. Suoraan asiaan ja selitykset perään, jos niitä vielä joku kaipaa. Ja siitä vain seuraavaa painosta uuniin.

Täytyy sanoa, että Stockkan kulmilla olen kävellyt hieman varovaisemmin viime aikoina, nyt kun tiedän, että esiinnyn noin neljän kameran kuvassa koko ajan. Ja ne nauhat pystyvät kertomaan vielä juhannuksenakin, kenen kanssa tuli lähdettyä Manskulta pikkujouluista taksiin ja mihin suuntaan. 

Kirja ei oikeasti rohkaise rikollisuuteen eikä alan yrittelijöitä auta - lannistuisin alkuunsa jos olisin jo suunnitellut kivaa keikkaa - mutta avaa tavisten silmiä raadolliseen arkeen, jota normaalisti emme huomaakaan.

Kirja on ensisijaisesti hauska, informatiivinen ja tunteita herättävä - jos nyt aiheesta on yhtään utelias. Omia Stockmann-muistoja herää tuon tuostakin, kun silloinkin kerran Hulluilla päivillä... No, ne ovat jo toisen henkilön muistelmia, ne. Mieli tekisi alkaa ehdotella tavaratalolle ideoita nykyistä toimivampaan konseptiin. Pidättäydyn kuitenkin - vaikka pinnistellen - itse aiheessa eli kirjassa. Olen tasan samaa mieltä kuin kirjoittaja: harvoin löytää ammatillisia tarinoita "muita innoittaneesta betoniraudoittajasta tai esimerkillistä johtajuutta osoittaneesta levyseppähitsaajasta." Siksi tämä ammatinkuvaus on hieno juttu. Nautin myös ironisesta otteesta, jolla hän suomii kaikkea. Lähes rakkaudella.

Enkä voi olla miettimättä, monellako etelähelsinkiläisellä hienolla rouvalla tai pikarikastumista suunnittelevalla vähemmän hienolla jampalla mahtaa olla sama kirja kotona yöpöydällä, molemmilla tietysti pöllittynä?

Jälkikirjoitus: Uutisista luimme syksyllä, että oma etsivätoiminta Stockkalla lopetettiin ja homma siirrettiin vartiointiliikkeelle. Terras ei halunnut vartijaksi, vaan jatkaa nyt uraansa muualla. Jouduttiko kirja kehitystä - tuskin montaa kuukautta enempää, luulen. Stockmannin taloustilanteessa kehitys ei ollut yllättävä, vaikkei silti mieluisa. Olisiko kauppaliike voinut erottautua juuri erityisillä palveluillaan? Ekslusiivisuudellaan? Perinteillään? Muistoja ja tunteita herättävyydellään? 

Kenelle: Stockmannin asiakkaille, myymälävarasuraa aloitteleville (konkarit jo tuntevat systeemit), ammateista kiinnostuneille, hauskaa luettavaa etsiville, ironiaa ymmärtäville, tavaratalojen konsepteja miettiville.

Muualla: Kirjahillaa häiritsi tytöttely, mutta hänestä oli kiva lukea erikoisesta ammatista. Pihiä naista ärsytti, vaikka mietitytti ja viihdytti. Sovinismia ja typeryyttä löysi Kirjavuorenpeikko. Kepeydessä ja kauheudessaan avartava, totesi Kirsin Book Club. Myös Hesari näkee Terraksen ammattiylpeydessä rakkautta, kuten minäkin. Ilta-Sanomat kertoo kuittihuijarista.

Antto Terras: Stockmann Yard. Myymäläetsivän muistelmat. Like 2015.

Koska tavaratalon konsernijohto ei hyväksynyt kirjaa ainakaan julkisesti, ruksaan Helmet-lukuhaasteessa 2016  kohdan "jossain päin maailmaa kielletty kirja".

2 kommenttia:

  1. Aah, mainio kirjoitus tästä kirjasta, josta olen kuullut mutta autuaasti sittemmin sen olemassaolon unohtanut. Kirjan tyyli ja huumori vaikuttaa juuri minulle sopivalta ja Stockmanniin liittyy niin niin paljon muistoja.

    Stockmann on pelastanut minut monta kertaa pinteestä nuorempana ihanalla luotollisella Stockmann-kortillaan, jonka sai tuolloin lähes kuka tahansa persaukinen (sori, minuunkin näemmä tarttuu jo kirjan kieli, vaikken ole edes sitä lukenut) :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, sama kokemus kortista :-) Kirjan kieli on tosiaan tarttuvaa, harmittaa vain ne turhat virheet. Ja muistoja herää, jos koskaan on ko. kaupassa vieraillut.

      Poista