Elävää kuvaa

lauantai 3. lokakuuta 2020

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa

Kuka ei olisi haaveillut joskus nukkuvansa niin kauan, että ikävät ajat, vaikka koronat, olisivat ohi? 

Ja voisi herätä levänneenä, aloittaa elämä virkeänä ikään kuin puhtaalta pöydältä? Minä ainakin olen. Mutta jos vaikka puolen vuoden nukkumista olisi mahdollista kokeilla, toteuttaisin sen mieluummin luomuna enkä lääkkeiden voimin, kuten tekee tarinaa minä-muodossa kertova nuori nimetön nainen New Yorkin Upper East Sidelta. Raha- ja koulutustilanne ovat kunnossa, ulkonäkö kestää vertailun kehen tahansa. Mutta kielteiset ajatukset kiusaavat, olo on sietämätön ja vihainen. Mikä auttaisi?

Hän päättää horrostaa kokonaisen vuoden. Koska miksi ei? Molemmat vanhemmat ovat kuolleet, sisaruksia ei ole - "ei sukulaisia joiden kanssa riidellä" - poikaystävä Trevor on komea mutta välttelevä fuck body, eikä työnteosta tule mitään. Nukutaan pois kaikki paska! Ainoa kosketus pillerien ja sohvan lisäksi syntyy elokuviin ja televisioon, ajoittain myös rasittavaan ystävään Revaan, josta ei tunnu pääsevän irti millään.

"- Minusta ei vain ole terveellistä nukkua koko päivää", Reva sanoi ja pisti pari purukumilevyä suuhunsa. - Jospa sinä tarvitset olkapään, jota vasten itkeä. Hämmästyisit kun tietäisit miten hyvältä tuntuu, kun on saanut itkeä kunnon itkut. Siitä saa paremman olon kuin mistään pillereistä. Revan neuvot kuulostivat aina siltä kuin hän lukisi huonon tv-elokuvan käsikirjoitusta."

Ota vain itseäsi niskasta kiinni tai pystyt mihin haluat -tyyppiset neuvot eivät henkilöllemme riitä. Tujumpaa sen olla pitää, ja siihen hän saa avut karmean osaamattomalta tohtori Tuttlelta, jolla jostain käsittämättömästä syystä on reseptienkirjoitusoikeus. 

"Aika kului välillä nopeasti, välillä hitaasti, riippuen siitä kuinka syvään uneen onnistuin vajoamaan. Minusta tuli hyvin herkkä hanaveden makuvivahteille. Joskus se oli sameaa ja maistui mineraaleilta. Joskus se oli kuplivaa ja maistui samalta kuin jonkun ihmisen paha hengitys. Suosikkipäiviäni olivat ne joita tuskin huomasin. Saatoin havahtua siihen, että makasin sohvalla hengittämättä ja tuijotin pölyhattaraa, joka pyöri ikkunasta puhaltavassa vedossa pitkin puulattiaa, muistin lyhyen hetken että olen elossa ja vajosin taas uneen."

Kun horroskokeilu etenee, tarvitaan lisää lääkkeitä, yhä vahvempia. "Rauhoittavien annostelu vaatii kehittynyttä matematiikkaa." Tuttlen ammatillinen epäpätevyys kohoaa omiin sfääreihinsä, samoin henkilömme kokemat lääkkeiden vaikutukset. Miten koe onnistuu?

Kirja sopii suomalaisille, masennuksen ja mielialalääkkeiden valitulle kansalle, joka on tottunut vaeltamaan pimeässä. Voiko näistäkin asioista puhua ironisesti, jopa hauskasti? Tarina ei ole realismia nähnytkään: noin valtavilla lääkityksillä ja minimaalisella ravinnolla tyttö olisi tosielämässä todennäköisesti jo ajat sitten kuollut. 

Ajatusleikkinä se on kiinnostava viedessään kokeen äärimmäisyyksiin. Millä luonnollisesti on päinvastainen vaikutus kuin houkutteleva, ja siinä on yksi tarinan vahvuus. Toinen on tekstin nasevuus. Yllättävyys syntyy huumorista, jota yleensä aiheesta ei revitä. Jos tarinan haluaisi ajatella todelliseksi, löytyy myös syitä siihen, miksi tyttö pakenee uneen. Pelkkää hupaa se ei siis ole. Tv-sarjoja ja elokuvia mainitaan runsain määrin, joten viihdealakin pääsee esiin. Myös muita tuotemerkkejä heitellään huoletta, mikä tuo konkretian tuntua, vaikka osa on suomalaiselle outoja. 

Kenelle: Masennusta hoitaville, yltäkylläisyyttä kadehtiville, pitkiä unia kaipaaville.  

Muualla: Pähkähullu ja absurdi, mutta kirjailija kirjoittaa järjettömän hyvin, sanoo Kirja vieköön. 


Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa. (My Year of Rest and Relaxation) Aula & Co 2020. Suomennos Kristina Drews. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti