Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

"Monta vuotta aikaisemmin mummi oli sanonut, ettemme koskaan opi täysin tuntemaan toista ihmistä. Minä lilluin silloin uima-altaan vedessä vyötäisiä myöten, hän puolestaan loikoili rantatuolilla sormeillen polvensa löystynyttä ihoa ja tarkkaillen vartalossaan tapahtuneita muutoksia kuin ulkopuolinen. - Emme koskaan opi täysin tuntemaan toista ihmistä, Teresa. Joskus olisi parempi olla tutustumatta alun alkaenkaan. En sinä iltapäivänä kiinnittänyt huomiota hänen sanoinsa. Olin seitsemäntoistavuotias, ärsyynnyin neuvoista, olin epäluuloinen."

Torinolainen Teresa viettää lapsesta saakka kesälomiaan isänsä äidin talolla toisella puolella Italiaa, Apuliassa. Tylsistyy ilman kavereita tietysti, joten hän on innokas tutustumaan läheisen maatilan asukkaisiin. Kolme poikaa omalaatuisen pariskunnan hoivissa kiehtoo häntä, tilan maanläheinen ja hengellinen elämä. Kuin perheenpää Cesare olisi keksinyt täysin oman uskonnon, Raamattuun lujasti pohjautuvine ajatuksineen. Lapset opetettiin kunnioittamaan elämää sen kaikissa muodoissaan, edes hyttysiä ei saanut tappaa, ja omavaraisuus oli kunnia-asia. Teresa viihtyi tilalla, jossa oli niin toisenlaista kuin suurkaupungissa, ja odotti kesiä kiihkeästi. Hän suorastaan hullaantui yhteen pojista, Berniin. Teineinä he seikkailivat lähiseuduilla ja, väistämättä, myös toistensa vartaloilla. 

"Toinen riemunaiheeni oli se, että minulla oli viimeinkin oikeita ystäviä, tai paremminkin veljiä ja siskoja. Bern, Tommaso, Danco, Giuliana, Corinne: nimemme muodostivat mielessäni yhtenäisen, katkeamattoman säikeen."

Teresa kertoo tarinaansa päälle kolmikymppisenä. Asiat eivät menneet lainkaan kuten piti, tai oikeastaan, ei hänellä tai muilla pitkän aikavälin suunnitelmia ollut, joten kuka tietää, miten olisi "pitänyt" mennä. Tavoitteita ja aatteita nuorilla kyllä oli, ja kiihkeitä tunteita, joista yksi oli luonnon puolustaminen. Omalla tavallaan, ei vanhempien tai yhteiskunnan hyväksymillä tavoilla. 

"- Tosiasiassa, hän jatkoi hetken päästä, Cesare suhtautui suurpiirteisesti moneen asiaan. Hän ajatteli, että ympäristön pelastamiseksi riittää se, ettei tapa mitään. - Ja...? Bern katsahti minuun vähän ankarannäköisenä. - Pelkkä säilyttäminen ei enää riitä, Teresa. Ne ajat ovat ohi. Olemme romahduksen partaalla, etkö huomaa? Meidän on autettava luontoa elpymään ja uusiutumaan luontaisesti, hän sanoi lausuen selkeästi viimeiset sanat. - Jos jatkamme samaan malliin, planeettamme on tulevaisuudessa pelkkää suolaerämaata."

Yksi teko johtaa toiseen, yksi tunne moneen muuhun tunteeseen. Lopussa mietin, kuinka paljon kirjan henkilöiden välillä oli oikeaa ystävyyttä tai rakkautta, vai oliko kyse niihin verhotusta vihasta? Ja kuinka paljon aikuistuvien nuorten päätöksiä sanelivat hormonit, tiedon tai järjen sijaan, luonto siis vallalla näinkin? Lienen Elena Ferranten kyllästämänä jämähtänyt hänen aikansa italialaiseen nuoruuteen, kun hämmästelen nuorten, etenkin tyttöjen, vapautta juhlia, liikkua omilla teillään aamuun saakka, huumekokeiluista ja muista päänsekoittamisista puhumattakaan. Muistutan itseäni, että nyt ollaan tässä ajassa, tai lähes. Ympäristöaktivismi on keksitty, kännykät ja netti laulavat, jopa laittomien maahanmuuttajien ja naisten asemaa sivutaan. Tarpeelliseksi ja hyväksi katsotun tekemisen ja rikosten raja alkaa hämärtyä (vai olisiko uusiutua parempi sana), samoin yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden: kenen puolesta taistellaan, kenen ei: onko minä itse kuitenkin lopulta jokaiselle maailmankaikkeuden keskus, jonka tarpeet, tunteet ja haaveet ovat ensisijaisia? 

Kerronta koukuttaa tehokkaasti. Giardanon teksti soljuu helposti kuin hengitys, vaivattoman tuntuisena ja kauniin houkuttelevana jatkamaan. Kelpo lukuromaani jos mikä jännityksineen, rakkauksineen, yllättävine käänteineen. Ei ole vaikea, vaikka kirjailija on teoreettisen fysiikan tohtori; ajateltavaa on silti riittävästi. Ehkä yksi kiehtova tekijä on se, että Giardanon kuvaamat ihmiset ovat niin erilaisissa ympyröissä ja erilaisia kuin itse olen. Heitä haluaisi ymmärtää, mutta se on haasteellista, tyypit jopa ärsyttävät, eikä tapahtumia pysty mitenkään ennakoimaan. Uhkaa on ilmassa alusta saakka.

Teresan minä-kerronnan lisäksi kirjailija käyttää paljon keinoa, jolle en tiedä nimeä - varmaan sellainen on - mutta joka siirtää kertojaksi jonkun muun, joka kertoo omaa tarinaansa Teresalle. Lukija kuuntelee (lukee) näitä osuuksia ikään kuin kaksien korvien kautta, omiensa ja Teresan. Kiinnostava efekti. 

"Jollei heittäytynyt rakkauteen nuorena, ennen kahdettakymmenettä ikävuottaan, ei mitenkään voi ymmärtää tunnetta siitä, että rakkaus oli kyllästänyt joka ikisen solun ja kudoksen, että siihen oli jäänyt lähtemättömästi koukkuun." 

Kenelle: Tarinankerronnan ystäville, vaihtoehtoisten elämäntapojen miettijöille, ympäristönsuojelijoille tai siitä vähät välittäville, Italia-faneille, ihmissuhderomaaneja ahmiville.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän. Aula 2021. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä. Kansi Laura Noponen.

Ennakkokappale kustantajalta.

Helmet-haasteessa 2021 sopii ainakin kohtiin: 

6. Kirja kertoo rakkaudesta
7. Kirjassa on kaveriporukka
8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa
22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä
29. Kirjassa henkilön maailma muuttuu
34. kirjassa tarkkaillaan luontoa