Elävää kuvaa

maanantai 22. marraskuuta 2021

Yoko Ogawa: Muistipoliisi

Muisti on kiehtova ja ärsyttävä asia, etenkin kun ikää kertyy. Kun omien perheenjäsenten nimet pitää huudella kaikki peräkkäin, ennen kuin osuu oikeaan. Ja kun puolen minuutin takainen ajatus on jo kadonnut sillä aikaa, kun vaihdat huoneesta toiseen ja ihmettelet, miksi tulinkaan tänne. Kuulostaa ehkä tutulta? 

Muistipoliisi vie muistamisen aivan toisille tasoille. Tai paremminkin unohtamisen, sillä japanilaisella saarella tapahtuu kummia. 

"Kaikkien saarelaisten täytyy menettää sydämessään olevat asiat yksi kerrallaan, järjestyksessä. Luultavasti ihan pian sinullekin koittaa hetki, jona menetät jotakin ensimmäistä kertaa. - Onko se pelottavaa, kysyin äidiltä huolissani. - Ei ole. Älä huoli. Sillä se ei aiheuta kipua eikä kärsimystä."

Päähenkilön äiti kuolee, sitten isäkin, ja kertojanainen, kirjailija, jää yksin asumaan kotitaloonsa. Jäljellä on pappa, ja kustannustoimittaja R. Pappa ihailee kirjailijan työtä, muttei suostu lukemaan:

"Kun kirjan on mennyt lukemaan, sehän päättyy siihen, eikö päätykin? En saata tehdä mitään niin tuhlailevaista." 

Tavaroita katoaa. Ruoka-aineita unohtuu. Linnut ja ruusut katoavat. Myös kokonaisia perheitä. Outoa kyllä, R:llä on DNA:ssaan jotain, mikä estää muistipoliisien aikeet. Hän ei unohda asioita. Siksi hän on vaarassa joutua muistipoliisien - oikeaoppista unohtamista valvovien viranomaisten - haaviin, eikä sieltä palata. Muut samalla tavalla "vialliset" pakenevat turvataloihin, ja nuori naisemme päättää pelastaa R:n rakentamalla papan kanssa tälle turvahuoneen omaan taloonsa. Piilopaikan. 

Mikä kaikki voi kadota? Voivatko ajatukset kadota, sanat? Ainakin kirjallisuus katoaa. Nainen ei enää pysty lukemaan, hän näkee kirjoitusmerkit muttei "kyennyt ymmärtämään niitä toisiinsa yhdistyvänä tarinana." Romaanista tulee yhtä outo käsite kuin vaikkapa soittimista. Vaikka näkisi jonkin tavaran, sen käyttötarkoitusta ja ideaa ei enää muista.

Mikä kammottava ajatus. Yhteiskunnallinen viittaus on selvä. Sensuuri kitkee toisenmieliset, historiaa muutetaan jälkikäteen. Dystooppinen ote saarelaisten koko olemassaoloon yhdistyy tekstissä pikkutarkkaan, ajatuksia ja arjen askareita kuvaavaan kerrontaan, jonka miellän hyvin japanilaiseksi. Ogawa taitaa kerronnan tyylikkäästi.

Kaikkein pelottavin on ajatus siitä, että osa itsestä katoaa, eikä sitä pian edes huomaa. Mitä jää lopulta jäljelle?

Konkreettinen, kiinnostava tarina kuvaa suuria, huippuajankohtaisia asioita. Hieno yhdistelmä, joka on aiheen karmeudesta huolimatta nautinnollista, välillä hauskaakin luettavaa. Hämmästyttävää on se, että kirja on kirjoitettu jo vuonna 1994, nyt saimme sen suomennettuna.

Ogawan Professori ja taloudenhoitaja ilmestyi suomeksi 2016.

Kenelle: Tulevaa pohtiville, ajatuksiamme ohjaileville vaikuttajille ja vaikutettavina oleville, japanilaisuuden ystäville, kirjoittamisesta kiinnostuneille. 

Muualla: Kirjaluotsi pitää kerronnasta valtavasti ja kertoo myös kirjailijasta lisää.


Yoko Ogawa: Muistipoliisi. (Hisoyaka na Kessho 1994). Tamme Keltainen kirjasto 2021. Suomennos Markus Juslin. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti