Annie Ernaux: Vuodet

Annie Ernaux on Ranskassa kuuluisahko kirjailija, Suomessa ei niinkään. Hänen muistelmateoksensa on silti herättänyt meilläkin ihastusta, ja hyvä niin. Sillä onhan sen idea ja toteutus aivan mainio. 

Muistelmat ovat lähtökohtaisesti tylsiä. Isänäiti syntyi Karjalassa ja isovaari Iitissä, heistä tuli lääkäreitä, muurareita tai autokauppiaita. Kaikki olivat yhteiskunnan tukipilareita. Paitsi se, joka hirtettiin. Ernaux sivuuttaa muistelun perinteet riemastuttavan viileästi ja kuvaa aikaa tavalla, joka kiinnostaa. Tuokiokuvina, välähdyksinä, jotka muodostavat kuitenkin selkeän kokonaisuuden ja kehityskaaren, sekä henkilön että aikakauden. 

Kirjailija on syntynyt 1940, joten henkilökohtaiset muistot alkavat vuosikymmenen alkupuolelta. Hän kasvoi vuosisadan alun toiveikkuuden mutta sen jälkeisen lannistavan sodan kohdanneiden vanhempien lapsena, jolle asetettiin paljon odotuksia, kuten tulevaisuudelle ylipäänsä. "Puheissa sanottiin, että me edustimme tulevaisuutta." Lapsia alettiin katsoa muuna kuin työvoimana. "Koulun lukujärjestys syrjäytti kylvökalenterin." Entiset tiukat kasvatussäännöt ja kuri pätivät, niukkuus väheni: maailma muuttui, kuluttaminen alkoi:

"Meillä oli aikaa himoita tavaroita, muovista meikkipussia, kumipohjakenkiä, kultakelloa. Omistaminen oli hienoa. Tavaroita esiteltiin ja niitä annettiin muiden ihailtaviksi. Niissä oli jotain salaperäistä ja taianhohtoista, joka ei haihtunut, vaikka niitä kuinka katseli ja hypisteli. Kun jonkin tietyn tavaran oli saanut ja sitä käänteli käsissään, siltä odotti edelleen ties mitä. 

Edistys oli elämän päämäärä. Se merkitsi hyvinvointia, lasten terveyttä, valoisia koteja ja valaistuja katuja, tietämystä, kaikkea mikä käänsi selkänsä sodalle ja maaseudun pimeydelle."

Kuvattu aikakausi ulottuu noin 2000-luvun alkuun. Kirjailija oli nuori 1960-luvulla. Kun nyt katsoo tuota aikaa, se vihloo, kaikessa toiveikkuudessaan ja tulevaisuuden uskossaan. Mutta ajattelun voi hyvin ymmärtää. Mikseivät ihmiset olisi tarttuneet kaikkeen ihanaan, mitä oli tarjolla? Ei tiedetty ilmastovaikutuksista tai saasteongelmista. Oli hyvä ja suositeltavaa heittäytyä uusimpien keksintöjen ja trendien pyörteisiin. Kun tyttö kasvoi nuoreksi naiseksi, tuli vielä suurempia uudistuksia.

"Se kaikkein tiukimmin kielletty, se mitä emme olleet uskoneet mahdolliseksi, sallittiin lailla. Emme uskaltaneet pyytää sitä lääkäriltä, eivätkä he sitä ehdottaneet, varsinkaan naimattomille naisille. Säädytöntähän sellainen olisi ollut. Aavistelimme, että ehkäisypilleri mullistaisi meidän elämämme, että olisimme vapaita päättämään kehoistamme. Olisimme yhtä vapaita kuin miehet."

Oli hienoa tuntea olonsa vapaaksi, vaikkei olisi vapauttaan käyttänytkään, sitoutunut parisuhde oli salaa arvossaan kasvatuksen mukaisesti, sanoo kirjailija, mutta mahdollisuus olisi ollut. Ja historia, ketä se olisi kiinnostanut!

"Yli viisikymppisten suusta sotapuhe kutistui omahyväisiksi, yksityisiksi anekdooteiksi, ja kuulosti meidän, alle kolmikymppisten, korvaan horinalta."

Muutosten aika on kuvattu kauniisti, tarkasti ja fragmentaarisesti, kuten hienosti sanotaan. Ei mitään turhaa, vain itse asiaa, muistoja. Jos kirjoittaisin omaelämäkerran, nyt tiedän, miten se pitäisi tehdä! Hieman samaa ongelmaa on kuin Natalia Ginzburgin muistelman kanssa: osa menee ohi, kun ei tunne kyseisen maan kulttuuria ja politiikkaa riittävästi. Mutta osan sentään, ja ilmiöt aina: 

"Yhteiskuntaa kutsuttiin nykyisin 'kulutusyhteiskunnaksi'. Fakta oli kiistaton, se oli tosiasia, jota ei käynyt kieltäminen, piti siitä tai ei. Öljynhinnan nousu kauhistutti ihmisiä jonkin aikaa. Aika oli suotuisa kuluttamiselle, ja kansa hankki nautintoa tuottavia asioita ja tavaroita." 

Kenelle: Elämäkertojen ahmijoille, vuosikymmeniä kokeneille tai niistä kiinnostuneille, Ranskan ystäville, kirjoittamistaidon tarkkailijoille. 

Muualla: Suurten ikäluokkien tarina ja ja yhdenlainen yhteenveto 1900-luvun jälkipuoliskon muutoksista, sanoo Mikko Kirjavinkeissä.

Annie Ernaux: Vuodet. Gummerus 2021. Suomennos Lotta Toivanen. Kansi Jenni Noponen.