Emmi Pesonen: Taikurin tyttäret

Taikurin tyttäret on tehokkaan tunnelmallinen ja vaikuttava teos. Se käyttää herkullista symboliikkaa näkyvästä ja näkymättömästä, näppärästi piilotetusta mutta kipuna tuntuvasta, illuusion ja toden vuoropuhelusta. Silti se ei ole magiaa tai fantasiaa - sen enempää kuin elämä yleensä - vaan tarina eräästä perheestä (ei voi olla miettimättä Tolstoita: ...jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.)  

Isä hoitaa potilaitaan hypnoosilla ja harrastaa taikatemppuja. Hän on varma, että ihmismielessä on vielä paljon meille tuntematonta. "Hän rakasti sirkusta ja oli kiinnostunut kaikesta yliluonnollisesta, taikavoimillaan hän väitti kykenevänsä hallitsemaan todellisuutta." Hänen vaimonsa kyllästyy ja haluaa erota. Tyttäret Linda ja Magda erotetaan toisistaan myös, kun äiti ottaa mukaansa vain pienemmän. 

"Sä voit milloin tahansa tulla käymään meillä. Ihan milloin vaan, äiti oli kuiskinut Lindan korvaan monta kertaa, pörröttänyt tukkaa ja suukotellut poskia. - Mä rakastan teitä molempia yhtä paljon. Muista se, ihan yhtä paljon."

Linda on joutunut aina ottamaan isosti vastuuta pikkusiskosta, ja nyt äiti velvoittaa hänet huolehtimaan isästä. Teiniksi kasvaessaan tyttö löytää vihdoin jotain omaa: taiteen teatterin muodossa. Magda kasvaa eri suuntaan, vaarallisempaan, todellisuuspakoon hänkin, mutta pahimpaan lajiin.  

Tapahtumia kertoo jo edesmenneen taikuri-isän tyttärentytär Inna, joka joutuessaan auttamaan  varastojen kuolinsiivouksessa löytää unohduksiin jääneitä muistoja niin tavaroista kuin omasta mielestäänkin. Ja tietoa, joka on tähän saakka tuntunut sietämättömänä lonkkakipuna, joka hellittää vasta, kun tosi ja taru järjestäytyvät uudestaan Innan silmien eteen. Innan puoliso Maria "oli, jos mahdollista, kaikesta tiedosta jopa minuakin järkyttyneempi."  

Kirjan suljettuani oli vietettävä hetken hiljaisuus, niin tehokkaasti sen tunnelma vei mukanaan. Jonkinlainen hypnoositila? Mollisointu sopii suomalaiselle, kepeä tekstinkuljetus tasapainottaa tasokkaan kokonaisuuden. Ja tarkoitan tasokkaalla sekä laatua että useiden tasojen esilläoloa.

"Rakastan myös kevättä, mutta vielä enemmän syksyä, koska pimentyvä maailma on armollinen, ja hyvästelyssä on aina kohtaamisen mahdollisuus. Kesät ovat ilossaan petollisia, koska jonain päivänä kuitenkin jokainen lähtee. Niin se vain on."

Kenelle: Perhetarinoita ahmivalle, illuusioiden rakentajille, kulissin taakse kurkistaville, mielen voimaa ihmetteleville. 

Emmi Pesonen: Taikurin tyttäret. Otava 2022. Kansi Tuuli Juusela.

Viihdettä vaikkei tarvitsisikaan

Kesällä tuppaa viihtymään suuremmin yrittämättä, mutta elämässä on harvoja hetkiä, jotka eivät kirjalla paranisi. Viihdekirjoja olen kuluttanut lukuaikapalvelusta ahkerasti, vaikka pakko myöntää, että olen vanhakantainen siten, että sieltä luetut kirjat (saati kuunnellut) eivät jää mieleen yhtä voimakkaasti kuin paperisena läpikäydyt ja hypistellyt kirjat. En tiedä, mistä se johtuu: ehkä tarvitsen sen fyysisen kokemuksen, minkä miellän osaksi lukemista. Kirjan pitelyn, sivujen kääntämisen, kirjanmerkin käytön ja lopulta kirjan hyllyyn/kirjastolle/kaverille siirtämisen. Usein myös laputan kirjaa blogijutun sitaatteja varten, ja tämä vaihe - sitaattien haku - jää ilman paperikirjaa kokonaan pois, koska se tuntuu hankalalta ja hitaalta. 

Yritän muistella kuitenkin luettuja edes lyhyesti. Australialaista Liane Moriartya luen uskollisesti, ja uusin, Omena ei kauas putoa, on näppärä ja polveileva kuvaus tennisperheestä. Nyt jo eläköityneet vanhemmat Joy ja Stan opettivat perustamassaan tenniskoulussa, ja heidän neljä nyt jo aikuista lastaan osoittivat lajissa huipputaitoja. 

Eläkeläisyys laittaa Joyn miettimään itseään ja elämäänsä uudella tavalla. Hän huomaa, ettei viihdy jouten mutta inhoaa ruuanlaittoa, jota on perheenäitinä saanut tehdä vuosikymmeniä jatkuvasti. Kun ovelle tupsahtaa nuori tuntematon tyttö, joka on avun tarpeessa ja tarjoutuu vastapalvelukseksi hoitamaan keittiöhommat, Joy tarttuu tilaisuuteen ja nauttii Savannahin ruuista mutta myös seurasta: kuin tyttö olisi se lapsi, jonka hän olisi aina toivonut - niin erilainen tämä on kuin Joyn omat lapset. 

Kyllä hän rakastaa lapsiaan, siitä ei ole kyse. Jopa niin paljon, että erään tapauksen seurauksena avioliitto kriisiytyy. Eivätkä omat lapset tietenkään niele sulavasti äidin uutta ystävyyttä vieraan tytön kanssa. Tapahtumat alkavat kulminoitua, kun Joy yllättäen katoaa. 

Mitä on tapahtunut, jotain kauheaa? Tarina tuo edetessään herkullisesti esiin perheen sisäiset jännitteet ja suhdemutkat. Jännittävyys kasvaa ja uhan tuntu vahvistuu, mutta kirjan sävy on pääosin linjakkaan viihdyttävä perheenjäsenten tehdessä huomioita toisistaan ja itsestään. Mikään ei ole mustavalkoista! Oli mukava tutustua tähän perheeseen, sulava kerronta ja suomennos ovat ammattilaisten taattua työtä. Riitan Kirja vieköön -blogista tajusin kirjan tiiliskiveksi ja lunttasin henkilönimiä, koska kuten sanottu, moiset yksityiskohdat unohtuvat sähköisen version kanssa. 

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa. (Apples never fall). Suomennos Helene Bützow. Kansi Lee Motley.

Tämä piti lukea uteliaisuudesta, kun kuulin kirjan perustuvan kirjailijan tosielämän rakkaustarinaan, joka alkoi erikoisesti: nainen istuu puistonpenkillä, kun viereen änkeää koditon mies. Siitä se sitten lähti!

Kirjassa nainen on Julia, aikuisten englanninopettaja - hauska muuten lukea siitäkin työstä - ja mies Ben, hurmaava ja haiseva irtolainen. Kirjailija on ruotsalainen ja asuu siellä nykyisin aviomiehensä ja lastensa kanssa. Mies on alunperin kanadalainen sekä kirjassa että todellisuudessa, mutta tapaaminen sattui oikeasti Amsterdamissa eikä Wienissä, kuten kirjassa. 

Mahtava tarina ällistyttävyydessään. Miehen tapaaminen pakotti kirjoittajan kohtaamaan omia ennakkoluulojaan. Niin se tekee lukijallekin, ja ravistelu on tervetullutta! Kirjan sävy on fiksu ja empaattinen, huumoripitoinen eikä lainkaan lälly. Nopealukuinen teos on sutjakasti luettavissa. En silti usko, että sinkkujen kannattaa alkaa istuskella puistonpenkeillä parin toivossa, mutta ei sitä koskaan näköjään tiedä. Leffa on tulossa, oletettavasti tyylilajina romanttinen komedia. Abrahamson on minulle uusi tuttavuus, mutta ainakin kaksi muuta suomennettua kirjaa häneltä löytyy. 

Kasoittain kirjoja -blogin sanoihin on helppo yhtyä: hyväntuulinen kirja, jossa henkilöt kuvataan eläväisesti ja lämpimästi. 

Emmy Abrahamson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista. Gummerus 2022. Suomennos Outi Menna.

Kotimaisista viihdekirjoista luin Veera Niemistä, joka kirjoissaan onnistuu olemaan aidosti hauska, niin nytkin. Kottikärrykaruselli kertoo hevostallia pitävästä Katrista, itsellisestä ja tekeväisestä naisesta, joka mieluusti ei olisi niin itsellinen - eli romanssia kaivattaisiin, ehkä jopa sellainen alkaa kehkeytyäkin. Jos Katri töiltään ja sukulaisteinitytön hoivaajana ololtaan ehtii; ystäviäkään kun ei yksityisyrittäjä ennätä tavata. 

Hevosihmisiä tarina takuuvarmasti viehättää, sillä siinä on paljon asiaa eläimistä ja niiden hoidosta. Ja minäkin pidin sen reippaasta huumorista ja aidonoloisuudesta. Ei voi olla ajattelematta, että hevostallia pitävä Veera Nieminen on ottanut tarinaan paljon omia kokemuksiaan. Kommelluksia ja hankalia asiakkaita riittää, mutta myös iloa, tyytyväisyyttä ja Katrin näköisekseen muovaamaa elämää. Hyvin positiivinen kirja. Niemisen kynä liikkuu lennokkaasti. Tunnetarina vailla vertaa, sanoo Kirjasähkökäyrä, jota kirja nauratti ja itketti. 

Suosikkini Niemisen kirjoista on edelleen Avioliittosimulaattori. Jossa muuten päähenkilö oli myös hevoshullu nuori nainen. 

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli. Tammi 2022. Kansi Timo Mänttäri.

Tällä hetkellä luen Miranda Cowley Hellerin Paperipalatsia: ei pitänyt, sillä kirjaa on verrattu Delia Owensin Suon villiin lauluun, josta en innostunut (pidin epäuskottavana). Mutta muutama arvostamani kirjojentuntija on nyt ollut niin innostunut, että päätin kuitenkin kurkata. En ole vielä päässyt makuun, mutta takana on vasta viidennes: kovin kuvailevaa kieli ainakin on, kuten verrokissaan. Piironki ei ole puinen vaan hikkoripuinen, yllä ei ole pusero vaan kirjailtu talonpoikaispusero, satulannuppi on lännensatulan kiillotettu nuppi ja sitä rataa. Saas nähdä, lähteekö vetämään!

  

Martta Kaukonen: Sinun varjossasi

Anne Hiltunen on taidehistorioitsija, joka hämmästyi hyvillä mielin metoo-ilmiöstä. "Vihdoin, minä ajattelin." Vihdoin naisten kerrontaa häirinnästä todella kuunnellaan. Mutta pian hämmästys vaihtui kiukkuun. 

"Jokin oli vialla. Tuntui kuin heidän sanansa olisivat kaikuneet tyhjässä tunnelissa. Kukaan ei vastannut heille. Lopulta sain oivallukseni. Mikään ei ollut muuttunut. Puheet eivät johtaneet tekoihin."

Asialle täytyy tehdä jotain, päättää Anne. Hän ideoi julkisen performanssin hyväksikäytöstä, symbolisena anteeksipyyntönä naisille, ja onnistuu kokoamaan toteutukseen sopivan ryhmän. Työkkäri pitää performanssiin osallistumista sopivana aktiviteettina pitkäaikaistyöttömälle Suville. Lisäksi mukana on ohjaajana feministinen performanssitaiteilija Roni sekä kuuluisa näyttelijä Minna, joka oli julkisesti kertonut medialle raiskauksestaan. Jokainen heistä kertoo tarinaa vuorotellen lyhyinä lukuina. 

Ihmisvyyhti on valmis, ja sen solmut osoittautuvat tiukemmiksi ja syvemmälle ulottuviksi kuin lukija ikinä arvaisi. Olin täpinöissäni Martta Kaukosen esikoisromaanista Terapiassa, ja sama tyyli onneksi jatkuu. Lukijaa kieputetaan taitavasti eri suuntiin, ja yhä uusia salaisuuksia nousee esiin ryhmän yhteistyön edetessä, paljastumisen ja väreilevän väkivallan uhka kasvaa. Lukijana on erityisen nautinnollista saada arvoituksiin ratkaisuja, joita Kaukonen paljastaa viimeiselle sivulle saakka.

Pidän tyylistä, jossa tapahtuu paljon napakkaan tahtiin ja jossa lukija saa kerran toisensa jälkeen ällistyneenä huomata arvioineensa tilanteen väärin - sillä totta kai koko ajan on yritettävä ratkoa mielessä herääviä kysymyksiä. Kehen voi luottaa tai miksi ei? Kokonaisuus pysyy silti hyvin kasassa, vaikka käänteitä ja yksityiskohtia on runsaasti. 

Juoniviihteen ohella lukija saa laittaa peliin aivosolujaan ja mielikuvitustaan. Taidemaailman kuviot kiinnostavat kulttuurinystävää, ja tutut tapahtumapaikat Helsingissä ja Kuopiossa auttavat tarinaan uppoutumista. Samoin muutamat viitteet esikoisromaanin tarinaan, joita oli hauska bongata. Vaikkei itse aihe ole vähääkään hauska. Hyväksikäyttö ja sen seuraukset. Tuliko metoo-ilmiöstä lopulta vain miesten väylä valittaa heidän asettamisestaan altavastaajiksi, kuten Anne ajattelee?

"Roni sanoi, että häntä oli jo pitkään vaivannut yksi asia. Kannattiko meidän pyytää anteeksi yksittäisiltä uhreilta? Kysehän oli kuitenkin viime kädessä valtarakenteista eli siitä, mitä me yhteiskunnassa hyväksymme. Pahaa tarkoittamaton kysymys sai Minnan suunniltaan. - Tässä ei ole nyt kyseessä mikään helvetin 'rakenne', Minna näytti etusormillaan lainausmerkkejä sarkastinen ilme kasvoillaan, - tässä on kysymys konkreettisesta rikoksesta, jonka uhri on oikea ihminen. Sinun on ihan turha yrittää etäännyttää tätä rikosta piiloutumalla jonkun helvetin teoriakehityksen taakse."

Vaikka kirjassa on vahva naisen aseman teema, se puhuu myös muunlaisesta hyväksikäytöstä kuin seksuaalisesta. Kuten vanhemman vallasta lapseen pahimmillaan. Myös maine ja media vaatimuksineen ovat tarinassa läsnä, kuten tänä aikana kuuluu. 

Kenelle: Fiksun viihteen ystäville, psykologisten trillereiden ahmijalle, yllätyksistä pitävälle.    

Muualla: Martta Kaukosen odotettu toinen kirja ei jää ensimmäisen varjoon, sanoo Fiktiofanin kynästä -blogi. 

Martta Kaukonen: Sinun varjossasi. WSOY 2022. Kansi Perttu Lämsä.

Sandra Niemi: Vampira - Maila Nurmen tie Hollywoodiin

Amerikansuomalaisen Onni Niemen ja tämän vaimon Sophien tytär Maila Nurmi eli poikkeuksellisen elämän, pääosin Hollywoodissa. Hänen veljentyttärensä kirjoitti elämän hämmästyttäväksi tarinaksi, josta ei juhlimista, julkkiksia ja käänteitä puutu. Maila Nurmi loi itsestään show-hahmon, Vampiran, jota kirjoittaja sanoo ensimmäiseksi gootiksi, uranuurtajaksi. Eikä nyt puhuta historiallisista gooteista, vaan meidänkin näkemästämme gootti-ilmiöstä, joka leikittelee kuoleman symboleilla ja kauhulla ja levisi laajasti etenkin 1980-luvulla, musiikista pääkallonkuviksi lasten t-paitoihin saakka. Mutta Vampira syntyi jo 1950-luvulla. 

"Minulle Vampira on mustaan asuun ja peruukkiin pukeutunut Maila-täti. Kaikille muille hän on ensimmäinen ja alkuperäinen glamour-vampyyri, goottikaunottaren ruumiillistuma."

Maila Nurmen isä oli kiihkomielinen raittiussaarnaaja ja lehtimies. Isä yritti pitää tyttärensä koulussa ja onnistui lukion loppuun saakka, mutta täysi-ikäiseksi ehtiessään tyttö muutti kotoa Los Angelesiin vuonna 1941. Hän teki hanttihommia, päätavoitteenaan päästä piireihin ja luoda itselleen taiteilijanura, ei välttämättä tässä järjestyksessä. 

Sinnikkyyden puutteesta naista ei voi syyttää. Hän teki mitä tahansa töitä, jotka katsoi kelvollisiksi ja uraa edistäviksi, hankkiutui tuolloin vahvan filmiteollisuuden liepeille, sai pieniä leffa- ja näytelmäosia, ja seurusteli muun muassa Orson Wellesin ja Marlon Brandon kanssa, ystävystyi James Deanin kanssa ja rakastui toiseen Deaniin, käsikirjoittaja Dean Riesneriin, ja tuli pyörineeksi myös Elviksen kanssa (jota piti pikkupoikana, jonka "taikasauvan" teho ei vastannut kaverin seksikästä esiintymistä). Muiden muassa. Samalla hän kävi jatkuvaa taistelua paikasta parrasvaloissa ja sai oman tv-ohjelman Charles Addamsin sarjakuvan innoituksella (Addams Family -elokuvat ja muut tehtiin vasta reilusti myöhemmin) kehittämällään hahmolla: The Vampira Show oli menestys. Vampira oli kauhukaunotar, joka oli paitsi outo ja hieman pelottava, myös hauska, rohkea ja räväkkä, toki sensuurin rajoissa.

Ikävä kyllä, asiat mutkistuivat ja yleisön muisti on lyhyt, eikä Nurmella ollut taitoa saati varaa käyttää lainopillisia neuvonantajia suuryhtiöitä vastaan. Lyhyesti sanottuna häneltä varastettiin Vampiran immateriaalioikeudet, joista hän toisissa olosuhteissa olisi tienannut miljoonia - ainakin hänen kopionsa "Elvira" teki niin. Tv-yhtiö voitti, Maila Nurmi eli kädestä suuhun, usein nälkäisenä, mutta usein myös onnellisena ja hyväntuulisena, jos kirjaan on uskominen, ja lukuisista ystävistä huolimatta lopulta kuoli yksin kotonaan vuonna 2008. Kokemuksia ja ihmisiä hän omaisuuden sijaan ehti kerätä, ja noudatti omaa tinkimätöntä makuaan ja mieltymyksiään alusta loppuun. Siinä lienee myös yksi syy, ettei hän noussut pysyvämmäksi tähdeksi kovassa kilpailussa, Esiintymistaidoista en osaa sanoa mitään, mutta herttaisin kollega tai helpoin työntekijä hän ei välttämättä ollut, tulkitsen rivien väleistä. 

Hän oli hyvin eläinrakas, ja iän myötä eläimistä tuli hänelle jopa ihmisiä tärkeämpiä. Sukuaan hän ei kaivannut: veljentytär tapasi hänet vain kahdesti, mutta he kirjoittelivat. Sandra Niemi on koonnut kirjan kirjeiden ja tapaamisten, Nurmen jäämistöstä löytyneiden muistiinpanojen sekä muiden arkistolöytöjensä pohjalta. Ja yllätyksekseen hän löysi myös sukulaisen dna-tietokannan avulla. Maila Nurmi synnytti nuorena pojan, jonka isä oli Orson Welles ja joka annettiin adoptoitavaksi suoraan synnyttyään. Mies kuuli yli 70-vuotiaana sen, ketkä hänen vanhempansa olivat. Voi vain kuvitella yllätystä! Sitä ihmettelin, ettei tietojen mukaan Nurmella ollut muita lapsia - miten se mahtoi onnistua noihin aikoihin, sillä miehiä kyllä riitti.      

Kirja on varsin vetäväksi rakennettu ja helppolukuinen, vaikkei tekijä ole ymmärtääkseni ammattikirjailija. Se sisältää paljon suoria sitaatteja Maila Nurmen muistiinpanoista, hänen omaa ääntään, jossa kuuluu omintakeinen huumorintaju ja tinkimättömyys. Ideoinnin ja markkinoinnin taitoa Nurmelta selvästi löytyi rutkasti, myös kauneus mainitaan, mutta mallin hommista hän ei innostunut. Jotain erilaista sen piti olla, ja olikin. Vaikkei kyse ole perinteisestä amerikkalaisesta ryysyistä rikkauksiin -tarinasta, se on kertomisen arvoinen, tai oikeastaan juuri siksi. Kulttimainetta hänen sanotaan saaneen esiintymisestä Ed Woodin ohjaamassa "maailman huonoimmassa elokuvassa" Plan 9 for Outer Space.     

Kenelle: Leffahulluille, Hollywoodin kulta-aikoja kaipaaville, esiintymismenestyksestä haaveileville, gootti- ja vampyyrifaneille, oman tiensä kulkijoille, Amerikan ystäville.

Muualla: Kirjavinkeissä ei näyttelijöiden 1950-luvun menoa aivan ymmärretty, mutta kirjaa pidettiin mielenkiintoisena. 

Sandra Niemi: Vampira - Maila Nurmen tie Hollywoodiin. (Glamour Ghoul - The Passions and Pain of the Real Vampira.) Like 2022. Suomennos Juha Ahokas. Kansi Tommi Tukiainen.

Tuire Malmstedt: Lumihauta

Kesän kuumimpana hellejaksona luen kirjaa nimeltä Lumihauta. Ei haittaa yhtään pieni viilennys, suorastaan kylmäävyys. On koukuttavia kirjoja, jotka on ahmittava samalta istumalta, se on tuttua, mutta nyt opin, että on niin jännittäviä kirjoja, ettei voi lukea yhteen putkeen. Hyytää liikaa, tarvitsee taukoja. Tämä on sellainen kirja.

Lasitarhasta tuttu jyväskyläläinen rikostutkija Matilda Metso joutuu kovan paikan eteen, kun kaupungissa paljastuu perhesurma. Hän joutuu ottamaan hengähdystauon, jota matkustaa viettämään pohjoiseen, lapsuutensa kylään Angeliin. Adoptiovanhemmat Kerttu ja Paavo ottavat nuoren naisen ilolla vastaan, sillä usein he eivät lastaan tapaa. 

Mutta terävälle Matildalle paljastuu kummallisia seikkoja kotikylästä, omasta sukutaustastakin. Hän pitää yhteyttä kollegaansa Elmoon, joka puolestaan löytää perhesurmaan ratkaisun, mutta jokin asiassa jää vaivaamaan häntä. Sen lisäksi, että Matilda on pyytänyt Elmoa hoitamaan akvaariokalojaan ja kukkiaan poissaolonsa aikana, eivätkä nämä ole rikostutkijan vahvuusalueita. Kuitenkin helpommin hoidettavissa kuin Matildan mutkistuva tilanne poliisina. 

"Grenholm soitti tekniikan paikalle, ja Elmo kävi sillä välin salaa ruokkimassa kalat. Matildan vakavat kasvot välähtelivät hänen mielessään. Ei saatana, Matilda."

Pohjoisen ikiaikaiset uskomukset ja myytit törmäävät tähän päivään Matildan selvitellessä ajatuksiaan Lapissa. On ihmisiä, joille enteet ja henget ovat edelleen todellisuutta. Matilda törmää outoon Ebbá-kulttiin, joka kokoontuu metsässä. Ja miksei kukaan suostu puhumaan Matildalle vanhoista asioista ajalta, kun tämä oli pieni lapsi? 

"- Kaikki selviää vielä, Matilda. Mennyt ja tuleva.
- Niin varmasti. Minä vain mietin, miksi nykynuoret ovat niin kiinnostuneita tästä Ebbásta.
- Tyttö, se johtuu siitä, että asiat toistuvat samanlaisina. Aina vain. Uudelleen ja uudelleen. Ihmiset elävät läpi samoja kohtaloita. Sinäkin, Matilda. Niin se on ollut ajan alusta asti. Mummo vaikeni ja ryysti teetään hiljaisuudessa."

Mutta murhia tapahtuu nykyisyydessä. Kuten tarina hienosti kuvaa, kuolema kulkee tekemässä työtään, keräämässä omiaan, ottamatta kantaa syihin tai siihen, tapahtuuko se erämaassa vai kaupungissa, ja niin Jyväskylän kuin Ivalon poliisille kertyy tutkittavaa. Jos jopa Elmon iho nousee kananlihalle, niin tapahtuu lukijaparallekin - niin ahdistavia käänteitä ja tiivistunnelmaisia kohtauksia tarina sisältää. Juonta näin jälkeenpäin ajatellen joitakin hienoisia epäuskottavuuksia saattaa olla (missä dekkarissa ei?), mutta ne eivät itse lukemista ja tiheää tunnelmaa haittaa. 

Matildan taustaa omaamattomallekin ovat hänen kokemuksensa jotenkin samastuttavia. Suurin osa ihmisistä lienee kokenut lapsena tai nuorena yksinäisyyden, jopa hylätyksi tulemisen tunteita, tai on aikuisena äkkiä muistanut vanhoja kokemuksia, jotka nousevat hämmentävästi pintaan. Malmstedt käyttää psykologiaa taitavasti. Samoin uskomuksia ajalta ennen kristinuskoa ja pohjoista luontoa.  

Tuire Malmstedt kirjoittaa piinaavan jännittävästi ja vie vauhdikkaasti hämäten juonen yllätykselliseen loppuunsa saakka. Dekkarikirjallisuutta tehokkaimmillaan.  

Kenelle: Dekkarifaneille, pohjoisen ystäville, psykologisten trillereiden ahmijoille. 

Muualla: Kirsin kirjanurkka: Malmstedt on punonut koukuttavan juonikuvion, joka pitää tiiviisti otteessaan. 

Tuire Malmstedt: Lumihauta. Aula 2022. Kansi Tuomo Parikka.

Nick Hornby: Olet tässä

Luulin lukeneeni kaikki Nick Hornbyt, mutta nyt kun uusimman myötä innostuin listaamaan hänen teoksiaan, huomasin, etten todellakaan ole, eikä kaikkia ole suomennettukaan. Lista alla perustuu Wikipedian suomennettujen romaanien listaan, jonka tietoja täydentelin netistä löytämilläni.  

Olen fanittanut hänen työtään pitkään. Ykköseni on Poika, jota huomasin hyllyssäni olevan peräti kolme kappaletta: kovakantinen ja pokkari suomeksi sekä englanninkielinen originaali. Leffa on tietysti katsottu (naurettu ja liikututtu) moneen kertaan. 

Olet tässä on kiitollinen luettava fanille, hauska ja koskettava, fiksusti nokkela. Kyse on rakkaudesta, totta kai: tässä ihmisten kesken huomattavasti enemmän kuin musiikkiin tai jalkapalloon, jotka Hornbyn tapaan ovat aina mukana vähintään vilahtamalla. Nyt kirjan Joseph harrastaa musiikintekoa ja tietää paljon jalkapallosta (jopa valmentaa junnuja vapaaehtoistöinään), mikä ilahduttaa Lucyn lapsia.

Lucy on päälle nelikymppinen eronnut kahden pojan äiti, joka ei usko elämän tai edes seksin loppuvan keski-iässä. Hänellä on hyvä itsetunto ja utelias, selväjärkinen ote asioihin. Mutta omat haasteensa on siinä, että kiinnostuksen kohde, Joseph, on kaksikymmentä vuotta nuorempi. Josephin ystävä Jaz - loistava laulaja muuten - sanoo Lucya värivikaiseksi, koska tämä on valkoinen. Lontoossa parin erivärisyys ei ole tavatonta, mutta tuo omat mutkansa suhteeseen, lähinnä päänvaivana Lucylle, joka raivostuu muun muassa poliisin käytöksestä Josephia kohtaan.

Mutta pääseekö suhde edes alkuun ja voisiko se ylipäänsä onnistua? Lucylla on takana pitkä avioliitto kurjine kokemuksineen, sekä yliopistokoulutus - hän on äidinkielen opettaja - mikä puolestaan aiheuttaa päänvaivaa Josephille, jonka itsetuntoa kolauttelee kouluttamattomuus. Eihän hän tunne edes kirjoja, liekö lukenut ainuttakaan. Ja entä, jos joutuu menemään teatteriin tai Lucyn "kaltaisten" ystävien kanssa päivällisille? Täysin uusia kokemuksia nuorelle miehelle, jonka lukeminen ja kulttuurin harrastaminen tapahtuu pääosin älypuhelimen ja Instagramin kautta. 

"Jos Jumala olisi tarkoittanut, että ihmiset kävisivät yhä teatterissa, hän olisi jättänyt television keksimättä."

Mutta myös Joseph on nopeaälyinen ("Josephin nuoruus ei tehnyt keskustelemisesta vaikeaa. Parin viikon jälkeen Lucy oivalsi, että asia oli juuri päinvastoin."), rakastunut ja hyvin empaattinen kaveri, josta ei voi olla pitämättä ja toivomatta, että ehkä nämä kaksi onnistuvat. Vaikka Lucy keksii monta syytä, miksei homma toimi, silti hän on iloinen Josephista:

"Hän oli onnellinen, eli kuplassa, ja ainoa syy poksauttaa se rikki oli se, etteivät kuplat olleet todellista elämää. Mutta noiden kuplien ansiosta elämä oli siedettävää, ja piti vain osata puhaltaa mahdollisimman monta."

Kestääkö kupla ja miten pitkään? Pitääkö se ylipäänsä erikseen määritellä jo alkuunsa? Mitä sitten, jos/kun kupla puhkeaa? Pidin kirjasta sen suoruuden ja huumorin vuoksi: se ei lurita itsestäänselvyyksiä eikä makeile. Hornby osaa vetää oikeista langoista siten, että lukija elää tiukasti henkilöiden mukana sekä järjellä että tunteella. 

Yksi kirjan sivujuonne on Brexit, josta englantilaiset äänestävät tarinassa. Molempien puolien näkemyksien kuuleminen on kiintoisaa, ehkä jopa auttaa hieman ymmärtämään vaalin tulosta. Symboloiko se parin suhdepähkäilyä, en tiedä: liitytäänkö yhteen vai pysytäänkö erillään on ainakin yhteinen teema. Suomennos on sulava ja hienon luonteva.  

Nick Hornbyn tuotanto:
Romaanien alkuperäinen ilmestymisaika ja nimi sekä suomennoksen nimi

(1992) Fewer Pitch. (Hornankattila, myös leffana)
(1995) High Fidelity. (Uskollinen äänentoisto, myös leffana)
(1998) About a Boy. (Poika, myös leffana)
(2001) How to Be Good. (Hyvät ihmiset)
(2005) A Long Way Down. (Alas on pitkä matka)

(2007) Slam. (Skeittari)

(2009) Juliet, Naked. (Juliet riisuttuna, myös leffana)

(2014) Funny Girl. (ei suomennettu, saatavilla englanniksi, löytyy Helmet-kirjastosta)

(2019) State of the Union. (ei suomennettu, ei löydy Helmetistä. BBC on tehnyt kirjasta samannimisen tv-sarjan.)
(2020) Just like you. (Olet tässä)

Lehtikolumnien kokoelmat, ei suomennettu, saatavilla pokkareina englanniksi nettikaupoista

(2004) The Polysyllabic Spree: A Hilarious and True Account of One Man's Struggle with the Monthly Tide of the Books He's Bought and the Books He's Been Meaning to Read.
(2006) Housekeeping vs. the Dirt.
(2008) Shakespeare wrote for money.
(2012) More paths, less talking.
(2013) Stuff I've Been Reading.

Musiikkikirjojen puolelta löytyy 31 songs (esseitä Hornbyn lempimusiikista) ja Lonely Avenue, "songbook, lyrics written by Nick Hornby".

Kenelle: Brittifaneille, epäperinteisten suhteiden tarinoita etsiville, fiksua viihdettä hakeville.  

Muualla: Maija Kirjojen keskeltä suosittelee Hornbyä vahvasti. 

Nick Hornby: Olet tässä. (Just like you). Suomennos Irmeli Ruuska. WSOY 2022. Alkuperäinen päällys Handsome Frank.