Kjell Westö, Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat.

Kirjasta jää nostalginen ja melankolinen tuntu, vaikka muistan hyvin Kjell Westön sanoneen aiemmassa kirjekirjassaan (kirjeenvaihtoa Juha Itkosen kanssa) ettei "kiinnostus aikaa ja menneisyyttä kohtaan automaattisesti tee ihmisestä nostalgikkoa", ja olen samaa mieltä, mutta ehkä kyse onkin nimenomaan lukijasta, ei muistelijasta. Mårten Westö ottaa Vuodet-kirjassa kantaa aiheeseen:

"Menneisyyteen uppoamisen tunnetta aliarvostetaan nykyään, kun kaikkien oletetaan olevan yhteydessä yhteen ainoaan kuohuvaan nykyhetkeen." 

Kirjailijaveljekset eivät ole vielä ikäloppuja (s. 1961 ja 1967), eivät edes eläkeiässä, mutta samaa ikäkautta edustavana olen huomannut niin itseni kuin ikätovereideni alkavan kummasti muistella lapsuutta ja kouluaikoja, ottavan yhteyttä entisiin kavereihin ja vuosikymmeniin tapaamattomiin sukulaisiin. Joten kyllä iällä on jotain tekemistä kirjan teemojen ja nostalgian kanssa, jo siitä yksinkertaisesta syystä, että elettyjä vuosia kokemuksineen on runsaasti. Melankolian tunnussa lienee sama juttu: lukijan tulkintaa enemmän kuin kirjailijan. Onko niin, että iloiset ja onnelliset hetket ohitamme itsestäänselvinä, kun taas surut, mokat ja katumuksen aiheet jäävät vahvemmin mieleen? Vai ovatko ilot yksityisempiä? 

Kjellin ja Mårtenin kirjeistä (tai esseistä) koostuva kirja kertoo paljon menneestä, etenkin veljeksiä yhdistävistä kokemuksista, asioista ja ilmiöistä. Matkoista, paikoista, sotien perinnöstä, lapsuudesta ja perheestä, maailman muutoksista, debytoinnista kirjailijan uralla, työn yksinäisyydestä (tähän liittyy Kjellin kohdalla ällistyttävä ja ikävä tapahtuma hänen Finlandia-voittonsa iltana vuonna 2006 - kukaan kollegoista ei onnitellut saman illan kustantamojuhlissa! Asiaa ei edes mainittu.) Mutta kyllä se kertoo myös nykyisyydestä. Kjell sanoo veljesten keskustelevan yleensä enimmäkseen musiikista ja kirjoittamisesta, ja niistä puhutaan kirjassakin, totta kai. Urheilua unohtamatta, uumoiltiinhan Mårtenista joskus ammattilaisjalkapalloilijaa, ja Kjell on tunnettu alan harrastajana. 

Kun Kjell kertoo vuonna 1981 erään Gianni-sattumuksen ansiosta saaneensa oivalluksen historian itsepintaisuudesta, hätkähdän: juuri tämä on hänen kirjoittamisensa alkulähde ja samalla se oivallus, jonka itse sain täräyttävänä hänen kirjastaan Missä kuljimme kerran. Vuodet-kirjassa hän muistelee:

"Ja minussa alkoi hitaasti kasvaa oivallus: mistään ei ole kulunut niin kauan kuin luulemme, eilinen oli juuri äsken ja haavat ovat aina syvempiä kuin ymmärrämme." 

Sama, hienosti Kjellin kirjoissaan välittämä oivallus on avannut myös omat silmäni lähihistorialle ja ajankululle, sukupolvien ketjulle ja monelle muulle asialle. Suuri kiitos siitä kirjailijalle, edelleen! 

Mutta takaisin Vuodet-kirjaan, jonka kirjeet on nimetty oikeilla otsikoilla, ei vain numeroilla, mitä arvostan. Otsikossa on mukana kuvatun tapahtuman vuosiluku, eivätkä ne etene krologisesti, vaan intuitiomaisesti, teemoittain. 

Mårten kertoo muun muassa doping-skandaaleista ja niiden vaikutuksista kirjeessa Sankareita ja antisankareita (1978): 

"Ei ole koskaan liian myöhäistä lapsuudensankareiden tulla vedetyksi lokaan. Ja epäilen ettei ole mahdollista olla riittävän aikuinen - tai kyyninen - jotta siitä ei syvällä sisimmässään järkyttyisi."

Kirjeessä Epätodellisuus (1986) Kjell kertoo toisesta tärkeästä oivalluksestaan. Hänen kokemuksensa eksyksissä olosta todellisuudessa on ollut vahva. Ikään kuin hän ei olisi "paikalla", hän kuvailee ja kertoo illasta Hufvudstadbladetin toimituksessa, jossa hän opintojen ohella työskenteli. Uutisointi Challenger-sukkulan räjähtämisestä ei läpäissyt hänen uutiskynnystään - onneksi työkaverit paikkasivat. Näinä aikoina hän sai ajatuksen reaalimaailman realistisuuden puutteesta.

"Koko sen vuoden mietin miksi todellisuus on niin arvaamaton, niin epäuskottava ja julma: minulle vuosi 1986 oli oppitunti todellisuuden epätodellisesta luonteesta. Ja pohdin tietysti myös oliko vika minussa itsessäni - oliko maaninen romaanien ja runokokoelmien ja elokuvien ahmimiseni lopulta sumentanut järkeni? - vai olivatko aika ja todellisuus oikeasti menneet sijoiltaan. Enkä ole koskaan lakannut pohtimasta näitä asioita."

Kiinnitin muuten huomiota sanaan teleprintteri, jonka tulosteesta Washingtonin kirjeenvaihtajan viesti toimituksessa luettiin. Siis minkä? Ei telefax, vaan vielä vanhempi viestintäväline, jota sanoimme telexiksi. Kjellin käyttämä sana on suomalaisempi ja siten parempi. 

Kuten huomaat, ajatukset pörräävät kirjaa lukiessa vinhasti. Omat muistot ja oivallukset hiipivät rinnalle. Kiinnostavaa, jotenkin kohottavaa myös: kaunis ilmaisutapa viehättää, vaikka mietinkin, puhutaanko heidän (suomenruotsalaisissa) piireissään tosiaan oikeasti noin kuin he kirjoittavat. Ovatko korrektius, tunnepuhe ja se tietty juhlavuus, jonka aina Kjellin teksteihin liitän, samaan tapaan läsnä arkijutustelussa - tietysti kirjaksi toimitettava teksti on erityisen huolellista, mutta perustyyliltään? Mårten-runoilijaveljen tuotanto on minulle vierasta, mutta oli hauska hiukan tutustua häneen. 

Tätä kirjaa ei kannata ahmaista, vaan ottaa vaikka teema kerrallaan. Nopealla ensiluvulla tuntui jäävän paljon mietityttävää pois. Täsmällisen komea kieli ja ajattelun aktivointi ovat kirjan suurinta antia, tietosisällön ja uteliaisuuden tyydyttämisen lisäksi. 

Kenelle: Kirjailijoiden urasta kiinnostuneille, muisteleville, perhetarinoihin kurkistaville, ajatteleville.

Muualla: Hyvätasoista, kaunista, syväluotavaa tekstiä, sanoo Mummo matkalla.

Lisää Kjell Westöä:

Kangastus 38

Halkeamia

Rikinkeltainen taivas

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7 Levottoman ajan kirjeitä

Tritonus Helsingin kirjamessuilla 2020

Kjell Westö, Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat. Otava 2022. Kansien kuvat perhealbumeista, kannen suunnittelu Tuuli Juusela.