Elävää kuvaa

perjantai 16. syyskuuta 2022

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat

Mihin aikaan sinä haluaisit matkustaa? Minä toivon usein pystyväni kurkkaamaan sata vuotta eteenpäin tulevaisuuteen. Olemmeko oppineet mitään, missä jamassa on maailma ja ihmiskunta, entä jälkeläisten elämä? Mitä uusia upeita tai vähemmän upeita keksintöjä on tehty?

Kirjallisuus on tehokkain tuntemani aikakone toistaiseksi, ja Piia Leinon kirjan myötä pääsen 2100-luvulle, jossa Oula koukuttuu muistojen louhimiseen. Muistoja louhitaan niiden ihmisten mielestä, jotka ovat antaneet syväjäädyttää itsensä meidän aikanamme siinä toivossa, että myöhemmin keksitään keino herättää heidät henkiin, ehkä parantaa heidät tappanut sairaus. Googlaten löydän tiedon, että maailmassa todella on tällaisia ihmisiä. 

Mutta ihminen on äärettömän kekseliäs löytämään taloudellisen hyödyn paikkoja kaikkialta: kirjassa kryoniikka-alan yritys Kryoria keksii myydä louhinta-aikoja niille, joita kiinnostavat toisten mieli ja muistot. Myös tässä tavoitellaan uteliaisuuden tyydyttämisen lisäksi rahallista voittoa, sillä jonkun muistoista saattaa löytyä tietoja kätketyistä omaisuuksista, rahoista, arvopapereista tai vaikkapa timanteista, ken tietää. Oulastakin tulee aarteenetsijä, sillä hän haaveilee paikasta syväyhteisössä ja tarvitsee siihen rahaa.

"'Louhinnassa saat tietää, miltä todella tuntuu olla joku toinen ja herätät tämän kauan sitten sammuneen mielen henkiin.' Kryoria sai louhimisen kuulostamaan suorastaan hyveelliseltä, mutta nyt, valtavan Raphael-koneen juurella, minua epäilytti. Jos hän olisi voinut päättää, olisiko hän halunnut minun kaivelevan muistojaan?"

Motiivini eivät täysin kestä päivänvaloa, miettii Oula. Kun hän tutustuu valitsemansa henkilön, Raphael Elon, muistoihin, hän löytää niistä erilaisen maailmankuvan kuin oman aikansa ihmisillä on. Omaisuus oli hyvästä, samoin kuluttaminen, toisin kuin Oonan aikana, jolloin ruoka tulostetaan, kaikki kierrätetään, luonnon rippeitä suojellaan. Lapsenhankinta on muuttunut geenipankin käytöksi, hyvästä syystä: syrjittyjä ryhmiä ei näin synny ainakaan geenien kautta. Moni muukin asia on toisin; suurin osa paremmin kuin nyt, ainakin pinnalta katsoen. 

"Kun ahneus oli hyvä, rikkauksien haalimista ja ikuisen elämän tavoittelua pidettiin täysin kunniallisina päämäärinä. Vasta kun maapallon resurssit alettiin nähdä rajallisina, ryhdyttiin unelmiltakin vaatimaan kohtuullisuutta."

Ihmiskunta viisastuu? Viisastuvatko myös koneet - jopa niin pitkälle, että sillä voisi olla oma tietoisuus? Ajatuskulku on huima: jos kone olisi tietoinen itsestään, eikö silläkin pitäisi olla ihmisoikeudet, oikeus elämään ja vapauteen? (Kirjan ajassa ihmisoikeuksiin on muuten lisätty myös eläinten oikeudet.) Oona pohtii asiaa paljon ja tulee tiettyyn johtopäätökseen. 

Piia Leinon vahvuus on yhdistää jo olemassa olevia keksintöjä fiktioon uskottavasti. Hän käyttää paljon yksityiskohtia ja harkiten henkilöitä, jotka edustavat riittävän erilaisia katsantokantoja, mikä tuo tarinaan dokumentoinnin tuntua. Kirjan kuvaama aika on virkistävän utooppista, mikä tuntuu hyvältä kaiken luetun dystopian jälkeen. 

"- Viisaus ei ole sama kuin informaatio, muutenhan verkon asentaminen aivoihin tekisi meistä viisaita. Informaatio voi muuttua viisaudeksi vain, jos meillä on sen lisäksi aikaa, Arhippa selitti."

Mutta lisäksi mukana on seikkailun piirteitä ja yllättäviä ihmissuhteita, huumoriakin. Minua huvitti Oonan ja hänen ystävänsä Joen meille tavallisen avaimen ihmettely - sellaisiakin vielä on, vaikka harvassa.

"- Ajattele, että noiden väkästen ansiosta se sopii vain yhdenlaiseen lukkoon. Miten niitä voikin olla niin monenlaisia, Joe sanoi. - Kieltämättä nerokasta. - Kuka tahansa voi ottaa tuon avaimen ja kulkea ovesta. Ei mitään kasvontunnistusta tai äänikomentoa. Mieti, millaista se on ollut aikoinaan, Joe totesi. 

Yritin kuvitella mykkien ja sokeiden esineiden maailman, jossa saattoi liikkua jättämättä jälkiä ja tehdä jopa murhia ilman, että jäi kiinni. Sen täytyi olla hurja ja villi, anonyymi todellisuus."

Kirja on uskottava kevyt-utopia, joka laittaa lukijan pakosti miettimään maailmaa, johon olemme menossa. Ja Leinon teksti pysyy napakasti linjassaan, jossa sanotaan suoraviivaisesti juuri sen verran kuin sanotaan. Syvälle tulevaisuuden yhteiskunnan toimivuuteen ja rakenteisiin se ei yllä eikä pyri. 

Teoksen nimeä pohdin pitkään, pidin sitä hieman vaikeana: kuvittelen nyt ymmärtäväni ensimmäisen sanan omistusliitteineen. Kyseessä ei ole kenen tahansa aarre, ja aarteen voi ymmärtää konkreettisena asiana tai henkilökohtaisina muistoina ja tietoisuutena, joka lienee kallein aarteemme. Aarteesi. Aikakirjat-sana taas viittaa viehättävästi menneeseen aikaan ja kieleen, mutta myös vuosien tapahtumien kirjaamiseen (ja ehkä hiukan uskonnollisuuteen, jota Leinon ei teos ei sivua), joten sinänsä se sopii kahdessa eri ajassa - Oonan ja Raphaelin - tapahtuvaan tarinaan. Vaikka voi olla nykylukijalle hankalasti avautuva, kaunis sana sinänsä. 

Kenelle: Tulevaa miettiville, inhimillisten sci-fi-tarinoiden ystäville, edistynyttä tekoälyä odottaville tai pelkääville, kulutusyhteiskunnan loppua toivoville tai pelkääville, kuolemattomuutta tavoitteleville.

Muualla:
Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää on kirjassa kuvattu yhteiskunta ja kulttuuri, sanoo Mustelmiinan mietteitä -blogi.

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat. S&S 2022. Kansi Tuomo Parikka.


P.S. Utopiainnostuksessa tulin lukeneeksi myös Anthony Doerrin tuoreimman suomennoksen Taivaanrannan taa. Suomentaja Seppo Raudaskoski tekee raudanlujaa työtä, kuten Hanna Tarkka Doerrin edellisissä, mutta edelleen Doerrin maisemat jäävät minulle vieraiksi. En löytänyt kirjasta mitään varsinaisesti uutta. 

Eletään kolmessa aikatasossa: keskiajalla, jossa tyttö oppii lukemaan, se on erikoista kyllä; nykyisyydessä, jossa kirjaston tapahtumaan liittyy pelottava juonne, ja tulevaisuudessa, avaruusaluksessa. Ikään kuin jo joskus luetut tarinat olisi liitetty yhteen Doerrin maalailevan haaveksivalla tyylillä ja nimetty kirjojen ja kirjastonhoitajien kunniaksi paketiksi, joka ei mielestäni täysin pysy kasassa. Mutta uskon sen viehättävän uppoutuvia, kirja- ja lukemisaiheisten tiiliskivien lukijoita. Ja utopia, sitä peukutan lajina! (Kirjallisuuden lajina, ihmislajina.)

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa (Cloud Cuckoo Land). Suomennos Seppo Raudaskoski. WSOY 2022. Kansi Martti Ruokonen.


Muualla: Tarinoiden ja kerronnan ylistys, sanoo kirjaa kauniisti kuvannut Kirjakaapin kummitus.

2 kommenttia:

  1. Olipas monipuolinen arvio ja pohdinta. Pääsi mukavasti takaisin kirjan maailmaan ja miettimään siinä esille tulleita aiheita.
    Ehdin jo innostua, kun seuraamassani blogissa oli kirjoitettu juuri kuuntelemastani kirjasta ja sitten olitkin linkannut minun postaukseni. Hauska sattuma ja kunnianosoitus, kiitos! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Mustelmiina! Ehkä utopia-aiheet ovat nyt kuumia. Syystäkin, dystopiaa on nähty, mutta se ei ole koko tulevaisuus. Ehkä.

      Poista