Kulttuuri kukoistaa -kirjablogi: Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Elna Suorajärvi saa opettajan pestin Posion kunnan Jyrkkävaaran pikkuruisesta koulusta vuonna 1946. Määräaikaisen - kuten nykyisinkin taitaa olla liian usein tapa - tosin, vain yhdeksi kouluvuodeksi, vaikka seminaarin käyneistä opettajista on sodan jälkeen pulaa. Miehiä suositaan, jos heitä vain on tarjolla. Eikä eläkeikää lähestyvä nainen ole houkutteleva palkattava, silloinkaan. Uusi työpaikka on syrjäinen, varustetasoltaan kehno, ja töitä tuntuu kasaantuvan enemmän kuin sopimuspaperiin on kirjattu.

Mutta Elna on osaava, reipas ja arvonsa tunteva neiti, joka ottaa haasteen vastaan, tai oikeastaan hänen on pakko. Sisko Salli on ominut kotitalon, vanhempien perinnön, ja riidan kanssa ajanut Elnan maailmalle. Lisärasitteena Elnaa vaivaa sairaus, josta ei vielä tuohon maailmanaikaan paljon mitään tiedetty. Joskus se vie voimat täysin, saa kädet kömpelöiksi ja näön hämärtymään, mutta eläkkeelle saakka pitäisi jaksaa, vielä jokunen vuosi.

"Kulku käy hitaasti. Jätän maton suosiolla rinteeseen ja keskityn nousemiseen. Ei rinne ole jyrkkä, vaan kulkija heikko. Isäntä ei huomaa, miten otan tukea petäjien kyljistä ja kiskon itseäni ylös hentojen kuusennäreiden avulla. Se keskittyy kulkemaan kaksi askelta naisen edellä, niin kuin uskossa olevan miehen kuuluu. Pian kuitenkin kuulee, että jään jälkeen, ja kääntyy odottamaan.

- Onko teistä työn tekijäksi? Eihän teillä edes henki kulje.
- Kyllä minä elossa olen.
- Olisi tänne ollut toisiakin tulijoita, se sanoo.
Se valehtelee.
- Olisi minullakin ollut muita kouluja, joihin hakea, valehtelen takaisin.
Isäntä odottaa, kunnes pääsen sen viereen, ja pudistaa päätään.
- Teitä oikein suositeltiin meille.
En vastaa mitään. Tätä riitaa en kaipaa."

Elna tutustuu paikallisiin hitaasti, lapsien kautta kurkistaa perheiden elämään. Uudelleenrakennus on alkamassa, kipeät muistot vielä ihmisillä pinnassa.

"Sotavuosien hiuduttamat naiset koettavat ymmärtää piinan olevan viimein ohi. Tätä kaikkea he ovat evakossa odottaneet, miehen paluuta ja uutta kotia, mutta vaikka talot alkavat valmistua, niiden rakentaja on toisenlainen kuin se, joka sodan syttyessä rintamalle lähti. Yksi vanhemmista oppilaista kertoi ohimennen, ettei isä kotiin päästyään ollut puhunut sanaakaan moneen kuukauteen."

Opettajana Elna on ammattitaitoinen ja kokenut. Hän keksii tapoja opettaa ilman kirjoja, saa taisteltua ruokaa ja välineitä, eikä valita surkeasta huoneestaan. Hän kehittää jopa tavan, jolla pystyy sairaudestaan huolimatta hoitamaan opetuksen, välillä sängyssä maaten. Lasten kanssa hän kyllä pärjää, kylän päättäjät ovat kovempi pala, mutta Elna on sinnikäs. Aikaansa ja voimiaan hän käyttää siihen, että lapset saisivat sen, mitä heille hänen mielestään kuuluu. Perustietoa ja oppia. Työtä vaikeuttaa myös moniluokkasysteemi ja koulupäivien määrän vaihtelu. Elna tekee parhaansa, eikä se ole vähän, vaikka hän kokee jatkuvasti riittämättömyyttä. Tuntuuko tutulta, nykypäivän työssäkävijät?

"En saa kaikkea tehtyä ajoissa. Arvosteltavat työt kasaantuvat, viestit kotiin jäävät lähettämättä. En muista vielä edes kaikkien lasten nimiä, vaan sekoitan keskenään ne, jotka istuvat luokassa viikot, heihin, jotka käyvät vain lauantaisin. Sitä häpeän eniten. Se, että kutsuu jokaista lasta oikealla nimellä, on opettajalta rakkauden teko, jonka oppilaat harvoin ymmärtävät."

Ankeaa ja työntäyteistä! Muuta elämää ei ole kuin työ, ei muuta kotia kuin kurja sivuhuone kouluparakissa, naapurit ovat kaukana eikä yhteyksiä juuri kehenkään ole. Olisiko ihme, jos Elna uupuisi? Kateutta sisareen ei voi välttää, onhan tämä perheellistynyt, talonkin ominut.

"Minä olen tehnyt kaiken, minkä nainen voi tehdä saavuttaakseen itsellisen aseman, mutta meistä kahdesta Salli saa laittaa jalat oman pöydän alle, ja lapset sitä passaavat. Minä kävin kansanopistot ja valmistuslaitokset ja seminaarit mutta istun homeisessa parakissa keksimässä itselleni askaretta, jotten tulisi hulluksi."

Etenkin opettajille kirja on varmasti herkullinen, mutta työntekemisen ja vapaa-ajan tasapainon etsiminen kolahtaa muihinkin työllisiin. Syyllisyyden tunteminen siitä, että tekee aina liian vähän, ikään kuin omalla tekemisellä oikeuttaisi olemassaolonsa. Elna on jo ehtinyt todeta, että seminaarin partasuu-ukko-opettaja ei tiennyt käytännön opetustyöstä mitään, kun opetti kauniisti muun muassa, että "Se, mikä on opettajattarelle helpointa ja vaivattominta, on oppilaitten kannalta aina väärin." Elna tuumii: "Joskus täytyy suojella itseään ja tehdä asiat helpoimman kautta. Muuten saa itsensä järjiltään." Tämä viisaus pätee mielestäni kaikkiin töihin.

Elnan menneisyyskin hiipii kirjaan, eikä hän kadu mitään. Ei tullut perustettua perhettä, esimerkiksi. Asiat menivät kuten menivät. Ehkä ei vain riitä voimia enää niitäkään pohtia. Ja on luovuttava jostain saadakseen jotain muuta. Toivon ja uskon, että Elna löytää tasapainon ja tyytyväisyyden lopuiksi elinvuosikseen. Ne hänelle sydämellisesti soisi.

Kirja on rauhallinen ja luo viisaan, syvän katseen yksilöön ympäristön paineissa. Ihmisen kokoinen, ei sen suurempi eikä pienempi. Tommi Kinnunen taitaa tarinankerronnan ja tosihistorian yhteenliittämisen sattuvalla tavalla. Sodanjälkeinen Suomi on konkreettisesti läsnä. Varmasti hän ammentaa myös omasta julkikerrotusta työuupumuksestaan, mutta on tässä muutakin: kunnioitusta ihmistä kohtaan, vertailua entisen ja nykyisen työelämän välillä, vahvistavaa sanomaa puurtaville naisille ja miksei miehillekin. Vaikka en voi kuvitella miesopettajaa samassa tilanteessa, ehkä heitäkin oli. Isännät eli tuon ajan päättäjät ainakin suhtautuivat toisin, luulen. Viesti on silti ajaton. Ja kirja jotenkin hiljainen, mutta vaikuttava. Kokoaan suurempi. Pidin paljon, jos se jäi jotenkin epäselväksi. Ei aina tarvitse huutaa tullakseen kuulluksi, sanoo kirja minulle.

Kenelle: Työssä uupuneille, opettajille, itsellisille, riittämättömyyttä tunteville, työllään olemassaoloaan puolustaville, uupumislomia välttämään pyrkiville HR-ihmisille.

Muualla: Kirjakimara nostaa hienosti olennaisia asioita kirjasta, kuten: "Pimeät kuut herättää henkiin sodanjälkeisen rajaseudun puutteineen. Preesensissä etenevä kerronta tuo lähelle Elnan aistihavainnot ja tunteet."