Elävää kuvaa

tiistai 15. marraskuuta 2022

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

Muistatteko sen hullun, ihanan hetken, jolloin alettiin nyrpistellä nenää sotaromaaneille ja pitää niitä jo aikansa eläneinä jäänteinä Suomen historiasta, josta kaikki on jo sanottu? Jep, minä ainakin tein niin. Ja nyt sota on kirjan aiheena ajankohtaisempi kuin moneen sukupolveen. 

Paula Nivukoski löytää jatkosodasta edelleen kerrottavaa. Ei varsinaisesti uutta sisällöllisesti, vaan tuoreus syntyy hänen sanomisen tavastaan. Nivukosken teksti on komeaa ja tunnelmat vahvoja, mutta sanasto on luontevan arkista, ja sen kautta on helppo asettua nuoren Kertun, minä-kertojan, nahkoihin, kokea ja nähdä maailma hänen silmillään. Dialogeissa puhutaan pohjalaista murretta, mikä varmasti tuo pohjanmaalaisille lukijoiden tuttuutta kaksin verroin.  

Kertun isä on häipynyt Amerikkaan, eikä häntä enää odoteta takaisin. Äiti ei halunnut jättää sukutilaansa. "Eikö myytääsi kaikki ja lährettäisi? isä oli kysynyt ja lähtenyt sitten yksin." Tästä kertoi kirja Nopeasti piirretyt pilvet. 

Nyt Liisa-äidillä on uusi mies Antero, jonka kanssa hän on saanut kaksi lasta, Kertun kovasti rakastamat pikkusiskon Ailin ja pikkuisen Matin. Edellisestä liitosta Kertun lisäksi on kaksi aikuista poikaa, Toivo ja Taisto - ja tässä astuu sota karmeine likaisine saappaineen tarinaan. Pojat joutuvat rintamalle, ja kotiin tuodaan pian suru-uutista.

Kerttu yrittää elää normaalisti, sen verran kuin työn ja tilanhoidon, perheen hoivaamisen, surujen ja pelkojen ahtaaseen väliin jää. Hän haaveilee omasta perheestä, miehestä ja lapsesta, ja rakastuu Johannekseen, joka kirjoittaa hänelle rintamalta. Lapsena on tavattu, mielikuva miehestä on olemassa, eikä se ole vastenmielinen, mutta vasta kirjeiden myötä syttyy palava tunne ja kaipuu, josta tulee pian Kertun elämää ohjaava ajatus. Eikö jossain ole todettu, että sota-aikaan kaikki tapahtuu nopeasti, kun huomispäivien määrää ei tiedetä? 

Käy hyvin, suhde kehittyy, nuoret tapaavat, eikä kihla- ja avioaikeissa viivytellä. Mutta sota jatkuu. 

"Mitä voi pakata mukaan miehelle, joka lähtee takaisin sotaan? Kirjepaperia ikävää karkottamaan, kessuja kaupankäyntiin tai tarjoamaan hetken taukoa kaikesta. Äiteen puimasta rukiista leivottua leipää. Uudenlämpimät villasukat. Jokaiseen kutomaani silmukkaan olen kätkenyt kaiken rakkauteni."

Paula Nivukoski kuvaa koskettavasti kotirintaman hätää ja ikuisuudelta tuntuvaa odotusta. Työtä, niukkuutta, uutisia jaetaan. 

"Tapahtuu arki ja tavalliset asiat. Kerätään lumppua ja puolijaloja metalleja. Kavennetaan Sennin vanhasta takista Ailille uusi. Säästetään kaikki. Käytetään loppuun ja parsitaan. ... Juoksujalkaa kotiin iltalypsylle, hellapuita hakemaan. Jonotetaan kaupassa, saksitaan ostokortin kulma. Kiirehditään juorujen alta pois. Mitä puhuttihin? Kerrotaan kumminkin jutunpuolikkaat. Antero lukee ääneen Ilkkaa. Etsii radiokanavaa hitaasti, kuuntelee uudet uutiset ja uudestaan vanhat. Mumma astuu tuvasta kamariiin, kamarista tupaan ja kysyy mitä puhuttihin. Pysyttelen kaiken tärkeän kulmalla, vähän syrjässä ja koko ajan liikkeessä, silloin ei ehdi ajatella ylimääräisiä ajatuksia."

Osaava kirjailija taitaa tunnelmanluonnin. Saattaa olla, että nykyinen maailmantilanne herkistää lukijan erityisen vastaanottavaiseksi, sillä luin kirjaa lähes henkeä pidätellen, niin todelliselta Koskiluhdan perheen elämä tuntuu, tarina ravistavalta. Teksti on elävää ja herkkää, rytmiltään myös henkilöidensä odotuksia ja tapahtumia myötäilevä. Tarinan loppua jään pohtimaan: se on toisaalta luonteva, mutta toisaalta... no, lukekaa itse. 

Kenelle: Sota-ajasta kiinnostuneille, eläytyville, kauniin mutta realistisen kerronnan ihailijoille. 

Muualla: Upea kirja, sanoo Jorman lukunurkka. 


Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa. Otava 2022. Kansi Päivi Puustinen.



4 kommenttia:

  1. Kirjan otin luettavaksi, tarina ei tunnu saavan lukijastaan otetta, ei saa lukuintoa liikkeelle. Sota- aika ei nyt mitenkään erityisesti kiinnosta. Kirjan luen kursiivisesti ja se siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oletko lukenut sen aiemman kirjan? Jostain syystä minä viehätyin tästä, vaikken ole innokas sota-ajasta lukija. Kertun ja Johanneksen tarina kosketti, Kerttu on niin... normaali nuori nainen!

      Poista
  2. Minusta tämä oli aivan ihana kirja, niin kuin Nopeasti piirretyt pilvetkin. Nivukoski kirjoittaa niin kauniisti ja koskettavasti. Eteläpohjalaisena tykkään tietysti siitä eteläpohjalaisuudestakin tässä. Tulee niin kotoisa olo.

    Minäkin eläydyin tähän nyt aivan eri tavalla kuin mihinkään sotaromaaniin ennen. Se kaikki tuntui niin järkyttävän ajankohtaiselta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tuo ajankohtaisuus riipii. Ja Nivukosken kaunis mutta kikkailematon kerronta. Jos murteen käyttöä mausteena ei katsota sellaiseksi. Hyvin sen tajuaa savolaissyntyinenkin!

      Poista