Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

1900-luvun alku on innoittanut monia kirjailijoita, niin Nivukoskeakin, joka kirjaa tarinan isokyröläisestä Liisasta, jolle isä jättää tilan hoidettavaksi poikalapsen puutteessa. Pohjanmaalainen tilanpito ja oman maan tärkeys ovat tulleet tutuiksi Niskavuoresta alkaen, ja sama, suorastaan pakkomielteinen intohimo ja itsepäisyys näkyy Liisankin elämänkulussa. Liisa ei jätä tilaa, vaikka mies Kalle hamuaa leveämpää leipää ja tahtoo muuttaa Amerikkaan.

"- Notta ei. - Hä? Kalle yritti riuhtaista lyhdettä Liisan kädestä, mutta hän ei päästänyt irti. - Ei myyrä, ei lähretä. Ei. Kalle kiskoi lyhdettä, ja Liisa päästi äkkiä irti niin että Kalle oli kaatua selälleen. - Mikä perkeles sua vaivaa? Minä kaikkeni teen, jotta sulla olis hyvä. Jotta kakarat pysyys leiväs ja akat läskis. Ja sinä vaan simppaalet niinku häjyynen kakara."

Kalle lähtee, Liisa jää lasten kanssa tilanpitoon. Vuosi tai puolitoista, oli Kalle sanonut.

"Hän kulki tuvan ja navetan väliä, poikkesi aittaan tietämättä, oliko jossain jo olemassa kirje kapeana yhteytenä heidän välillään. Ehkä se oli jo matkalla hänen luokseen, ohut säie, jonka Kalle oli kutonut sanoillaan. Jonain päivänä se kohtaisi hänet hiekkaisella pihamaalla. Silloin tarina nytkähtäisi jälleen liikkeelle ja kaikki selittyisi rivien väleissä. Kalle oli pidellyt mustekynää ja kaivannut kotiin. Liisa pitelisi kirjettä kädessään ja tuntisi musteen tuoksun - ja rakkaus olisi vahvempi kuin meri."

Lapsilta ovat sylit vähissä, kun Liisan pikkusisko Sennikin muuttaa omilleen, kaupunkiin. Välillä Liisa on kateellinen Sennille, itselliselle, vaikka siskoaan syvästi rakastaa. Liisan työkuorma on valtava; lehmät, muut eläimet, viljat, normaalin huushollin pidon ja lastenhoidon ohella, ilman miestä lähes ylivoimainen urakka. Välillä lisätään pettua leipäjauhoihin, mutta nälkää ei perhe näe, vaikkei yltäkylläisyydessä eletä. Anoppi moittii, oma äiti sentään joskus auttaa.

"Liisa oli pidellyt hartioillaan tummia pilviä, niiden paksua loskaa. Kun äiti tuli tupaan, hän uupui eikä jaksanut pidellä sadetta, antoi sen langeta maahan saakka."

Vaikka Liisa on vahva, hän kaipaa Kallea syvästi. Harvenevat kirjeet eivät jaksa pitää toivoa yllä. Tarina herättää ärtymystä, suoranaista kiukkua. Ei kirjallisena teoksena, sillä sellaisena se on erittäin hyvä ja huolella tehty ja viimeistelty, teksti raikasta ja kaunista, tunteisiin vetoavaa ja todentuntuista. Vaan siksi, että  - kun kirjan laatua ei tarvitse miettiä - se saa keskittymään sisältöön: miksi ihmeessä me ihmiset panemme itsemme noin lujille? Miksi pitää raataa kädet verillä edes niukan elannon saamiseksi? Onko omaisuus niin tärkeä, ylitse muiden arvojen, olkoonkin kyse maasta, jota pidettiin suorastaan pyhänä? Miksei Liisa myynyt kaikkea ja seurannut Kallea Amerikkaan, palkolliseksi? Olisiko hän päässyt siellä helpommalla, olisiko ikinä päässyt koti-ikävästä ja isän perinnön hylkäämisen huonosta omastatunnosta?

Mieleen tulee Yuval Noel Harari: hän esitti kirjassaan, että maanviljelyksen keksiminen oli vaihe, jossa ihminen tuomitsi itsensä ikuiseen raatamiseen, omistamisen loukkuun. Liisan tarina on siitä kouluesimerkki, mutta oliko hänellä todellisia vaihtoehtoja - isän perintö oli pyhä ja hänen käskynsä laki, patriarkaatti vahva. Kalle jätti lapset vaimon hoidettaviksi rakentaessaan uraa muualla. Tunteista ei puhuttu eikä kirjoitettu: jos niin olisi tehty, olisiko käynyt toisin? Miksi puremme hammasta ja kärsimme mieluummin yksin kuin sanomme muutaman hellän sanan tai todellisen toiveen ääneen? Kuten huomaatte, kirjassa on paljon kiukuttavaa, mutta myös oppia tähän päivään antavaa. Siksi se kannattaa lukea, vaikkei historiasta niin innostuisikaan. Ja hienona näytteenä kotimaisen esikoiskirjallisuuden tasosta.

Ei tarina pelkkää mustaa pilveä ole, joskus pilkahtaa kirkasta pilven reunaa: "Elämä saattoi muuttua hujauksessa, mutta että hyvään, sitä oli vaikea uskoa." Vaikka suurimmaksi osaksi kyllä on, perinteinen kotimainen kärsimystarina, joka jo lähtökohtaisesti saattaa ärsyttää joitakuita, kuten itseäni siinä mielessä, etten halua vain ihailla Liisan tyyppistä vahvuutta. Kyllä, hän oli tavallaan sankari, mutta kaipaamme toisenlaisia sankareita, toisia keinoja kuin näännyttää itsensä työnteolla.

Mielessäni häilyvät viimeaikaiset synkät uutiset siitä, että nimenomaan nuorten naisten - Liisan ikäisten - mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet hurjasti. Ajaako elämäntapamme naiset jälleen Liisan kaltaisiin kamppailuihin? Emmekö ole oppineet mitään, kaikkine hienoine keksintöinemme ja vaurauksinemme? Halusiko kirjailija meidän ajattelevan tätä vai muistuttaa siitä, että elämä ei tosiaan ennen ollut parempaa, en tiedä, mutta ajatuksia tarina herättää, koskettaa. Ja myös siten lunastaa hienosti paikkansa kotimaisessa kirjallisuudessa.

Kenelle: Naisten roolia pohtiville, perspektiiviä hakeville, historiaa sietäville, esiäitien kokemuksista kiinnostuneille.

Muualla: Kirja hyväilee hiotulla ja naisen sieluun eläytyvällä tekstillään, sanoo Kirja vieköön -Riitta.  1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -Marile koki hurjaa tuttuuden tunnetta. Googlatessani löysin myös Ylen uutisen, jonka mukaan tarina mukailee kirjailijan isoäidin tosielämää Amerikanleskenä. 

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet. Otava 2019. Kansi Päivi Puustinen. 

Helmet-haaste 2020 kohta 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla.