Monika Helfer: Roskaväkeä ja Missä isä on?

Monika Helferin esikoisromaani Roskaväkeä ja sen jatko Missä isä on? kertovat Helferin perheen tarinaa itävaltalaisessa vuoristokylässä. Helferin äiti Grete oli yksi kauneudestaan kuulun Marian ja komean Josefin lapsista, jotka joutuivat pienestä pitäen taistelemaan elintilasta, joskus hengestäänkin surkean köyhissä oloissa.

Heillä oli mökki ja navetta kaukana muusta naapurustosta, joka suhtautui perheeseen epäluuloisesti monesta syystä ja nimitti tätä roskaväeksi. Yksi syistä oli se, ettei kukaan tiennyt, millaisia "liiketoimia" Josef puuhaili ja mistä hän välillä sai tuotua kotiin rahaa. Perhe jätettiin lähes heitteille, heitä vieroksuttiin ja halveksunta näytettiin jopa lapsille avoimesti: pienen kylän huonoimmat puolet.

Kirjailija keräsi tietoa etenkin vanhalta tädiltään teostaan varten, isoäiti ja isoisä olivat kuolleet nuorina, Gretekin jo paljon ennen kirjojen tekoa. 

"Ja samaan tapaan kuin en osaa tulkita monia sananparsia, en myöskään ymmärrä kaikkia omien ihmisteni tarinoita. Koska ne kertovat järjettömyyksistä."

Kun Josef joutui lähtemään sotaan - kutsu palvelukseen tuli 1914 syyskuussa - hän velvoitti liikekumppaninsa, kylän pormestarin "pitämään silmällä" Mariaa. Maria laittoi lapset vahtimaan, että valvonta ei ulottunut pidemmälle kuin säädyllisyys salli. Perheen vanhimmat pojat olivat vasta kymmenen kieppeillä joutuessaan velvollisuuksien ikeeseen tilan ja perheen työmiehinä. Silti Maria onnistui tutustumaan saksalaiseen Georgiin. Rakkaus Josefiin ei hiipunut; hän oli tyytyväinen mieheensä, mutta otti hetkensä sieltä mistä sai. Ehkä se toi hänelle jonkinlaista toivoa siitä, että muutakin elämää voisi olla, jos hän niin haluaisi? Todellisuus oli sinnittelyä, siannahkaa saattoi nuolaista ja kuvitella lihan makua, kun muuta ei ollut. 

"Ja sitten tuli taas talvi. Eikä heillä ollut yhtään mitään enää. Ei edes pientä suikaletta siannahkaa roikkumassa keittiön katosta. Viimeiset perunat eivät olleet enää syötäviä."

Toiseksi vanhin poika Lorenz otti ohjat käsiinsä. Hän hoiti kuusihenkiselle perheelleen talven ruuat tavalla, joka jääköön lukijan luettavaksi. Maria oli tullut raskaaksi (Josef kävi lomilla, kumma kyllä) ja perheessä oli viisi lasta, kun sota päättyi. Tosin Josef ei koskaan tunnustanut Greteä lapsekseen, vaan kohteli tätä kuin ilmaa. Ei sanoja, tekoja tai minkäänlaista huomiota, koko elämänsä aikana. Sodan jälkeen Maria synnytti vielä yhden tytön, seitsemännen lapsensa.

Toisessa osassa Helfer keskittyy seuraavaan sukupolveen, oman isänsä tarinaan. Sattumalta isänkin nimi on Josef, mutta tämä mies rakastaa kirjoja. Josef joutui myös aikanaan sotaan ja menetti toisen jalkansa, mutta suurin muutos perheen elämässä oli, kun hän sai isännän viran hotelliksi muutetussa toipilaskodissa. Sen arvokkaasta kirjastosta tuli miehelle kohtalonkysymys ja kirjojen pelastamisesta elämäntehtävä. Luonnollisesti hän rohkaisi lapsiaan, etenkin Monikaa, kirjojen pariin. Kun Monika pitkän ajan kuluttua keskustelee tuolloin jo edesmenneestä isästään äitipuolensa kanssa, tyttö parahtaa:

"- Kukaan ei koskaan lainannut yhtä ainoaa kirjaa, ei yhtäkään. Isää lukuun ottamatta kukaan muu ei ollut kiinnostunut kirjoista! Ilman häntä ne olisivat lahonneet. Ne olisi heitetty pois tai myyty pilkkahintaan jollain kirpputorilla. Hän rakensi hyllyt, hän teki ne itse ja pyyhki pölyt säännöllisesti. Tiedän, koska autoin häntä usein. Minä tiedän sen! - Rauhoituhan nyt taas, äitipuoleni sanoi ja sytytti uuden tupakan."

Myös Monikan äiti kuoli nuorena. Ja isä katosi. Tosin hän löytyi, meni uusiin naimisiinkin ja perhe kasvoi entisestään, myös aikuisen Monikan oma myöhemmin. Surullisen juonteen tuo tieto hänen tyttärensä tapaturmaisesta kuolemasta, joka tuntuu nivoutuvan monen nuorena kuolleen suvun jäsenen tarinaan. Kirjoihin liittyy myös Josefin elämän loppu. 

"Kirja oli hänelle pyhä."

Hienosti koottu ja kiteytetty tiivis sukutarina, joka ei etene kronologisesti mutta tuntuu silti yhtenäiseltä: Monikan ajatusten kulkua on yllättävän vaivatonta seurata aina vuoden 1914 tapahtumista nykypäivään, vaikka asioissa ja ajoissa hypitään, kuten muistoissa tehdään. Muistot ovat kipeitä, tapahtumat ja ihmiset käsittämättömiä. Suurta väkivaltaa tai kammokauheuksia ei silti esiinny, vaan arkista, tosin raskasta, elämää. Eikä kirjoissa puututa maailmantilanteisiin, vaan ne keskittyvät yhteen perheeseen, kuvaavat aikaa sen kautta. Henkilöistä piirtyy elävä kuva suorastaan pikkutarkalla kerronnalla, vaikka kirjat ovat vain parisataasivuisia. Ne ovat yltäneet Itävallassa ja Saksassa kirjallisuuspalkintoehdokkaiksi ja olleet lukijoiden suosiossa päätellen myyntimääristä ja muun muassa yleisöpalkinnosta, jonka Roskaväkeä sai Baijerin kirjallisuuspalkintojen jaossa.  

Kenelle: Kipeää kestäville, tosi- ja perhetarinoiden ystäville, muistelemisesta pitäville, saksankielisen kielialueen kirjallisuuden lukijoille. 

Muualla: Tuulevin lukublogi sanoo Helferin kirjoittavan koruttoman koskettavasti lapsuudesta, isästä ja surusta. Roskaväkeä-kirjaa Tuulevi kuvaa suureksi ja laveaksi tarinaksi, sellaiseksi, joka jää mieleen.

Monika Helfer: 

Roskaväkeä. (Die Bagage 2020). Kustantamo Huippu 2021. 

Missä isä on? (Vati 2021). Kustantamo Huippu 2022. 

Kirjat on suomentanut Anne Kilpi. Kannet on suunnitellut Taina Värri.