Elävää kuvaa

tiistai 26. syyskuuta 2023

Kansallisteatteri: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin


Silmäni avautuivat järkyttävälle ilmiölle Suomessa, kun luin viime vuonna Elina Hirvosen ja Ujuni Ahmedin teoksen Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. En paljon löytänyt sanoja siitä kertomiseen, eikä pelkkä kauhistelu ja voivottelu tuntunut riittävältä. Voiko meillä tosiaan tapahtua tällaista?

Nuoria tyttöjä, lapsia, lähetetään maasta "sukulaisiin tutustumaan", mikä usein tarkoittaa sukuelinten silpomista, joskus myös tytön naittamista vanhoille miehille. Eikä tätä voida estää nykylakien voimin, koska käytäntöä harjoitetaan somaliyhteisössä, joka on meille vieras ja sulkeutuu sisäänpäin. Arka paikka niin päättäjille kuin yhteisölle. Mutta millaista kipua, häpeää ja kärsimystä tytöt joutuvat kohtaamaan?

Näytelmä zoomaa hieman eri kohtiin kuin kirja: se kertoo enemmän Ujunin (ja hänen ystäviensä) henkilökohtaisesta elämästä, kuten islamin uskoon suhtautumisesta ja Somaliasta, juuriin tutustumisesta. Saimme jopa tietoiskun maasta, mikä oli hyvä, ei tarvinnut googlailla. 

Lavalla tyttö kasvaa lapsesta naiseuteen tiukan kurin ja valvonnan alla. Kun koraanikoulussa opettaja lyö, se kuuluu asiaan, sillä tytöt ovat tottuneet fyysiseen kurinpitoon. Virheestä rangaistaan - kunnes Ujuni kokee, ettei hän ole tehnyt virhettä, mutta silti lyödään. Epäoikeudenmukaisuuden tunne alkaa kasvaa. Miksi somalityttöjä kohdellaan näin? Mikseivät he saa käydä leffassa, uimahallissa, urheilemassa tai muuten viettää viikonloppua, kuten koulutoverinsa? Miksi heidän täytyy pukeutua niin, että liikkuminen on hankalaa? Miksei hiuksia saa hulmuttaa vapaasti? 

Paljon kysymyksiä, joihin tyttö ei saa vastauksia. Järkytyksekseen hän saa tietää, että oma äiti on nuorena elänyt aivan toisin; ilman peittäviä asuja ja tiukkoja määräyksiä, juhlissa ja matkoilla nauttien,  kuten länsimaiset naiset. Miksei seuraava sukupolvi voisi tehdä samoin? Syy oli sisällissota ja vallan vaihtuminen, naisten kannalta kahlitsevaan suuntaan. Väkivalta, ryöstely ja korruptio lisääntyivät, turvattomuus ajoi väkeä pakolaisiksi muun muassa Suomeen. Maalla oli ja on paljon ongelmia luonnonkatastrofeista sekavaan valtataisteluun, joka tekee maasta hauraan. Uskontoa käytetään lyömäaseena. 

Tyttö Suomessa kapinoi karkailemalla. Hän löytää turvapaikan, Tyttöjen Talon, jossa hänet nähdään ihmisenä, ja kyseenalaistaa vahvasti somalityttöjen ainoan tulevaisuudenkuvan, joka on avioliitto, äitiys ja kodinhoito. Kun tietoa ja ymmärrystä kertyy, hän ottaa yhteyttä Voima-lehteen, joka julkaisee jutun aiheesta. Siitä alkaa Ujunin tie julkisuudessa ihmisoikeusaktivistina, joka taistelee tyttöjen silpomista ja epäoikeudenmukaista kohtelua vastaan.


Tekijätapaamisessa ennen
näytelmää Ujuni sanoi, ettei halua korostaa omaa tarinaansa, vaan puhua laajemman joukon puolesta. Pointti on se, että tyttöjen silpominen, väkivalta, ei saa olla hyväksyttävää missään yhteisössä, mikään uskonto tai isänmaa ei siihen velvoita. Tämä tehdään selväksi, vaikka näytelmän edetessä uskonkysymysten ja juurien pohtimisen kautta tarina tuntuu hyvin henkilökohtaiselta - ehkä hänen oma elämäntilanteensa pienen lapsen äitinä on antanut vauhtia juuri näille pohdinnoille: lapsen kasvatus kahteen kulttuuriin on haastavaa. 

Teknisesti näytelmä toimii erinomaisesti: puvut, lavastus, näyttelijäntyö ja musiikit ovat saumaton ja komea kokonaisuus. Liikutaan Helsingissä, Lontoossa ja Mogadishussa, visuaalisuus on kehujensa arvoista. Tunteen tasolla koskettavinta on tyttöjen elämä, kasvukipuineen ja pienine iloineen: kiherrys ja yhteisyys, hassuttelu ja arat haaveet; ne, joita monet eivät uskalla edes ajatella. Ne ovat tunnistettavia kulttuurista riippumatta, ja siksi viesti on helppo ymmärtää. Tytöt eivät ole ongelma, vaan ympäristö, heidän kohtelunsa. 

Mietityttää paljon se, mikä on saanut tytön äidin tekemään täyskäännöksen, nuoruutensa jälkeen nojaamaan uskontoon, pukeutumaan peittävästi ja vaatimaan lapseltaan rankkaa kurissa pysymistä. Onko hänet peloteltu fyysisellä tai henkisellä väkivallalla, arveleeko hän näin pitävänsä tytöstä huolta parhaiten vai uskooko hän todella jumalansa sitä vaativan - en tiedä, mutta näytelmän Ujunille äiti menettää loistonsa. 



Tärkeä aihe, puhdas ja raikas toteutus, tarinaa on helppo seurata nuoren ja aikuisen Ujudin vuoropuheluna. Huumoriakin on mukana. Ajankohtaisuus iskee katsojiin rasismikeskustelujen tuoksinassa, jossa helposti unohtuu yksilö - ongelmat nähdään vain vähemmistöyhteisön ongelmina. Yhteisöstä ja uskonnosta riippumatta on asioita, jotka eivät ole hyväksyttäviä yhteiskunnassa, jonka perusarvoja ovat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus sekä heikommista huolta pitäminen, perustuslakimme ja ihmisoikeuksiin sitoutumisemme mukaisesti.

Näytelmän soisi näkevän jokaisen nuoren tytön ja naisen taustasta riippumatta, etenkin vähemmistöjen edustajien. Kuten nimi sanoo, yksin ongelmien kanssa painiville. Lisäksi se saisi olla pakollinen yhteiskunnallisille päättäjille ja kasvattajille. Heille kerron nyt ilouutisen: liput oli myyty loppuun jo alkuunsa, mutta nyt näytöksiä on lisätty ja lippuja on jälleen saatavissa. 

Kansallisteatteri: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Ensi-ilta 21.9.2023.

Perustuu Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannimiseen kirjaan. Uuttera ihmisoikeusaktivisti Elina on muuten valmistelemassa filmimuotoista työtä Afganistanin naisista: toivotan projektille onnea ja menestystä - maassa tilanne on naissukupuolelle kammottava. 

Ohjaus Satu Linnapuomi. Dramaturgi Eva Buchwald. Koreografi Ima Iduozee. Lavastus Tinja Salmi. Puvut Sanna Levo. Äänisuunnittelu Moe Mustafa. Valosuunnittelu Tomi Suovankoski. Videot Ville Virtanen. Naamiointi Minttu Minkkinen. 

Lavalla nuorta Ujudia esittää Safiya Abukar, aikuista Emilia Neuvonen. Muita rooleja esittävät mm. Yasmin Ahsanullah, Amaal Ali ja Elssa Antikainen.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti