Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kahden kotimaisen huippukirjailijan teksti kiinnostaa, vaikka tällä kertaa he kirjoittavat faktaa fiktion sijaan. Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen ovat molemmat toimineet pitkään äidinkielenopettajina lukiossa ja yläkoulussa. Nyt he kuvaavat koulumaailman tilaa opettajan näkökulmasta, eikä kuva ole kaunis. 

Reilun vuoden mittainen kirjeenvaihto tuo esiin opettajuuden ilon ja hyvät puolet, syyt ammatinvalinnalle, mutta toisaalta myös yhä lisääntyvät ammatista pois työntävät tekijät. Molemmat nauttivat opettamisesta ja osaavat työnsä. Silti kummallakin on kokemus työuupumisesta ja alanvaihdon pohdinnoista. Minna on jo jättänyt opettajan työt ollakseen täysipäiväinen kirjailija. Tommi aikoo jatkaa rakastamaansa työtä ja kirjoittaa sen ohessa.

Miksi - syitä molempiin päätöksiin löytyy paljon. Byrokratia ja hallinnon vaatimukset kuormittavat opettajia valtavasti: pelkkä opettamisen tahto ja taito ei riitä, sillä työviikkoihin kertyy tunteja huomattavasti yli normaalin työntekijän viikkotuntimäärän. Poukkoilevalta vaikuttava opetuspolitiikka tiheästi muuttuvine opetussuunnitelmineen ja monenlaisine oheishankkeineen tuottavat paljon tekemistä, jota ei työpäiviin pysty mahduttamaan käytännössä. Mielletäänkö aineenopettajat  superihmisiksi, jotka voivat opetuksen ohella toimia yleiskouluttajina erilaisissa taidoissa ja terapeutteina psykologisissa ongelmissa - eikä vain oppilaille, vaan myös vanhemmille? 

Kiire ja väsymys luonnollisesti heijastuvat oppilaisiin ja oppimistuloksiin, siksi asia on olennainen. On turha ihmetellä laskevia PISA-tuloksia tai bkt-lukuja, jos emme pysty kouluttamaan lapsiamme ja opettamaan heitä pärjäämään, niin yhteiskunnan kuin omaksi ja lähipiirinsä iloksi. Jo perustan on oltava kunnossa, ja kodeilla kasvatusvastuunsa. Käytän Minnan tapaan vertausta: kaunein ruusu ei kuki, jos sen kasvua ei ravita eikä kastella, pidetä huolta alusta saakka. Tuloksia eivät paranna vaikkapa opiskelupaikkojen määrän lisäys tai peruskoulutuksen arvosteluasteikon lievennykset (näistä on jo esimerkkejä, joita tukka kauhusta pystyssä luin.) 

Varhaiskasvatuksessa ja alakouluissa ongelma ei ole vielä eskaloitunut - tosin hyvää vauhtia sinne mennään, sillä etenkin ensin mainitussa on jo kova pula tekijöistä - mutta teini-ikäisten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmat ovat järkyttävän yleisiä. Eli missä vaiheessa koulutuksemme menee pieleen? Eikö olisi inhimillisempää ja taloudellisempaa puuttua asioihin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa? Tommi tiivistää nykyistä tehokkuus- ja säästöajattelua:

"Aivan sama, miten huonosti nuoret tässä järjestelmässä voivat. Yhdentekevää, opiskellaanko kieliä enää lainkaan. Yksi lysti, miten opettajat uupuvat opiskelijamäärän noustessa ja osaamisen heikentyessä. Hyvinvointivaltio loi pahoinvointitehtaan."

Mutta opettajan työstä, tai mistä muusta työstä tahansa: suurimpia ongelmia ovat nähdäkseni oman työn ajanhallinnan ja vaikutusmahdollisuuksien puute. Kuten Minna sanoo:

"Työ ei riitä elämäksi, ei edes itse valittu ja hellästi rakastettu työ, jos kaikki siinä menee pieleen ilman, että itse voi vaikuttaa asioihin."

Muutoksissa opettajilta, alansa asiantuntijoilta, ei kirjoittajien mukaan kysytä. En usko, että uusia määräyksiä laativissa opetusministeriössä ja -hallituksessa tai muilla tahoilla juuri tehdään ilmaisia ylityötunteja, ehkä ylimpiä virkamiehiä lukuunottamatta (joilla toki palkkakin on eri kuin rivivirkamiehellä), eikä pidäkään, mutta opettajilta niitä edellytetään. Vaatimuksissa tulisi käyttää tervettä järkeä byrokraattisen katsannon sijaan esimerkiksi laskemalla työtunnit, jotka toteutukseen ovat käytettävissä ja ajoittamalla muutokset niin, että ne kuormittavat kouluja mahdollisimman vähän. Tommi kertoo ajankäytöllisesti karmeita esimerkkejä työnsä sisällöstä, kuten uusien opsien mukaisten tuntien suunnittelusta tai ohjelmistopäivityksistä juuri kirjoitusten alkaessa. Miksei muuten opettajillakin voisi olla yksityisten yritysten tapaan työtuntien kirjaus ja seuranta? Yksi byrokratian ratas lisää, mutta toisi realismia suunnitteluun ja työaikakeskusteluun. 

Kuten huomaat, kirja kirvoittaisi lukijalta ajatuksia toisen teoksen verran. Mutta yritän keskittyä tähän teokseen, jossa kaikki on sanottu paljon taitavammin. On ilo lukea kirjailijoiden napakoita, osuvia ja rehellisiä ajatuksia, komeita tekstejä kunnollisella suomen kielellä. Sekä järki että tunne ovat läsnä. Erityiskiinnostavaa on kuulla Minnan ajatuksia alanvaihdosta, kirjailijuuteen siirtymisestä, sen peloista ja rohkaisevista asioista. Esimerkiksi kollegialisuuden hän pelkäsi menettävänsä opettajanhuoneen myötä, mutta tukea on löytynyt siihenkin:

"Kirjailijan työ on niin yksinäistä ja omituista, että toisten, saman kokeneiden ja samaa elävien, kokemus ja kannattelu ovat äärettömän tärkeitä."

Olen hyvin iloinen Minnan päätöksestä vaihtaa alaa! Sekä itsekkäästi lukijana että hänen oman terveytensä kannalta. Suosittelisinko samaa Tommille? Ymmärrän hänen perusteensa jatkaa opetustyössä. Niin kauan kuin työstä saa iloa ja tyydytystä, tilanne on hyvä. Mutta siinä vaiheessa, kun kaikki on mustaa suorittamista ja jopa terveys on vaarassa, on hyvä vaihtaa suuntaa. Niin tein itsekin työuuvuttuani, ja sain elämänilon takaisin. Tommi on ilmeisesti yksi puuhapetejä, joilla on oltava koko ajan tekemistä, ja se voi olla sudenkuoppa: kun nauttii tekemisestä, kuormitus saattaa hiipiä salakavalasti. Ja kuten Minna sanoo, opettajia voi olla monia, mutta Kinnusen kirjoja ei voi kirjoittaa kukaan muu kuin Kinnunen. 

Erinomainen kirja nykyisestä työelämästä, koulumaailmasta ja vaikeiden valintojen tekemisestä. Kirjemuoto keventää raskasta aihetta alku- ja lopputervehdyksineen ja kuulumisten vaihtoineen. 

Kirja ei ole mutuilua, oman pahan olon oksennus eikä valitusvirsi, vaikka se kokemuksen kautta havaituista epäkohdista puhuukin: myös työn myönteisiä puolia ja keinoja nykytilanteen parantamiseen esitetään runsaasti, tulevaa ajatellen, ei vanhoja haikaillen. Tommi listaa jopa teesit lukutaidon parantamiseen: onhan lukutaito pohja, jolle kaikki muu oppiminen rakentuu. Asiapohja on vankka, ja kirjeissä viitataan lukuisiin artikkeleihin, teoksiin ja tutkimuksiin, mukana lähdeluettelo. 

Teos sisältää runsaasti käytännön asiaa ja on mukava, vetävä luettava. Pelkästä huokailusta ei ole kyse, välillä jyrähtää kunnolla. Lopulta ei ole kyse opettajiemme pärjäämisestä, vaan nuortemme. Tommi kysyy:

"Onko meillä oikeasti varaa päästää nuoria hukkaan?" 

Minna sanoo:

"...minä katselisin tässäkin taaksepäin ja siihen, mitä ja miten peruskoulussa opitaan ja millaisena maailma näyttäytyy. Jos sitten lukio on rämpimistä huonojen pohjatietojen, yleisen elämänuskon puutteen tai kehittymättömän toiminnanohjauksen ja puutteellisten luku- ja opiskelutaitojen vuoksi, ei nuori oikeasti saavuta sitä, mitä korkeakoulukelpoisuus ja tulevaisuuden työelämätaidot vaativat." 

Vaikka ei koulutusta nähdä kirjassa vain työelämän tarpeiden tyydyttämisenä - se on paljon isompi asia niin yksilön onnellisuuden, pärjäämisen kuin koko kansan kannalta, kova argumentti on silti hyvä ilmaista: ehkä raha ja talouden kehitys ovat perusteita, joita kovapäisinkin päättäjä ymmärtää. 

Kenelle: Päättäjille, opetusalalla toimiville, koululaisten ja opiskelijoiden perheille ja läheisille, Suomen tulevaisuutta miettiville, työelämässä oleville ja siitä kiinnostuneille.  

Muualla: Tuijata muistuttaa saman ahdingon kanssa kamppailusta myös ammattillisen koulutuksen puolella. Rytisalon ja Kinnusen tyyli ei petä, ja kielellinen laatu on taattu, sanoo Amma ja esittää idean, johon on helppo yhtyä: kirja pakolliseksi luettavaksi koulutusjärjestelmästä päättäville.  

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. Kansikuva Omfer Amir, päällys Martti Ruokonen.