Kirja käynnistyi minulle hieman kangerrellen, ehkä kirjoittajallekin, sillä päähenkilöksi hän on laittanut kirjailijan, joka haluaa palavasti kirjoittaa, mutta sisältö on hakusessa, ehkä taidotkin, arvelee minäkertoja.
"Yritän hyväksyä, että epäonnistun jokaisessa lauseessa. Yksikään kirjoittamani virke ei koskaan tavoittaisi kuvaamansa kohteen olemusta täydesti, tarkasti, kirkkaasti ja todesti. Sanat ampuvat aina ohi, parhaimmillaankin vain lähelle ääriviivoja."
Mikä sysää silti kirjoittamaan? Uutinen tulevasta lapsenlapsesta ainakin on yksi motivaattori, joka käynnistää muistelut omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaikesta häpeästä ja noloista tilanteista, joita pahempaa hän ei lapsena tiennyt.
"Luokassa kaikki aikani menee vahtimiseen. Vahdin, etten tee itseäni naurunalaiseksi, etten joudu vääränlaisen huomion kohteeksi, ettei mahani murisisi äänekkäästi. --- On toisenlaisiakin, niitä, joiden mielestä koulu on ihanaa ja jotka uskaltavat ottaa valinnaiseksi musiikkia ja jotka laulavat koulun juhlissa. Koulu on suunniteltu sellaisille, ei minunlaisilleni."
Auts. Mikä on minunlainen, mistä se on kasvanut? "Äidin mielestä minä olen liian laiha ja siivoan liian usein. Tiedän, etten ole sellainen tyttö, jollaisen äiti haluaisi. Minä olen itkuinen ja vatvon asioita."
Hän kertoo, että äiti ei ottanut itseään "niin tosissaan kuin isä".
"Hän voi toimia väärin, eikä hän pelästy sitä, järkyty omasta heikkoudestaan. --- Äiti on kasvanut kommunistikodissa, jossa ei odotettu, että lapsista tulisi ihmisyytensä taakse jättäneitä virheettömiä. Kova työihminen oli korkein ihanne.
Isä haluaa kieltää, karsia ja pestä pois pahan. Pahaa ei saa puhua, pahaa ei saa sanoa eikä ajatella. Vain täydellinen kelpaa, eikä oikeastaan sekään, mutta täydellinen ja virheetön on melkein hyvä. Tyytyväinen ei saa olla koskaan."
Siinä sitä taustaa kerrakseen. Lisätään tähän vielä mummot. Nainen ihmettelee, miten hänen tyttäristään on tullut niin viisaita, hän kun ei itse koe sellainen olevansa. Vauvaa odottava vanhempi tytär etenkin. "Heti perään häpeän, että hän on niin kypsä ja viisas ja minä niin surkea paska." Jälkimurrosikä, arvelee tytär, eikä lähde mukaan äitinsä dramatiikkaan.
Kertojan omaelämäkertamainen jutustelu jatkuu muistojen ja nykyhetken vaihdellessa. Ja kertojan tunnetilojen. Elämä on surkuhupaisaa farssia, sanoo hän, ja äitiys on asia, jossa voisi aina olla parempi. (Paljon parempi, tuumii hän itsestään.) Pohjavire on kuitenkin lämmin ja rakastava, katse omiinkin vanhempiin iän myötä muuttuu.
Ihmisen kokoinen katsaus erääseen elämään ja ikään. Turhaan oli minäkertoja huolissaan; kirjoittajan taidot ovat tallella. Kirja sopii naisille eri elämänvaiheissa ja miehille, jotka heitä haluavat ymmärtää. Ja heille, jotka eivät hae pinkkiä todellisuuspakoa, vaan etsivät aitoa kokemusta.
Lue myös Soili Pohjalainen:
Käyttövehkeitä (Kalevi Jäntin palkinto ja HS:n esikoiskirjapalkintoehdokas 2016)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti