Kertaus tähänastisista sotatapahtumista on tarpeen: lukija huomaa, että muistikuvat alkuvaiheista ovat jo hieman haalistuneet. Länsimaiden ja Suomen reaktiot, yleinen mielipide ja voittoveikkailut ovat vaihdelleet sodan edetessä. Puhumattakaan sotatekniikan ja toteutustapojen kehittymisestä. Ensin emme voineet uskoa koko asian vakavuutta; sen jälkeen emme sitä, etteikö länsi auttaisi Ukrainan voittoon. Ja eikö venäläinen kansa nousisi kapinaan, kun sen nuoret miehet tapetaan jostain hämärästä syystä ja rahaa käytetään määrättömästi heidän kustannuksellaan?
Tieteilijän katsannolla Käihkö käyttää samalla kyseistä sotaa esimerkkinä yleisistä sotateoreettisista periaatteista, jotka hän on koonnut kymmeneen oppiin. Voiko niin kaaosmaista ja karmeaa asiaa kuin sotiminen mitenkään selittää, saati ennakoida, miettii lukija. Kyllä, kaikesta on mahdollista luoda teoria, huomaan.
Käihkö pohjaa näkemyksiään tunnustettuihin aiempiin sotaoppeihin, tärkeimpänä Clausewitz, joka kirjoitti ensimmäisen julkistetun kokonaisteorian sodan luonteesta modernina aikana, julkaistu 1832. (Kyllä, myös kiinalainen Sunzin Sodankäynnin taito muutaman vuosituhannen takaa on mainittu.) Clausewitzin teoria pohjautuu kolminaisuuteen, jotka sodassa vaikuttavat toisiinsa. Sotaa ei sen mukaan tule yrittää ymmärtää vain sotilaallisena toimintana, vaan siihen vaikuttavat myös poliittiset ja yhteiskunnalliset seikat."Tunsin usein, että me suomalaiset ja muut Ukrainan tukijat halusimme Ukrainan onnistuvan niin kovasti, ettei vaihtoehtojen miettimiselle jäänyt tilaa. --- Hyvä strategia ei perustu toiveajatteluun. Sen avulla varaudutaan sekä ikäviin että iloisiin yllätyksiin olematta niistä riippuvainen. Varautuminen ei ole mahdollista, jos joistakin kehityskuluista ja sodan päättymistavoista tulee tabuja, joista keskusteleminen on mahdotonta."
Voiton käsite on silti tärkeä, sanoo Käihkö. Ja siitä puhutaan paljon. Vaikkei voittoa voida selkeästi määritellä, sillä usein tavoitteet ovat tahallisen epämääräisiä eikä puheessa huomioida sodan kaikkia seurauksia (vertaa Suomen talvisota), hän järkeenkäyvästi toteaa. Ehkä näin käy Ukrainassakin? Neuvotteluyhteyden tärkeyttä korostetaan.
Käihkö on tieteilija, mutta myös ihminen, joka joutui yllättäen keskelle mediamyllytystä. On saanut osansa paskamyrskystä molemmin puolin, kuten arvaamme. Oma työ, tieteen tekeminen, jopa kärsi, sillä hän koki velvollisuudekseen selittää tilannetta niin suomalaisille kuin ulkomaisille medioille ja sitä kautta yleisölle.
Henkilökohtaisesta surusta huolimatta kirja on selkeäsanaisen kiihkoton ja puolueeton selostus sodan luonteesta yleisesti ja Venäjän sodasta Ukrainassa erityisesti. Sota on konkreettinen todiste maailman epätäydellisyydestä, Käihkö sanoo. Siis ihmisten epätäydellisyydestä, eikö niin? Väinö Linnan mukaan sota on molemminpuolista pahantekoa. Moraalista rappeutumista, sanoi joku tutkija. Väkivaltaa ja tappamista se ainakin on.
Sotatieteilijänä Käihkö toteaa, että vain tiedolla ja tutkimuksella voimme ymmärtää sotaa ja hallita sitä. Ymmärrän sen vetoomukseksi lisäresursseihin, joita varmasti kipeästi tarvittaisiin, jos 200 vuotta vanha sotateoria on relevantein. Mitä enemmän tutkitaan ja asiasta puhutaan, sitä vähemmän houkuttelevammaksi tuo äärimmäinen vaihtoehto kehittyy, uskon.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti