Ilmari Käihkö: 10 oppia sodasta

Sotatieteiden dosentti Ilmari Käihkö on työnsä puolesta seurannut tarkasti Venäjän hyökkäysotaa Ukrainassa ja profiloitunut sen asiantuntijana ja lausuntojen antajana niin muille asiantuntijoille kuin medialle. Lausuntopyyntöjä on sadellut parhaimmillaan tai pahimmillaan kymmeniä päivässä, satoja viikossa.

Kertaus tähänastisista sotatapahtumista on tarpeen: lukija huomaa, että muistikuvat alkuvaiheista ovat jo hieman haalistuneet. Länsimaiden ja Suomen reaktiot, yleinen mielipide ja voittoveikkailut ovat vaihdelleet sodan edetessä. Puhumattakaan sotatekniikan ja toteutustapojen kehittymisestä. Ensin emme voineet uskoa koko asian vakavuutta; sen jälkeen emme sitä, etteikö länsi auttaisi Ukrainan voittoon. Ja eikö venäläinen kansa nousisi kapinaan, kun sen nuoret miehet tapetaan jostain hämärästä syystä ja rahaa käytetään määrättömästi heidän kustannuksellaan? 

Tieteilijän katsannolla Käihkö käyttää samalla kyseistä sotaa esimerkkinä yleisistä sotateoreettisista periaatteista, jotka hän on koonnut kymmeneen oppiin. Voiko niin kaaosmaista ja karmeaa asiaa kuin sotiminen mitenkään selittää, saati ennakoida, miettii lukija. Kyllä, kaikesta on mahdollista luoda teoria, huomaan.

Käihkö pohjaa näkemyksiään tunnustettuihin aiempiin sotaoppeihin, tärkeimpänä Clausewitz, joka kirjoitti ensimmäisen julkistetun kokonaisteorian sodan luonteesta modernina aikana, julkaistu 1832. (Kyllä, myös kiinalainen Sunzin Sodankäynnin taito muutaman vuosituhannen takaa on mainittu.) Clausewitzin teoria pohjautuu kolminaisuuteen, jotka sodassa vaikuttavat toisiinsa. Sotaa ei sen mukaan tule yrittää ymmärtää vain sotilaallisena toimintana, vaan siihen vaikuttavat myös poliittiset ja yhteiskunnalliset seikat. 

Ei siis lasketa vain aseiden ja joukkojen määriä, vaan huomioidaan yleiset olot ja tilanne kyseisessä maassa. On hyvä muistaa, ettei sota ole luonnonvoima, vaan päätöksiä tekevät ihmiset, sanoo Käihkö. Niin, ja tässä lukija tietysti miettii Venäjän diktaattorin käsittämätöntä valtaa suureen kansaan ja näiden rooleja. Asetelman syihin ei mennä tässä jutussa eikä kirjassa, mutta sen osia Käihkö analysoi, kuten sitä, miten Venäjä on onnistunut säilyttämään maansa talouden - alkuunhan länsimaat arvioivat sen romahtavan pian sodankäynnin kalleuden vuoksi. 

Mutta kuka sodassa lopulta voittaa? Ei kukaan, sanoisin ja tulkitsen samalla Käihköä. "Todellisuudessa on kuitenkin harvinaista, että sotien päättyessä voidaan yksiselitteisesti erottaa voittaja ja häviäjä ja että voittaja saa kaiken haluamansa häviäjän kustannuksella. --- sotilaallinen voittokaan ei automaattisesti johda poliittiseen voittoon, jossa sodan poliittiset tavoitteet saavutetaan. ---lopputulos on harvoin ideaalinen." (Eli mikään osapuoli ei ole täysin tyytyväinen.)

"Tunsin usein, että me suomalaiset ja muut Ukrainan tukijat halusimme Ukrainan onnistuvan niin kovasti, ettei vaihtoehtojen miettimiselle jäänyt tilaa. --- Hyvä strategia ei perustu toiveajatteluun. Sen avulla varaudutaan sekä ikäviin että iloisiin yllätyksiin olematta niistä riippuvainen. Varautuminen ei ole mahdollista, jos joistakin kehityskuluista ja sodan päättymistavoista tulee tabuja, joista keskusteleminen on mahdotonta."

Voiton käsite on silti tärkeä, sanoo Käihkö. Ja siitä puhutaan paljon. Vaikkei voittoa voida selkeästi määritellä, sillä usein tavoitteet ovat tahallisen epämääräisiä eikä puheessa huomioida sodan kaikkia seurauksia (vertaa Suomen talvisota), hän järkeenkäyvästi toteaa. Ehkä näin käy Ukrainassakin? Neuvotteluyhteyden tärkeyttä korostetaan.

Käihkö on tieteilija, mutta myös ihminen, joka joutui yllättäen keskelle mediamyllytystä. On saanut osansa paskamyrskystä molemmin puolin, kuten arvaamme. Oma työ, tieteen tekeminen, jopa kärsi, sillä hän koki velvollisuudekseen selittää tilannetta niin suomalaisille kuin ulkomaisille medioille ja sitä kautta yleisölle. 

Eikä sota Ukrainassa ole ollut hänelle vain yksi sota monien joukossa. Ei meille muillekaan suomalaisille: siinä missä Käihkö itki sodan alkamisesta kuultuaan, itki moni muukin, ainakin minä. Hänellä oli omia syitään, mutta yhteinen syy oli se, että sota tarkoitti entisen maailmamme katoamista ja turvallisuutemme uhkaa ehkä elinikämme ajaksi ja pitempään. 

"Vaikka sodan seuraukset olivat arvaamattomia, oli yksi asia varma. Sodan leviämisen seuraukset olisivat maailmanlaajuisia eivätkä rajoittuisi vain Ukrainaan tai Venäjään."

Henkilökohtaisesta surusta huolimatta kirja on selkeäsanaisen kiihkoton ja puolueeton selostus sodan luonteesta yleisesti ja Venäjän sodasta Ukrainassa erityisesti. Sota on konkreettinen todiste maailman epätäydellisyydestä, Käihkö sanoo. Siis ihmisten epätäydellisyydestä, eikö niin? Väinö Linnan mukaan sota on molemminpuolista pahantekoa. Moraalista rappeutumista, sanoi joku tutkija. Väkivaltaa ja tappamista se ainakin on. 

Myönteinen kehitysusko on tässä asiassa lukijalla koetuksella. Rauhanomaista rinnakkaiseloa voi toivoa, ja sen laajaa ymmärtämistä, että elämme ihmisen historian parasta aikaa (yksi kirjan alaluvun nimi) monella mittarilla - terveydenhoito, koulutus, mukavuudet. Eikä tunnu olevan järkeä sysätä  hyvinvointia veren ja kuoleman alkukantaiseen pedon kitaan. Lihamyllyyn, joksi Venäjän kulutussotaa sanotaan, kun toimitaan valtavalla volyymilla pienempää vastaan. (Kirjasta oppii myös termejä, kuten huomaatte.) Miksi siihen silti ryhdytään? Joskus sota on huonoista vaihtoehdoista paras, sanoo hän. Jos Ukraina ei olisi alkanut puolustautua, tulos olisi ollut jo selvä.

Sotatieteilijänä Käihkö toteaa, että vain tiedolla ja tutkimuksella voimme ymmärtää sotaa ja hallita sitä. Ymmärrän sen vetoomukseksi lisäresursseihin, joita varmasti kipeästi tarvittaisiin, jos 200 vuotta vanha sotateoria on relevantein. Mitä enemmän tutkitaan ja asiasta puhutaan, sitä vähemmän houkuttelevammaksi tuo äärimmäinen vaihtoehto kehittyy, uskon. 

Ihmettelen muuten suuresti, miksei tämä tietokirja päässyt Finlandia-ehdokkaaksi. Ehdokkaat ovat varmasti ns. hyviä kirjoja ja käsittelevät tärkeitä aiheita, mutta maailmantilanteessamme Käihkön teos on mitä ajankohtaisin ja informatiivisin. Ehkä sitä ei valittu siksi, että voitto olisi ollut liian selvä, onhan palkinnon valitsija Antti Kuronen tullut tunnetuksi nimenomaan sota-alueiden raportoijana. 

Ilmari Käihkö: 10 oppia sodasta. WSOY 2025. Päällys Mika Tuominen.