Elävää kuvaa

lauantai 6. marraskuuta 2010

Satiiria synkällä pohjavireellä

Nyt löytyi kirjailijaelämävaikerrusten äiti. Ainakin tältä syksyltä. Jussi Siirilä kirjoittaa takakannen tekstin mukaan satiiria. Oikeasti se taitaa olla parodia muista kirjailijavaikerruksista, tai satiiria itsestään. Satiirin satiiria, tarkoittaako se, että kaveri on ihan tosissaan? No ehkä ei, ja nokkelasti päättelin sen viimeistään kohdassa, jossa Jone Nikulan sanotaan hymyilevän ja kehuvan päähenkilön kirjaa ihan kivaksi. Koska kaikki kyseiset toiminnot tuntuvat J. Nikulan käytökselle vierailta (hymy, romaanin lukeminen, pliisu kommentointi), ei tarina voi perustua tositapahtumiin.

Mutta kyllä tämä omiin tuntemuksiin kirjailijana olosta ja julkisuudesta perustuu. Vaikka kuinka asiaa yrittäisi hienosti veivata. Kirjan päähenkilö Siirilä on menestykseen ponnisteleva kirjailija, joka on vakuuttunut omasta neroudestaan ja etsii julkisuutta keinolla millä hyvänsä. Lopulta turvautumalla niinkin epätoivoiseen keinoon kuin kirjoittamalla luvatun käsikirjoituksen kustantamolle. Mutta se on vain pieni sivujuoni, tosin tärkeä, sillä kässäri on olevinaan Jussi Siirilän Juoksija. Faktaa ja fiktiota siis hämmennetään.

Mediahuomiota, hanki! Siirilän apuna tarinassa ovat niin Pekka Himaset kuin Esa Saariset, Tanja Karpelat ja Laura Malmivaarat. Käsittelykulma on kuten vaikkapa Petri Tammisen Mitä onni on -kirjassa: päähenkilö elää omassa (omituisessa) päässään, kun lukija puolestaan näkee selvästi, missä mennään. Tämä vain ei ole kovin hauskaa. Julkkisten laittaminen tekemään kaikenlaista naurettavaa ei jaksa naurattaa. Vaikka taustalla onkin aito hätä oman uran, kirjallisuuden tason ja kirjailijoiden puolesta. Jos tarkoitus on herättää keskustelua, toivotaan, että se toimii. Mutta miksi kirjailija sitten torppaa keskustelun omalta osaltaan ilmoittamalla kirjan liepeessä, ettei anna lausuntoja aiheesta sen omakohtaisuuden vuoksi? Vai onko sekin parodiaa? Hämmentävää. Sitä paitsi Jari Tervo Lahnasineen ehti julkkisastialle ensin.

Itse teksti on pikkunäppärää vitsinheittoa, ja kyllä kirjan viihteeksi luki, mutta kaikesta katkeruudesta ja name-droppingista jäi jotenkin häpeilevä olo sormenpäihin, vähän kuin olisi Seiskaa selaillut.

Tämän genren paras on edelleen Kreetta Onkeli. Hauska olematta nolo, osuva olematta pahantahtoinen.

Jussi Siirilä, Historia on minut vapauttava. Gummerus 2010.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti