Kesä ilman miehiä

Viikonlopun herkkuna nautiskelin uusinta Siri Hustvedtia. Kesään se sopiikin erinomaisesti, vaikka ihan pelkästä ”lukuromaanista” ei ole kysymys. Sellaista ei tältä kirjailijalta odottaisikaan, mutta kirja ei kuitenkaan ole yhtä raskasta sarjaa kuin edelliset, vaan kepeämpi, irtonaisempi, ainakin pinnaltaan ja muodoltaan.

Päähenkilö on Mia, jonka mies Boris haluaa ”paussille” kolmikymmenvuotisesta avioliitosta (paussi on tietenkin parikymmentä vuotta nuorempi hemaiseva naisihminen.) Koville ottaa: hermoromahduksen jälkeen Mia viettää kesää uudessa tilanteessa, vaihtaa maisemaa ja käy läpi naisen elämän käännekohtia ja tärkeitä asioita. Eri ikäkausien ääntä mukaan tuovat tytär, vanha äiti ystävättärineen sekä koulutytöt, joille Mia pitää kesäkurssia runoudesta, sekä naapurin nuori rouva lapsineen. Varsinaisia ystävättäriä Mialla ei taida ollakaan.

Kirja ei ole perinteinen alusta-loppuun tarina, vaan hyppelehtivä kokonaisuus muistoista ja Mian ajatuksista, ”jatkuvasta päänsisäisestä pulinasta”, kuten hän itse kuvaa hellittämätöntä aivotoimintaansa, joka on jo aiemmin hänet pettänyt: romahduksen myötä Mia huomasi, että itseään ei voikaan täysin hallita. Hustvedtille yksi tyypillinen teema on hermoston ja aivojen ihmeellisyys, jota nytkin pohditaan. Among other things. Paljon kaikenlaista lukijalle tarjotaan, osuvia ja älykkäitä huomioita sekä liuta kirjallisia sitaatteja ja nimiä: kirjailijoita, filosofeja ja ajatussuuntia. Niiden luettelointi tuntuu välillä turhankin ylenpalttiselta ja kirjalliselta, kun lukijana ei läheskään kaikkia tunnista. En myöskään päässyt sisään Mian runoihin ‒ en ymmärtänyt, tai ehkä hän ei vain ole suuri runoilija, en osaa arvioida. Mian maailmaa ne kuitenkin ovat. Tosin hän itsekin sanoo, etteivät runot ole saaneet paljon vastakaikua.

Yliälyllisyyden vastapainoksi Siri/Mia kyllä pystyy sanomaan suoraankin ja osoittamaan käytännöllisyyden tajua: esimerkiksi vaimolleen rähjäävää, lapsia säikyttelevää naapurinmiestä hän kuvaa reippaasti idiootiksi, kuten oikein on.

Kesä ilman miehiä ei jakaudu lukuihin, vaan tarinaa elävöittävät väliin sirotellut runot, sähköpostiviestit ja hämmästyttävää kyllä, kuvat. Sympaattiset piirroskuvat kertovat tarinan sarjakuvamaisesti, mutta piirtäjän nimeä ei kerrota, joten olisivatko peräti kirjailijan omaa tuotantoa? Ällistys nosti kirjan kiinnostusastetta, etevä veto.

Tiedän kyllä, ettei romaanihenkilö ole todellakaan sama kuin kirjailija, mutta kun kirjan päähenkilö on älykköpariskunnan toinen puolisko ja sattumoisin pariskunnalla on yksi lapsi, jo aikuinen tytär, ja kirjan päähenkilö kuvaa itseään henkilönä, joka "ajattelijana päihittäisi melkein kenet tahansa ja jonka aivot ovat lukeneisuuden ansiosta synteettinen mylly, joka pystyi samaan hengenvetoon suoltamaan uumenistaan filosofiaa, luonnontieteitä ja kirjallisuutta”, yhtäläisyysmerkkejä todellisuuteen on vaikea olla vetämättä. Herää kysymys, ovatko myös päähenkilön kommentit kirjailijan omia, vaikkapa elokuvien tasosta nykyään (tehty 14-vuotiaille pojille) tai se, että pitkässä liitossa näkö ei ole enää tärkein aisti. Vaikken ole vielä ihan Mian iässä, hänen havaintonsa tuntuvat tutuilta.

Kirjailija on sanonut pyrkivänsä tekemään aina uudenlaista, erilaista kuin ennen, ja onnistui siinä. Kirja ei ole aivan sitä, mitä olisi odottanut, mutta herätti paljon ajatuksia, tuttua lumoakin siitä irtosi, vaikka liika älyllisyys vähän vaivasikin eläytymistä Mian maailmaan. Silti jäi tunne, kuten aina hänen kirjoistaan: tämä on pakko lukea vielä uudestaan, paljon jäi vielä oivaltamatta ja pinnan alta huomaamatta.


Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä. Otava 2011.