Hidas mies

Osuvasti myös lukija oli tämän kirjan kanssa hidas: uusin kirjastolainan kolmesti, ennen kuin sain sen luettua. Ja nyt on mennyt jo monta viikkoa niin, etten ole saanut tehdyksi arviota. Liekö tahti tarttunut kirjasta.

Alku toi elävästi mieleen Et sinä kuole -kirjan. Tässäkin päähenkilö alkaa heräillä ja availla silmiään, jotain on pielessä. Maailma on sekava, eikä puhetta synny yrityksestä huolimatta. Paniikki iskee, mitä on tapahtunut?

Paul, vanheneva mies, on joutunut polkupyörällään kolariin, joka vie häneltä jalan, mutta säilyttää sentään henkikullan. Ja pään katkerine ajatuksineen. Käy ilmi, ettei hän enää pärjää yksin, vaan tarvitsee hoitajan. Muutaman epäonnisen kokeilun jälkeen häntä alkaa hoitaa Marijana, komea kroaattirouva, johon Paul tukeutuu yhä enemmän, tulee suorastaan riippuvaiseksi, rakastuu. Tavallaan.

Tavallaan siksi, että hoitosuhde ei tunnu oikealta rakkaudelta, ja Paul ymmärtää itsekin tilanteen mahdottomuuden. Marijana on naimisissa ja kolmen lapsen äiti, ja suhde on hänen puoleltaan puhtaasti ammatillinen. Paul koettaa kuitenkin parhaansa mukaan päästä osaksi perheen elämää, lähes sairaalloisesti. Ripustautuminen voisi olla seurausta onnettomuuden aiheuttamasta tunnemyrskystä, kuoleman pelosta ja siitä, että Marijana on ainoa, jolta yksinäinen Paul saa hoitoa ja hoivaa. Tai ainoa, jolta hän sitä huolii.

Paul onnistuukin saamaan jonkinlaisen roolin etenkin Marijan pojan, Dragon, kanssa. Tärkeäksi sivuhenkilöksi nousee myös kirjailija Elizabeth Costello. Nainen ilmaantuu tyhjästä, mutta tuntee Paulin elämän läpikotaisin. Kuka hän on ja miksi hän on, sitä voi lukija miettiä. Ymmärtääkö hidas mies lopulta, mitä hän voi saada ja mikä on liian myöhäistä? Kovin myöhään hän oivalsi sen, että jotain puuttuu, kuten perhe.

Kerronta on rauhallista, mutta kekseliästä, eikä lukija voi ennalta arvata, mitä tuleman pitää, siitä pidin. Suuria myrskyjä tämä ei aiheuttanut, mutta rytmiin päästyä kirjaa ei malta jättää keskenkään, sen verran miehen kohtalo alkaa kiinnostaa.

J.M. Coetzee: Hidas mies. Otava 2006. Suomentanut Seppo Loponen.

Pimeyden lapset

Karmea kirja. Ei sovi heikkohermoisille eikä tunteella eläytyville. Pimeyden lapset on intialaisen toimittajarouvan esikoinen, joka on samalla sekä dekkari että meille eksoottisen kulttuurin kuvaus. Voiko olla totta, että näin surkeaa on naisten ja tyttöjen elämä edelleen, muka sivistyneessä maailmassamme? Kirja on fiktiota, mutta kirjailija tuntee maansa ja sen ihmiset. Lukijan selkäpiitä karmii ajatus, että ainakin osa tapahtumista voisi olla totta.

Rankka tarina kertoo 14-vuotiaan tytön, Durgan, ja hänen perheensä kohtalosta. Perheen 13 jäsentä löydettiin tapettuina. Durga oli paikalla olleista ainoa eloonjäänyt ja siksi pääepäilty. Tapahtumaa selvittää poliisin lisäksi Simran, apuun kutsuttu sosiaalityöntekijä, nainen, joka yrittää vilpittömästi löytää totuuden, mutta törmää jatkuvasti ennakkoluuloihin, puhumattomuuteen ja kummallisiin esteisiin. Kummallisimpana se, että kaikkien mielestä Durga tuntuu olevan syyllinen. Mutta miksi lapsi tappaisi perheensä − varsinkin kun tiedämme, että myös hänet itsensä on samassa onnettomuudessa raiskattu ja pahoinpidelty?

Tarina on rakennettu taitavasti eri tehokeinoin koukuttavaksi, vaikka välillä tapahtumat ovat niin rankkoja, että lähes ravistin kirjan pois, kädet tuntuivat likaisilta. Teki mieli hypätä yli pahimmat rivit, en halua kuulla, en halua tietää. Kuten Alexandra Salmela tänään Hesarin ”ongelmanpoistokolumnissaan” sanoi, siitä ei sydän kuole, mitä ei silmä näe. Pää pensaassa on joskus ihan mukavaa.

Miesten ohjaaman, perinteiden ja uskomusten varasssa toimivan yhteiskunnan ongelmat ovat niin isoja, että niitä ei tavallisesti näe yksilön, yhden ihmisen, yhden tytön tai äidin ongelmina. Kirja tuo ne konkreettisesti silmille. Tyttövauvat kuolevat, lapsia myydään ja hyväksikäytetään. Pienten sormien luita löytyy pihalta kukkapenkistä, kyllästyttäviä vaimoja tai muuten hankalia (terveitä) naissukulaisia mielisairaaloista, sairaita naisia katuojasta kuolemassa nälkään ja likaan. Edes oman perheen jäsenet eivät ole turvassa, jos miehen etu tai halut ovat vaarassa.

On tarinassa huumoriakin: reipasotteinen ja selväjärkinen Simran tuo helpotusta lukijan urakkaan. Tahaton vitsi on paikallisen junaliikenteen kuvaus, josta tulee mieleen kotoinen VR. Junat liikkuvat odottamattomiin aikoihin, kuulutukset eivät toimi…

Vaikka kirja onkin, toivottavasti, kärjistettyä kurjuutta, antaa se kuvaa täysin erilaisesta kulttuurista ja ajattelusta kuin mihin meillä on totuttu. Maailma ei sittenkään ole niin pieni kuin luulisi.

Oli pakko kuitenkin lukea loppuun ja saada jonkinlainen ratkaisu mysteeriin. Ja ehkä hieman toivoa kaiken kauheuden jälkeen.

Googlasin lopuksi ja selvisi, että kirjailija on käynyt Suomessakin esittelemässä kirjaansa ja keskustelemassa Suomen UN Womenin kanssa. UN Women ja Like ovat yhteistyössä julkaisseet suomennoksen.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Like 2010. Suomennos Terhi Kuusisto.

Sali

Jarkko Tontin kirjaa lukiessa aloin sääliä meitä ihmisiä: niin kovasti pinnistellään ja pyristellään, tavoitellaan ja suoritetaan, mutta ollaanko onnellisia edes osaa ajasta? Tontin henkilöt pyörivät arkimaailmassa, todellisina ja kiireisinä, harmituksineen ja huolenaiheineen.

Tontin vahvuus Luokkakokouksessa oli todenmukaisen henkilökuvan ja hänen ympäristönsä piirtäminen, ja tässä toistui sama. Nyt päähenkilöitä on enemmän, näkökulmia tarinassa on kolme. Se ”pakollinen” nuorehko, keski-ikää lähestyvä mies Sami (pakollinen siksi, että jotenkin sitä hahmoa odotti, joka Luokkakokouksessa kävi kokouksessa, tässä ehkä vanhempana?), mutta lisäksi hänen entinen tyttöystävänsä, eduskunta-avustaja Karoliina ja eläkeläisrouva Pirkko Samin naapurustosta.

Yhdistävä tekijä on kuntoilu ja salilla käynti. Seurustelun lopetettuaan Sami ja Karoliina vaihtavat salia toisiaan vältelläkseen − samaan saliin, tietämättään. Pirkko seuraa tilannetta sivusta: hän on ainoa, joka kertoo tarinaa minä-muodossa. Kiinnostava valinta ottaa vanheneva nainen kertojaksi, vaikka oikeastaan ”actionista” vastaavat Sami ja Karoliina. Kumpikaan ei heistäkään ole enää untuvikko, Sami on jo kerran avioeronnut viikonloppuisä, Karoliina rakentanut uraansa politiikassa lähes huipulle, pesti kansanedustajana siintää horisontissa. Mikään kolmikymppisten kuka saa kenet -pähkäily ja suhdedraama tämä ei siis ole. Onneksi, sillä pidän tarinaa kiinnostavampana näin.

Draamaa ei muutenkaan kehity, vain yksi isompi onneton tapaus. Kaikki kolme elävät, miten parhaiten taitavat, turvautumalla tuttuihin keinoihin. Sami on kunnollinen kiltti (virka)mies, hissukkakin, joka ei tee aina rationaalisia ratkaisuja eikä ainakaan ole perinteinen äijä, hyvin uskottava miehen roolissaan. Karoliina taas repeää joka puolelle: hän edustaa naista, jonka täytyy päteä, osata ja ehtiä kaikki. On näytettävä oikealta, tehtävä oikeat asiat. Painonhallinta alkaa vertautua elämänhallintaan.

Pirkolla on jo selkeät sävelet, lapset aikuisia ja avioero kaukana takana, harrastukset ja mieltymykset kolmikon kirkkaimmat. Kuntoilun lisäksi hän pitää blogia ja tekee sukututkimusta. Lohdullista, että ikä tuo selkeyttä, ainakin kirjassa. Mutta ikä ja yksinäisyys tuovat myös omia aspektejaan olemiseen ja ajatteluun, eivätkä ne ole aina pelkästään miellyttäviä. Vaikka Pirkko seuraa naapurinsa tekemisiä hieman turhan tarkasti, pääosin hän osaa huolehtia vain omista asioistaan. Tässäkin Tontti välttää hienosti tyypillisyyden sudenkuopan: Pirkosta ei tehty uteliaan, yksinäisen tädin karikatyyriä.

Kirjassa vilahtaa myös monta uskottavaa sivuhenkilöä, joista jokaiselta saisi oman tarinan. Onneksi Tontti on rajannut kerrontansa kolmelle, muuten homma kävisi liian raskaaksi seurata, vaikka hän sujuvasti ja konstailematta kirjoittaakin.

Mainittu onnettomuus on surullinen, mutta lopulta ei muuta mitään: päinvastoin, tuntuu siltä, että se saa ihmisemme entistä tiukemmin tarrautumaan omiin rutiineihin, omaan turvalliseen olemiseen. Hyvin inhimillistä sekin. Aikamaisema on tuttu ja uskottava blogeineen ja salitreenien kuvauksineen, jopa kielenkäytöltään (vaikken tiedäkään, mikä on jeppis), ja hahmot löytää tuttavapiiristä.

Sain kirjan arvostelukappaleena aktiivisesti markkinoivalta kustantajalta, mistä ilahduin, koska pidin Luokkakokouksesta ja olen itsekin konkarisalikävijä. Tuttuuden tunnetta tuli näistäkin. Kirja ei ole kasvukertomus, jossa aloitetaan haasteesta ja päädytään ratkaisuun, kuten elämä ei yleensäkään. Edes täydellinen salitreeni ei takaa täydellistä ihmistä. Inhimillisyydestä täydet pisteet.

Jarkko Tontti: Sali. Helsinki-kirjat 2011.

Saako lähettää terveisiä?

Kirjan valitsin hauskan ironisen nimen perusteella, ja K-blogin Jennin runohaastekin päilyi mielessä. Vähän väliä päätän aloittaa runojen lukemisen, vaikka yhden kirjan kuussa. Ihana Runoraati siivitti innostusta, mutta aina se jotenkin unohtuu. Joten Jennin haaste on oikeasti haaste!

Olen sentään jotain lukenut: Mestari Eino Leino on tietysti kaukana korkealla ylitse muiden, mutta myös Claes Anderson ja Lauri Nummi ovat jollakin lailla tuttuja ja sydäntä lähellä. Eeva Kilpi, Tuomas Anhava, Risto Rasa, Mirkka Rekola, nämä ovat nimiä, jotka pakosti putkahtavat lukevan naisen elämään tietyissä vaiheissa. Modernimpi runo on vierasta. Olen yrittänyt, mutta ei nappaa, ei. Tuntuvat tätieläjälle kovin mitäänsanomattomilta, nämä Kotrot ja Kontiot.

Anja Erämajan kokoelmasta Kuuluuko tämä teille pidin. Se kertoo kerrostalon asukkaista, joista jokainen pääsee itse ääneen: siitä nimi ja sen hauska kaksoismerkitys. Kerrostalossahan saattavat yksityisetkin asiat kuulua muille… Runot ovat riemastuttavia palasia erilaisista elämistä. Tosia mutta rentoja, jotain oppineita mutta ei opettavaisia. Hauskan ironisia, mikä tyylilaji näköjään vetoaa tähän lukijaan.

Erämaja on kuulemma tehnyt runot myös CD:lle laulaen. Hurja idea. En tiedä, haluanko kuunnella; entä jos laulutaito ei yllä tekstin tasalle.

Urkeniko Pilvi Pääkkösen kirjasta jotain kiinnostavaa? Kirjan listat, ohjeet ja luettelot ovat hauskoja, lainaan alla "kyselyrunosta" pari kysymystä malliksi. Mutta muuhun osaan kirjasta en päässyt sisälle lainkaan.

Synkkiä sävyjä: kahvin jälkeen ei ketään, musta auto saapuu, suolavesi solahtaa nieluun, pilvi peittää auringon, näytökset ovat ohi. Huh. Vaikuttaa siltä, että kirjoittajalla on hätä, on sattunut jotain ikävää. Silti sympatia ei herännyt, tunteista ei saanut kiinni niin että niihin olisi voinut ottaa osaa, eläytyä. Kustantajan mukaan kokoelma on ”herkullisen humoristinen”. Minä en huomannut sitä (muilta kuin niiden listojen jne. osalta), mikä saattaa kertoa vain lukijan asiantuntemattomuudesta. En tunne runoutta sen vertaa, että pystyisin arvioimaan hyväksi tai huonoksi. Mutta minuun tämä ei kolahtanut.

Pilvi Pääkkönen: Saako lähettää terveisiä? Tammi 2011.
Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille? WSOY 2009.

KYSELY (otteita Saako lähettää terveisiä -kokoelman runosta)

2. Luetko kirjoja
a) ääneen
b) vaivautuneena
c) salaa
d) jotenkin muuten, miten?

3. Mitä etsit kirjoista?
a) murhaajaa
b) pakotietä
c) sielunkumppania
d) tyhjää sivua
---
11. Kumpaan suuntaan kirjoittaisit, jos saisit lähettää elämästäsi yhden kortin?
---
13. Mitä kätket kirjojen taakse?

Kaunis kuolema

Olipa erikoista ja suorastaan virkistävää nähdä vaihteeksi kirja, jossa ei ruokaa tai ruuanlaittoa ihannoida, vaikka ruuasta puhutaankin: tässä ruoka on tappava ase.

Kanadalaisen perheen isä on saanut lääkäriltä ukaasin, jonka mukaan hän kuolee, jos elintavat eivät muutu. Mässäilyn ja lihomisen on loputtava, muuten verisuonet tukkeutuvat, lopullisesti. Isä on ollut perheen despootti, mutta aivoverenvuoto ja Parkinsonin tauti on saanut hänet henkisesti pois pelistä, puhekykykin on lähes kadonnut.

Perheeseen kuuluu isän lisäksi äiti sekä viisi aikuista lasta perheineen. Nuorin lapsista kertoo tarinaa, joka ei ole kaunis perhesaaga, vaan minun mielestäni − toisin kuin takakansiteksti väittää − kuvaa enemmän kasvua julman isän komennossa kuin sairasta miestä itseään. Nyt perhe on uudessa tilanteessa, eikä oikein osaa suhtautua oman stalininsa vallasta suistumiseen. Valtavirrasta kirja eroaa siinäkin, että isää ei rakasteta. Hänen kuolemansa on jopa toivottua, joten kun isä päättää, että hän kuolee mieluummin kuin luopuu syömisharrastuksestaan, asiantila hyväksytään enemmän kuin nopeasti. Lapsuuden kirvelevät kokemukset eivät ole unohtuneet, eikä isää ole totuttu uhmaamaan.

Alkavat ankarat syömingit, ja isä saa ahtaa napaansa kaiken, minkä haluaa. Miten käy, tappaako ruoka? Kannattaako nautintoja kieltää? Onko kaunista kuolla nautinnon vuoksi? Ehkä kirjailija haluaa saada lukijansa miettimään ylettömyyden rajoja tai peräti kuvata rikkaiden maiden itsetuhoa. Kieltämättä ruoka ei maistunut ihan heti tämän jälkeen.

Äiti on alistettu isän tahdon alle vuosikymmenet, syömään jopa inhoamiaan ankeriaita, eikä hän väisty miehensä rinnalta lopussakaan. Jääköön arvoitukseksi, miten se tapahtuu, tarinan lopetus siis.

Idea on kiinnostavampi kuin teksti itse, joka välillä tuntui puuromaisen tylsähköltä ja itseään toistavalta. Tosin teräviäkin havaintoja mukaan mahtuu makupaloiksi, niin että kirjan jaksoi lukea. Siinä auttoi myös kirjan lyhyys, 174 sivua, joten kirjoilla mässäilijä haukkaa sen nopeasti.

Gil Courtemanche: Kaunis kuolema. Like 2006. Suomentanut Einari Aaltonen.

Nelikätisen soiton mahdottomuus

Stefan Moster on tuttu suomalaisen kirjallisuuden Saksan-viennin kärkenä: hän on tehnyt paljon töitä asian eteen ja ennen kaikkea saksantanut kymmeniä kirjoja, joista osaa on myyty Saksassa enemmän kuin Suomessa. Hannu Raittila, Petri Tamminen, Kari Hotakainen, Matti Rönkä, Jari Tervo… lista on vaikuttava.

Nyt saamme lukea suomeksi hänen ensimmäisen oman romaaninsa, joka julkaistiin Saksassa 2009. Hesarin mukaan kirja sai siellä paljon kiitosta. Uskon, että suomalaisetkin pitävät tästä, he jotka paljon lukevat ja kaipaavat älyllistä fiktiota, fiksua ja monitahoista romaania. Kirja ei ole kevyt välipala, mutta ei myöskään raskas, vaan enemmänkin täyteen ladattu, merkityksellinen.

Kirja kertoo psykologi-äidistä ja hänen aikuisesta pojastaan, jotka joutuvat samalle loistoristeilijälle töihin, toisistaan tietämättä. Yksinhuoltajana äiti kokee pojan itsenäistymisen vahvasti, mutta pesästä lento ei ole pojallekaan läpihuutojuttu, kuten hän huomaa. Eroa ei voi tehdä repäisemällä, heittämällä menneisyys pois käytetyn laastarin tavoin.

Maailma, jossa liikutaan, on Saksa yhdistymisen jälkeen, mutta vielä idän ja lännen erot selkeästi mukana ja muistissa. Äidin menneisyys Itä-Saksassa vaikuttaa myös pojan elämään, absurdistikin, mikä kuvannee mennyttä aikaa hyvin. Nykyisyyttä silti eletään: viranomaisvalta ja laittomat maahanmuuttoyritykset ovat kipeästi tätä päivää, jos kohta muistuttavat DDR-ajoistakin.

Perheen ja yhteiskunnan muutosten lisäksi kolmas iso teema kirjassa on musiikki. Molemmat harrastavat musiikkia, jopa ammatiksi asti. Kirjailija tuntee alan erittäin hyvin, tämä lukija ei, joten hienouksia jää varmasti oivaltamatta. Musiikki toimii yhdistäjänä, mutta myös vertauskuvana: äiti tarvitsee nuotteja, poika osaa improvisoida.

Kirjailijan puoliso Helen Moster on tehnyt suomennoksen, joka on varmasti paras mahdollinen, onhan hän miehensä paras asiantuntija, kokenut kääntäjä ja kirjailija itsekin. Kirjassa puhuvat äiti ja poika vuorotellen, joten perspektiiviä saadaan eri-ikäisyyden myötä. Koska tämä on esikoiskirja, en osaa sanoa, onko äidin käyttämä hieman vanhahtava kieli henkilöhahmolle luotu vai kirjailijalle itselleen ominainen tyyli. Attitydit ja ekstreemit hieman yllättivät, mutta toivat persoonallisuutta. Teksti on, kuten sanottu, täyttä, joskus jopa ärsyttävän tarkkaa, kun asia, tunne tai havainto selitetään perin pohjin. Lukijaa ei ole tarkoituskaan päästää helpolla, silmäilemällä ei tätä kannata lukea.


Jännite pysyi hienosti loppuun saakka: veikkailin, saako kirjailija tuotua äidin ja pojan väistämättömään kohtaamiseen laivalla niin, ettei tunnelma lässähdä. Saa, erinomaisesti. Se oli ehkä kirjan huippukohta, johon koko alku tähtäsi ja jota loppu selitti.

Kirjailijan toinen romaani on jo ilmestynyt Saksassa, toivottavasti tulossa suomeksikin.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus. Siltala 2011. Suomentanut Helen Moster.

Lumous

Olen kirjoittanut Siri Hustvedtistä jo monesti, eikä tämän kirjan kohdalla ole paljon uutta sanottavaa. Pidän hänen tyylistään kovasti: vaikka se on välillä ärsyttävän sievistelevää ja niuhottavaa, jokin outo viehätys sinänsä arkipäiväisistä tapahtumista kertovissa tarinoissa on. En osaa sanoa, mistä se syntyy, ehkä juuri yksityiskohtien ja henkilöiden havaintojen tarkkuudesta: lukija saa niin paljon tietoa, että voi kuvitella lisää itse, jatkaa henkilöiden tarinoita ja taustoja mielessään ja istuttaa kirjan ympäristöön omia kokemuksiaan. Silti jää aina jotain salaperäistä leijumaan ilmaan - ehkä lumouksen saa aikaan tunne, että aivan kohta saan sen kiinni?

Nimi on tässä enemmän kuin osuva, se kuvaa kirjailijan koko tuotantoa. Lumouksen Lily on nuori tyttö, joka heräilee aikuisuuteen. Hän on tarjoilija paikallisessa kuppilassa ja viettää vaatimatonta elämää rahahuolineen ja arjen askareineen. "Sopiva" poikaystävä jää, kun pikkukaupunkiin muuttaa taiteilija suuresta maailmasta. Vanhempi mies, maalari, joka maalaa erikoisia muotokuvia. Lily rakastuu, lumoutuu - miehestä vai omien mahdollisuuksiensa löytämisestä?

Kotikaupungin miehiä kuvataan armottomasti. Uhkaava tunnelma syntyy lapsuudenkaveri Martinin oudosta käytöksestä ja kummallisista sattumuksista, joita Lily alkaa huomata.

Tarina kuvaa osuvasti nuoren tytön viehtymystä vaarallisiin asioihin: mysteerit kiehtovat ja pelottavat yhtä aikaa. Silti houkutusta ei voi välttää, ei ainakaan Lily. Hän on selkeä päähenkilö, miehet jäävät sivuosiin. Toinen tärkeä nainen kirjassa on Lilyn naapuri Mabel, joka voisi olla Lily vanhana. Eri-ikäisyys tuo perspektiiviä, kuten oikeassakin elämässä.

Siri Hustvedt: Lumous. Otava 2011. Suomentanut Kristina Rikman.

Kenraali Pancho & pojat: Suuri Kalottikirja

Kalastus ei ole minun juttuni, mutta miehen on, joten pakostikin aiheeseen on tullut tutustuttua vuosien myötä. Alan lehtiä on luettu ja Erätulet katseltu. Kun ruutuun tuli uudenlainen telkkarisarja kalastuksesta, Kenraali Pancho & pojat Pohjois-Kalotilla, jossa seikkailivat Kari Hietalahti ja Tommi Korpela, seurasimme sitä molemmat kiinnostuneina, tosin eri kulmista.

Minua kiinnostivat esiintyjät ja hauska ohjelmaidea: otetaan kaksi kalahullua näyttelijää ja yksi chihuahua ja viedään ne availemaan kalastuksen saloja eri kalastuskohteisiin kaiken kansan nähden. Sarja on nyt poikinut kirjan, joka on kalastusopas ja matkakertomus samoissa kansissa.

Kari Hietalahti on armoitettu koomikko, mutta kalastuksen kanssa hän on tosissaan. Kirjasta huokuu suuri innostus ja asiaan paneutuminen sekä osaaminen kalastuksen vaikealla saralla. Hän, kuten Tommi Korpelakin, on harrastanut kalastusta pienestä pitäen, joten amatöörit eivät ole asialla, vaikka kirjoittaja viisaasti varoo itsekehua. Mokat kerrotaan laveasti, mutta myös onnistumisen riemut.

Hietalahti arvelee itse, ettei kirja anna paljon uutta huipuille, mutta tavisharrastaja saattaa siitä oppia jotain. Ja ainakin saa lukea hauskoja kalajuttuja, mukavan rennolla tyylillä ja puhekielellä esitettynä (ei onneksi liian rentoon, tv-sarjan kirosanoja on karsittu rankasti). Tietoa annetaan paljon: kirja esittelee Pohjois-Kalotilla käypäiset kalastusmenetelmät ja pyydettävät kalalajit sekä eri kalastuskohteita poikien retkien myötä. Ja tietysti kun äijäillään, mukana on oltava saalistaulukko. Esittelyssä on myös monia alan vaikuttajia, eräoppaita, vieheiden tekijöitä, mestarikalastajia. Lisäksi tarjoillaan kalaruokareseptejä ja tietysti juttuja koirasta kalakaverina − jopa vinkkejä koiran kuljetukseen ja lakimääräyksiin maasta toiseen liikuttaessa. Kenraali Pancho ei viihdy pienissä veneissä, mutta on jo tottunut reppuun, jossa se nukkuu isännän matkatessa lentokoneella tai muulla välineellä.

Kirja epäilemättä lietsoo kiinnostuneen harrastajan innostusta ja kalastushenkeä ja vie mukanaan omalla innollaan, rakkaus kalastukseen on niin ilmeistä ja ylitsekäyvää. Se on huolella tehty ja viimeistelty, ja jatkaa mukavasti tv-sarjan ideaa ja tyyliä. Sarjassa musiikit ja grafiikat ovat kohdallaan, nimenomaan sitä varten suunnitellut, samoin kirjassa visuaalisuus on harkittua, linjanmukaista. Valokuvia on paljon, kuten tällaisessa kirjassa pitääkin. Tekninen taso vaihtelee, mutta idea tulee selväksi.

Odotan mielenkiinnolla kommentteja perheen kalastajalta, kunhan kalastus- ja muilta kiireiltään ehtii hänkin kirjan lukea.

Ja niin, Tommi Korpelaahan tietysti katselee aina mielellään - ehdotin joskus jopa kansallista Tommi Korpela -päivää - mutta tässä suhtaudutaan palvontaankin hyväntuulisesti: kaverista on tehty paperinukke.

Kari Hietalahti: Kenraali Pancho & pojat: Suuri Kalottikirja. Helsinki-kirjat 2011.

Tahra

Kirjaharrastus avartaa: ilman sitä tuskin olisin tullut käyttäneeksi muutamaa tuntia ihmiskaupan ja parituksen ongelmien pohtimiseen. Tahra toi ne konkreettisiksi, niin että asiaan oli pakko ottaa mielessään kantaa.

Tahra kertoo komeasta, fiksusta ja menestyvästä asianajaja Jonaksesta, jonka elämässä on kaikki hyvin. Paitsi se seikka, että hänellä on seksiaddiktio, joka pakottaa hänet toistuvasti ostamaan naisia. Miten hän yhdistää kaksi elämäänsä, julkisen ja salaisen? Ironista kyllä, hän joutuu työssään tekemisiin paritussyytösten kanssa, ja hänen vaimonsa on töissä mediassa, joka pitää juttua esillä, koska seksin ostosta epäillään useita yhteiskunnallisesti tärkeitä henkilöitä.

Kunnon perheenisän julkisivun mureneminen on koko ajan nurkan takana. Silti Jonas ei voi lopettaa pakonomaista seksinhakua. Hän ymmärtää itsekin tarvitsevansa apua, mutta saako hän sitä? Jonaksen yhä paheneva riippuvuus kuvataan hyvin, samoin vaimon turhautuminen. Kirja kuvaa myös tyttären heräilevää seksuaalisuutta, joten seksin suurta merkitystä ihmisen elämässä ja sen eri vaiheissa tutkaillaan laajalla skaalalla. Koska se on lajimme perusvietti ja -voima, sen ympärille on helppo tuoda millaista bisnestä tahansa. Aina löytyy tarpeita, aina löytyy ostajia.

Aihe vie lukijan epämukavuusalueelle: ei ole hauskaa saada muistutus siitä, että maailmassa, meilläkin, on naisia ja tyttöjä, lapsiakin, jotka ovat käytännössä vankeja ja joutuvat antamaan ruumiinsa toisten käyttöön. Monessa tapauksessa oikeus on päättänyt, ettei paritusta tai ihmiskauppaa voida näyttää toteen, koska tyttöjen katsotaan valinneen ammattinsa itse. He ovat periaatteessa vapaita ja voisivat milloin tahansa lähteä kotiinsa ja jättää parittajansa, ”työhuoneensa” ja parittajan järjestämän asunnon.

Mutta miten se tapahtuu, jos olet vieraassa maassa, et osaa kieltä, passisi on jonkun muun taskussa eikä rahaa ole? Mihin voisit mennä, mitä sanoa? Ja entä jos menisitkin vaikkapa poliisiasemalle, mitä siellä tapahtuisi? Liian vaikeaa, liian pelottavaa, ja siihen tyttöjen hyväksikäyttö perustuukin. Seksin osto on vielä laillista joissakin maissa, vaikka myyminen olisikin kiellettyä − tätä on vaikea tajuta. Asenteissa on vielä korjaamisen varaa, jos naisten asemaa halutaan oikeasti parantaa. On kyse ostosta tai myynnistä, aina kärsijä on se tyttö, joka ruumistaan joutuu myymään, pakolla tai pakottamatta. Jos emme suosittele huoran ammattia tyttärillemme, siskoillemme tai äidillemme, miksi hyväksyisimme sen muille naisille?

Tärkeä aihe, jolle toivoisi paljon näkyvyyttä, ja ruotsalaisen vetävään trillerityyliin kirjoitettu kirja, joka toivottavasti on hyvä apu näkyvyyden lisäämisessä ja asenteiden muokkaamisessa. Kirjailija on toiminut myös rikosreportterina ja tullut tunnetuksi Ruotsissa seksuaalisten väärinkäytösten esille nostajana.

Katarina Wennstam: Tahra. Otava 2011. Suomentanut Laura Beck.

Halkeamia

Olen niin fani, että lienenkö jäävi arvioimaan Kjell Westön kirjoituksia. On vain niin kiva lukea fiksun ihmisen mietittyjä ja taidolla ilmaistuja ajatuksia, edes aiheella ei ole niin väliä. Halkeamia on kokoelma Yhteishyvässä ja muissa lehdissä jo julkaistuista teksteistä, vanhimmat vuodelta 1986.

Koska kolumnit ovat aikanaan liittyneet ajankohtaisiin tapahtumiin, kirjailija on lisännyt niihin kommentit tuodakseen taustat tiedoksi niillekin, jotka eivät menneitä tunne, ja samalla tuonut mukaan ajantasaisuutta. Olisin lukenut kirjan ilman näitä lisäyksiäkin, mutta mukava ekstra ne ovat, ja tuovat kirjaan mietityn kokonaisuuden tuntua. Tosin kommentitkin vanhenevat jo kovaa vauhtia, esimerkiksi suomalaisesta urheilusta kertovan jutun yhteydessä mainitaan Mika Myllylä, jonka viimeistä surullista käännettä ei ollut vielä kirjantekoaikana tapahtunut.

Jo ensimmäinen teksti iskee suoraan nykyihmisen elämän ytimeen, vaikka on tehty 11 vuotta sitten. Otsikolla Minä, robotti kirjailija pohtii nopeuden vaatimusta: etenkin työelämässä se on loputon ja pelottava. Kehittyneen tekniikan myötä ihminen on menettänyt hallinnan omaan elämäänsä. Samaa teemaa käsittelee seuraavakin juttu, jossa Kjell kertoo 1974 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Harry Martinsonin teksteistä. Dagens Nyheterissä 1950 Martinson oli pohtinut, ”jaksaako ihmisyksilö maailman pyörteissä.” Matkapuhelinta, sähköpostia ja nettiä ei vielä edes ollut, mutta silti hän sanoo: ”Vapaus ja nopeus eivät ole samoja asioita. Päinvastoin, todellista vapautta olisi elää sellaisessa maailmassa, jossa yksilölle jäisi tilaa valita omaa rytminsä.” ----(nopeudesta) ”ei seuraa kuin henkistä pinnallisuutta ja raaistumista. Liian nopeiden päätösten maailma on myös yhä nopeammin väärien päätösten maailma.” Mikä visionääri!

Muut tekstit käsittelevät Helsinkiä, New Yorkia, kieltä, historiaa, musiikkia ja muita kirjoittajaa ja ainakin tätä lukijaa kiinnostavia asioita, ehkä kalastusta ja jalkapalloa lukuun ottamatta. Kjell Westö väittää usein olevansa ujo, eikä julkinen esilläolo tunnu hänestä luontevalta, hän ei pidä itseään verbaalisena supliikkimiehenä, vaikka ajatukset ovatkin paperilla kirkkaita ja vuolaita. Täytyy tunnustaa miehen rohkeus: tästä huolimatta hän esiintyy kirjailijan roolissa monenlaisissa tapahtumissa ja muun muassa harrastaa soittamista bändissä. Kovin ujo ja estynyt ihminen ei siihen pystyisi. Kirjailijan täytyy venyä moneen. (Sofi Oksanen sanoikin osuvasti jossain, että kirjailijalle esiintymispelon puute on eduksi.)

Mutta tätä kirjaahan minun piti arvioida: kuten näkyy, se saa ajatukset vaeltelemaan muuallekin, mikä on hyvä merkki silloin, kun kyse ei ole niin tylsästä kirjasta, ettei siihen jaksa keskittyä, vaan siitä, että teksti ruokkii ajatuksia. Tätä luin varovasti, vain pari lukua päivässä, että kirja kestäisi kauemmin. Lokakuussa on luvassa uusi romaani. Sitä odotellessa.

Myös Ina on fani ja kirjoittanut Halkeamista.

Kjell Westö: Halkeamia. Otava 2011. Osin suomentanut Katriina Huttunen.

Perhoskerääjä

Joel Haahtelan tekstin lukeminen on kuin joisi raikasta lähdevettä. Aitoa, kirkasta, puhdasta − yksinkertaisen kaunista. En ole perusteellisten (luonto)kuvailujen ystävä, mutta Haahtela kuvaa ympäristöä niin, että sitä on nautinto lukea.

Perhoskerääjä on mies, joka jättää omaisuutensa perhoskokoelmineen perinnöksi kirjan päähenkilölle, miehelle, jonka nimeä ei kirjassa taideta edes mainita. Mies ei tunne perinnön jättäjää, ja alkaa selvittää arvoitusta. Kuka lahjoittaja oli, miksi hän toimi kuten toimi?

Jäljet johtavat miehen Itä-Saksaan ja Kreetalle, ja lopulta arvoitus saa ratkaisunsa, ehkä. Kirjassa ei tapahdu paljon (paitsi muutaman ihmisen elämä, mutta ilman action-elementtiä), eikä siinä ole paljon henkilöitä, vaan nautitaan tunnelmasta, joka on rauhallinen, hieman surumielinen ja haikea. Muistellaan menneitä, kuunnellaan ja kuulostellaan, yritetään ymmärtää. Viisas, hieno pieni tarina, hyvin persoonalliseen Haahtelan tapaan.

Muutkin pitävät ja puhuvat Haahtelasta juuri nyt: Poplaarissa arvotaan ja arvioidaan.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä. Otava 2006.