Punainen paasto

Kotimainen esikoiskirjailija kiinnostaa aina. Maarit Turtiaisen aihe on myös kiinnostava: hän kertoo nuoresta suomalaisnaisesta, joka asuu Istanbulissa ja seurustelee turkkilaisen miehen kanssa. Millaista se voisi olla ja millaisia haasteita eteen saattaa tulla? Itse asiassa on ihme, ettei aihetta ole käsitelty enempää tämän päivän näkökulmasta, kun muuttaminen maasta toiseen on luontevaa eivätkä entisenlaiset kulttuurilliset tai uskonnolliset rajoitukset muutenkaan ole esteitä ystävyydelle tai rakkaudelle. Vai ovatko?

Satu on rakastunut Umutiin, jonka perhe vastustaa kiivaasti nuorten yhdessäoloa. Tarvitseehan muslimimies kunnon vaimon, joka keskittyy kodin, lasten ja miehen hoitamiseen oman uran ja harrastusten sijasta. Satu kuitenkin on normaali pohjoismainen nainen, joka ei ole suunnitellut vaihtaa valokuvaajan työtään kotitöihin, vaikka naimisiinmenosta haaveileekin. 

Ja hän rakastaa myös Istanbulia, joka on kirjassa oikeastaan yksi päähahmo. Sen kuvaus onkin kirjan parasta antia. Sattumalta katsoin samoihin aikoihin Teemalta tallentamani erinomaisen dokumentin Orhan Pamukista, jossa hän kertoo kaupungin merkityksestä itselleen. Sain siten samalla nähdä itse maisemat, joissa kirjan Satu elää, mikä elävöitti tarinaa mukavasti.

Poliittiset jännitteet, kurdien asema ja väkivaltaisuudet tuovat oman kitkerän mausteensa kaupunkielämään. Satukaan ei välty konflikteilta eikä viranomaisten tiukalta valvonnalta. Hän ei ole mikään älykkö eikä neropatti ja onnistuu joutumaan lukijaa tuskastuttaviin hankaluuksiin, mutta henkilö on hyvin uskottava naisena, joka elää tunteiden ohjaamana, ei järjen. Juuri näin moni nainen voisi toimia.

Jonkinlainen kömpelyys kirjaa kuitenkin vaivaa, ja enemmän ollaan romanttinen lukuromaani -kategoriassa kuin terävimmässä proosan kärjessä, joten alan palkinnoille tämä kirja ei pääse, ehkä luokkaan kaksi tähteä, tai kaksi ja puoli – tai C-tasolle, jos A on paras. Kuitenkaan ajankäyttö sen lukemiseen ei harmittanut. Ärsyttävää kyllä, kirjoitusvirheitä on paljon, enkä nyt tarkoita luovaa pilkutusta, vaan ihan oikeita virheitä, jotka olisi helposti voitu välttää vielä yhdellä oikoluvulla. Jos ammattina on teksti, kuten kustantamoilla, on lupa olettaa ja odottaa, että se on mahdollisimman virheetöntä teknisesti.

Maarit Turtiainen: Punainen paasto. WSOY 2012.