Kotimainen esikoiskirjailija kiinnostaa aina. Maarit
Turtiaisen aihe on myös kiinnostava: hän kertoo nuoresta suomalaisnaisesta,
joka asuu Istanbulissa ja seurustelee turkkilaisen miehen kanssa. Millaista se
voisi olla ja millaisia haasteita eteen saattaa tulla? Itse asiassa on ihme,
ettei aihetta ole käsitelty enempää tämän päivän näkökulmasta, kun muuttaminen
maasta toiseen on luontevaa eivätkä entisenlaiset kulttuurilliset tai
uskonnolliset rajoitukset muutenkaan ole esteitä ystävyydelle tai rakkaudelle.
Vai ovatko?
Satu on rakastunut Umutiin, jonka perhe vastustaa kiivaasti
nuorten yhdessäoloa. Tarvitseehan muslimimies kunnon vaimon, joka keskittyy
kodin, lasten ja miehen hoitamiseen oman uran ja harrastusten sijasta. Satu
kuitenkin on normaali pohjoismainen nainen, joka ei ole suunnitellut vaihtaa valokuvaajan
työtään kotitöihin, vaikka naimisiinmenosta haaveileekin.
Ja hän rakastaa myös Istanbulia, joka on kirjassa oikeastaan
yksi päähahmo. Sen kuvaus onkin kirjan parasta antia. Sattumalta katsoin
samoihin aikoihin Teemalta tallentamani erinomaisen
dokumentin Orhan Pamukista, jossa hän kertoo kaupungin merkityksestä
itselleen. Sain siten samalla nähdä itse
maisemat, joissa kirjan Satu elää, mikä elävöitti tarinaa mukavasti.
Poliittiset jännitteet, kurdien asema ja väkivaltaisuudet tuovat
oman kitkerän mausteensa kaupunkielämään. Satukaan ei välty konflikteilta eikä
viranomaisten tiukalta valvonnalta. Hän ei ole mikään älykkö eikä neropatti ja
onnistuu joutumaan lukijaa tuskastuttaviin hankaluuksiin, mutta henkilö on hyvin
uskottava naisena, joka elää tunteiden ohjaamana, ei järjen. Juuri näin moni
nainen voisi toimia.
Jonkinlainen kömpelyys kirjaa kuitenkin vaivaa, ja enemmän ollaan
romanttinen lukuromaani -kategoriassa kuin terävimmässä proosan kärjessä, joten alan
palkinnoille tämä kirja ei pääse, ehkä luokkaan kaksi tähteä, tai kaksi ja
puoli – tai C-tasolle, jos A on paras. Kuitenkaan ajankäyttö sen lukemiseen ei
harmittanut. Ärsyttävää kyllä, kirjoitusvirheitä on paljon, enkä nyt tarkoita
luovaa pilkutusta, vaan ihan oikeita virheitä, jotka olisi helposti voitu
välttää vielä yhdellä oikoluvulla. Jos ammattina on teksti, kuten
kustantamoilla, on lupa olettaa ja odottaa, että se on mahdollisimman
virheetöntä teknisesti.
Maarit Turtiainen: Punainen paasto. WSOY 2012.
Luin tämän myös vastikään, kirja tosiaankin oli ainakin minun makuun turhan romanttinen ja... ehkä kömpelö on juuri se sana, jota mietin, mutten keksinyt. Kieltämättä kirjoitusvirheitä oli aivan valtavasti! Alussa itse asiassa aloin laskea niitä, jossain vaiheessa menin jo sekaisin. En muista enää, mikä sana oli kyseessä, mutta muistan kun mietin jonkin sanan kohdalla, että sanan merkitys muuttui kirjoitusvirheen myötä jopa melko huvittavaksi.
VastaaPoistaMinäkin yritin laskea mutta sekosin toisella kymmenellä...yritin olla välittämättä ja keskittyä vain sisältöön, mutta kyllä virheet väistämättä haittaavat keskittymistä, sanoo tämä punakynätäti. Tuo ilmaisutapa, jota sanoin kömpelöksi - en tosiaan keksinyt parempaa sanaa, sellainen vähän hakkaava ja töksähtävä, josta ei oikein tiedä, onko se taitamattomuutta vai tahallista - toi mieleen jonkun muun pohjoismaisen kirjoittajan mutten muista nimeä, olisiko Vibeke Holst? Genre on aika sama.
VastaaPoista