Ventovieraassa viehättävät monet asiat: brittiläisyys,
menneen ajan kartanoromantiikka, riittävän ovela juoni ja trillerimäinen
tunnelma, joka tiivistyy hienosti tarinan myötä ja pitää loppuun asti
notkahtamatta.
Mutta lukukokemus on silti epätasainen. Vähemmän viehättää
kirjailijan tapa tiputella nimiä - jokia, kaupunkeja, puistoja. Rakennuksia,
siltoja, kyliä. Klubeja, katuja, yrityksiä. Vuorelle ei mennä autolla, vaan
Land Roverilla ajetaan Benn Caourrunille. Jopa auton peräkärryn merkki
mainitaan. Jossain kirjan alkupuolella tämä ärsytti aika lailla, olkoon vaikka
kuinka mietitty tyylikeino ja autenttisuuden luomista. Tarkkuus ja nimien
tärkeys kuvaa varmaan myös yhteiskuntaluokkaa ja ihmisiä, jotka tarinaa avioliitostaan
kertovat, Michaelia ja Elizabethia.
He saavat suunvuoron vuorotellen, mikä on tavanomainen,
mutta tässä minusta erittäin toimiva ratkaisu.
Vaikka välillä kerrotaan samoja asioita molempien vinkkelistä, toisto ei
haittaa - vaikka uskon sen ärsyttävän joitakin lukijoita - vaan selittää
tapahtumia ja luo pohjaa jälleen seuraavan luvun ymmärtämiselle.
Michael muuttuu, ainakin siitä, millainen hän on ollut
viimeiset kymmenen vuotta. Mukava järkiavioliitto muuttuu tunteikkaaksi, ensin
ihanaan, sitten outoon suuntaan. Elizabethin suhtautuminen vaihtelee tarinan
edetessä, kun miehestä paljastuu uusia piirteitä. Mukaan tulevat
psyykenlääkkeet, näkymättömät hahmot, menneisyyden salaisuudet… Tapahtumat
muuttuvat pikku hiljaa dramaattisemmiksi, kunnes ollaan jo täysiverisen
trillerin vietävinä, eikä kirjaa malta jättää enää kesken.
Alkupuolella lukemistani hidasti suomennos, jonka tyyliä en varauksetta
ihaile. Pronomineja se, tämä ja tuo käytetään minusta turhan paljon; samoin
päätteitä, liitepartikkeleita. Joitakin virkkeitä pidin epäluontevina suomeksi.
”Rouva Thornton oli klubin se sihteeri, joka hoiti kirjanpidon ja
konekirjoitustehtävät, ja oikeastaan se oli hän, joka piti pyörät pyörimässä.” ”Niin
pian kuin oli mahdollista, ilman että kiire olisi paistanut päälle, me nousimme
pöydästä lähteäksemme.” Osaamiseni ei riitä oikeaan kielianalyysiin, mutta jotain
kertoo se, että omalla diplomittomalla kielitaidollani aloin monessa kohtaa miettiä,
mitä lause mahtaisi alkukielellä olla ja miten minä sanoisin sen suomeksi.
Voi tietysti olla, että kääntäjä on noudatellut tarkasti
alkuperäistekstin todennäköisesti muodollista, jopa jäykähköä tyyliä. Myös
sanasto noudattaa vanhanaikaista linjaa. Kyse on brittiläisestä yläluokasta,
jonka tosiaan voi kuvitella aktiivisesti käyttäneen sanoja ”jokseenkin”, ”varsin”, ”konsanaan”
ja ”tovi”, ja teksti on sen mukaista. Toisaalta seassa saattoi välillä olla
yllättävän puhekielisiä sanontoja: ”Aloin katsella tauluja ihan
uteliaisuuttani.”
Joko totuin tyyliin tai juoni vei mukanaan, mutta alkupuolen
jälkeen kieli ei enää vaivannut. Vaikka lukija alkaa pian aavistella, mistä on
kyse, jännitettä ja yllätyksiä riittää. Loppuosa oli luettava yhtä kyytiä
ahmien. Tunnelmasta täydet pisteet, aiheesta ja juonesta hyvät myös, kielestä hieman
vähemmän.
Arvioita muun muassa näissä kirjablogeissa: Marin kirjablogi , Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi ja Kirjakirppu .
Paul Torday: Ventovieras. Atena 2012. Suomennos Jukka
Jääskeläinen.
Peräkärrysmerkeistä huolimatta Ventovieras kiinnostaa aika lailla. ;) Tuntuu, että kirja voisi sopiva syksyyn.
VastaaPoistaLue ihmeessä, Katja, ja kerro, mitä mieltä olet, olisi todella kiva kuulla asiantunteva kommenttisi kielestä. Muilta osin en epäile, ettetkö pitäisi tästä, tehokas tunnelma ja brittiläisyys sopisivat varmaan :-)
VastaaPoista