Veristen varjojen ooppera

Esikoiskirjailija Marissa Mehr on kirjoittanut omaan intohimon kohteeseensa, oopperaan, sijoittuvan romaanin. Hieno aihe, joka jo erityisyydellään herättää kiinnostusta.

Oopperanohjaaja Juliette on muuttanut Pariisista Moskovan oopperaan töihin, ohjaamaan Turandotia, mutta törmäsi heti saapuessaan venäläiseen odottamattomuuteen: hänet määrätäänkin Jevgeni Onegin -oopperan apulaisohjaajaksi.

Juliette on huippukoulutettu ohjaaja, taiteilija-ainesta itsekin, vaikka ei valinnutkaan muusikon uraa; hän elää tunteillaan, impulsiivisesti, sisällä oopperan musiikissa ja tarinoissa niin, että jopa hänen elämänsä alkaa muistuttaa oopperaa. Niin pitkälle, että nimiosan esittäjä Dmitri koituu Julietten kohtaloksi, tekisi mieli sanoa juhlallisesti. Mutta tämä ei ehkä kuitenkaan pidä paikkansa. Hän elää kohtalonsa kuitenkin itse. Vaikka Dmitrin "ääni piti pilkkanaan kaikkia. Jopa pasuuna joutui anelemaan tilaa sen pehmeältä ja jyrisevältä soinnilta. Ensi kuulemalta äänen väri oli pehmeä ja lämmin. Syvyys paljastui vasta sille, joka uskalsi ryhtyä leikkiin."

Harjoitusaika ei ole helppoa Juliettelle. Vieras maa tapoineen, kieli, jota Juliette ei ymmärrä, ei konkreettisella eikä symbolisella tasolla, käytännön hankaluudet ja haasteet ihmissuhteissa lyövät raskaina naista kasvoihin. "Kaikki tuntui kulkevan kohti katastrofia... Koko viikko oli ollut raskas, täynnä väärinkäsityksiä, kielivirheitä ja järjettömiä sattumia. Ihmiset myöhästelivät tunteja aamuruuhkien takia ilman, että heille tuli mieleen lähteä aiemmin kotoaan."

Ääripäät korostuvat: vastapainona on kaiken valtaava musiikki, joka vie mukanaan. Se vie Julietten outoon tanssiin kohtalonsa kanssa. (En pääse näköjään irti tuosta kohtalo-sanasta. Kuvaa kirjaa.). Viisas, levollinen, häikäisevä Maria ilmestyy, kun Juliettella on hankalinta. Mystinen Medeaksi muuttuva Maria, joka tietää kaiken, mitä Juliettelle on tapahtunut. Juliette puolestaan ei tiedä mitään edes Dmitrin elämästä, vaikka he asuvat yhdessä. Hän on hämmentynyt, sekaisin - ja täysin yksin. Pariisissa ei odota kukaan, äiti, josta Juliettella on vain julmia muistoja, on kuollut. Juliette tekee työtä ja rakastaa, sinnittelee, mutta riittääkö se? Onko hän riittävän vahva tuohon hurjaan maailmaan, jossa selviytyminen vaatii psyykeltä vankat rakenteet ja perustukset? Imaiseeko ooppera hänet syvyyksiinsä, kuten hän itse pohtii?

"Moskova oli suuri pyörivä teatterilava, joka vaihtoi kasvojaan aina kun oli tottunut edellisiin."

Vakava, kauhua vilauttava draama esittää oopperan (ja Julietten elämän) intohimon, rakkauden, veren ja julmuuden vahvasti ja aistillisesti. Ja myös taiteen mystisyyden ja voiman. Oopperaa tuntevalle tarina tarjoaisi varmasti paljon enemmän kuin tällaiselle täysin tietämättömälle maallikolle, mutta kirja avaa taitavasti ainakin yhden oven tuohon tuntemattomaan maailmaan. Detaljina: en edes tiennyt, mitä ovat fondit - siis muuta kuin kokkaustarvike. Äänet, tuoksut, visuaalisuus, tuntemukset, kaikki ovat läsnä. Ihmismielen oudot liikkeet ja alitajunta sekoittuvat arkeen, joka ei ole arkista.

Venäläisyys vahvuuksineen ja heikkouksineen elää tarinassa: köyhyys, synkkyys, melankolia ja mahtipontisuus, jotka leimaavat myös oopperaa. Jos kirjaa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi intohimoinen, hulluuteen asti. Kaikki liittyy kaikkeen mielikuvituksellisesti, pelottavasti - ja vaikuttavasti. Kumma juttu, vaikka aihe ei ole itselleni millään tavalla läheinen eivätkä henkilöt samaistuttavia, silti se on ymmärrettävä. (Enkä ole lukenut Brodskyä, joka on Juliettelle tärkeä). Ehkä tietyt asiat ovat kuitenkin universaaleja. Kuten rakkaus ja veri, yksinäisyys ja yhteisyys, koetun ja eletyn vaikutus, taide. Valhe ja totuus.

"Brodsky väitti ihmisen tietoisuuden varsinaisen historian alkavan hänen ensimmäisestä valheestaan. Juliette tiesi, ettei se ollut totta. Ihmisen tietoisuus heräsi vasta kun hän humasi, että todellisuus oli valheellinen. Se oli valheellinen säkki, jossa ihmiset elivät tietämättömän onnellisina ja uskoivat siihen, mitä näkivät. He luottivat, että se oli ainut oikea totuus. Todellisuus oli maailman suurin huijaus jo senkin takia, että kaikki uskoivat siihen. Sama päti oopperaan. Siksi Juliette oli valinnut ohjaajan uran."

Esikoiskirjana Veristen varjojen ooppera on kypsä ja valmis, ja kuten jo sanoin, vaikuttava. Kirjailija tietää, mistä kertoo. Tai ainakin taitavasti antaa sen käsityksen. Kirjailijan itsensä mukaan aihe on muhinut mielessä vuosia ja kirjaa on työstetty pitkään, mikä mielestäni näkyy hienosti lopputuloksessa. Kirjabloggajakollega Marissan  blogi kertoo kirjailijan kuulumisia, kirjan omat sivut lisää.

Kenelle? Oopperan ja taiteen rakastajille, aistillisuudesta nauttiville, Venäjästä kiinnostuneille, reaalimaailman ulkopuolelle kurkistaville ja niille, jotka eivät kaipaa valmiita vastauksia, mutta joita ihmismieli kiehtoo. Ei kepeää hyvän mielen kirjaa tai selkeää juonivetoista romaania etsiville.

Kirjan on lukenut myös P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara.

Ja jos ooppera kiinnostaa, oopperanjohtajan voi tavata myös tätä viihteellisemmässä, erittäin koukuttavassa Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät -kirjassa.

Kirja kuuluu sarjaan Koen 13 kovaa kotimaista (itselleni uutta kirjailijaa), viidentenätoista.

1Q84

Viime viikonlopun rauhoituin arki- ja muista häslingeistä: nukuin, join viiniä, luin. Uppouduin, ja tunsin itseni tosi levänneeksi sunnuntai-iltana. Tällaista voisi olla lukumaratonin jäljiltä? Se houkuttaa yhä enemmän, mutta pienen yksityisen tonin suoritin jo näin vapaamuotoisesti ja vahingossa.

Lähes 800-sivuiseen tiiliskiveen voi tosiaan uppoutua. Ei sitä oikein muuten voikaan lukea. Kun malttaa sukeltaa Murakamin oudon kiehtovaan tunnelmaan, ei sieltä ihan sekunnissa nouse. Ja kun nousee, pää on hieman pökkyräinen ja menee hetki muistellessa, missä todellisuudessa nyt eletäänkään. Sunday Timesin arvio sanoo lukijan putoavan kaninkoloon. Vertaus on nappiosuma. Tosi ja fantasia sekoittuvat, reaalimaailma unohtuu. Olet Japanissa vuonna 1984.

Tengo on kolmikymppinen matematiikan opettaja, joka harrastaa kirjoittamista, vakavasti tietysti. Hän on monitaitoinen kaveri, niin musiikki, urheilu kuin puhuminenkin sujuvat, mutta etenkin matematiikassa hän on huippu. Ja kirjoittaminen on hänelle kuin hengittämistä - kirjoittamalla hän selittää maailmaa itselleen. Suurta menestystä sillä saralla ei ole vielä tullut, vaikka Tengo on lähetellyt tekstejään lehtiin ja kirjoituskilpailuihin. Kustannustoimittaja Komatsu kuitenkin luottaa lujasti Tengon taitoihin, ja he päätyvät tekemään yhteistyötä erikoisessa kirjoitusprojektissa. Tengo kirjoittaa "auki" 17-vuotiaan tytön, Fuka-Erin, käsikirjoituksen, jonka tarina alkaa oudolla tavalla elää Tengon elämässä.

Tengon kanssa näkökulmaa vuorottelee toinen päähenkilö, Aomame, nuori nainen, liikunnanohjaaja, jolla on selkeä moraalikoodi ja käytännöllinen ote elämään. Hän on Tengon tavoin yksinäinen, tukena ei ole perhettä tai läheisiä, mutta hän tapaa ihmisiä, jotka auttavat häntä eteenpäin. Yksi näistä on vanha rouva, jolle Aomame antaa fysikaalista hoitoa, ja tämän palvelija Tamaru. Rouva näkee tytön tarkasti sisintä myöten ja tarjoaa tälle töitä, joihin vain Aomame pystyy. Jääpiikki ja korkokengät ovat tytölle yhtä tuttuja tarvekapineita.

"- Tsehov sanoo, että kun ase on kerran esitelty tarinassa, sen on pakko laueta.
- Mutta tämä ei ole mitään tarinaa. Tämä on tosielämää.
Tamaru siristi silmiään ja katsoi tiukasti Aomamea. Sitten hän avasi hitaasti suunsa ja sanoi:
- Mistä sen tietää?"

Vastausta ei tiedä ainakaan Tengo, eikä myöskään sitä, voiko nykyisyyttä muuttaa menneisyyttä muuttamalla.  Hän tietää kuitenkin Aomamen tavoin, että on olemassa toinen maailma, ja myös sen läpi aika on kulkenut.

Rakkautta, totta kai. Tengo ja Aomame ovat tavanneet lapsina. Ja jääneet toistensa mieleen lähtemättömästi. Mutta elävätkö he samassa maailmassa - onko romanssille mitään mahdollisuuksia?
Molempien tarinoissa on mukana mainioita sivuhenkilöitä; etenkin pidin Tengon naisystävästä.

Kaikilla on takanaan rankkoja kokemuksia, ja taustat kerrotaan tarkasti, kuten Murakamille sopii. Mutta heillä on myös hienoja muistoja ja vahvoja intohimoja, enkä tällä viittaa pelkästään seksiin, joka on lähinnä syömisen kaltainen tarve - näitä molempia tyydytetään kirjassa usein. Henkilöiden monista erikoisista taidoista osasta on heille hyötyä, osasta ei, mutta niiden ansiosta he päätyvät erikoisiin tilanteisiin. Ja heidän tarinansa risteävät oudoissa kohdissa. Murakami kertoo samalla hypnoottisella tyylillään niin arkisista tekemistä kuin oudoista sattumuksista ja ilmiöistä. Kuten kahdesta vierekkäisestä kuusta ja pikkuväestä.

"Kaikki mikä on tärkeää on metsässä, ja myös pikkuväki on metsässä."

1Q84 on hämmentävä kirja, joka vyöryttää runsaasti sisältöä ja tärppejä lukijan mielikuvitusta kiehtomaan. Liittyvätkö suurvaltojen avaruuskokeet jotenkin kahden kuun olemassaoloon? Onko olemassa rinnakkaistodellisuus vai tarkoittaako toinen maailma kirjallisuuden ja mielikuvituksen maailmaa? No, oikeastaanhan kirja kertoo kirjoittamisesta. Tai oikeastaan se kertoo yksinäisyydestä. Tai ehkä pikemminkin uppoutumisesta, oman tien päättäväisestä seuraamisesta. Tai jostain ihan muusta - en minä tiedä! Yhteenveto on mahdotonta, kun kokonaisuus on näin laaja ja moniulotteinen. Tapahtumia ei voi selittää lyhyenä referaattina kuulostamatta todella kummalta, mutta tärkeämpiä ovatkin tunnelma, maailma, jossa eletään, ja henkilöiden omintakeinen ajatuksenjuoksu. Kohtalo, ajan kulku ja ihmisen osa siinä ovat isoja teemoja.

"En voi valita muuta elämää kuin tämän joka minulla on. En voi vaihtaa sitä toiseen. Olipa elämäni miten kummallista ja epämuotoista tahansa, näiden geenien kantoalusta olen minä."

Murakamin teksti on rauhallisesti soljuvaa ja kaunista, kieli selkeän napakkaa, maagisista elementeistään huolimatta helppolukuista eikä lainkaan vaikeaa. Harmittaa, ettei näitä kirjoja ollut olemassa silloin, kun itse olin päähenkilöiden ikäluokkaa tai nuorempi, uskon että vaikutus olisi ollut järisyttävä, kun oma tie oli vielä etsinnän alla. Mutta nytkin teksti koukuttaa, viihdyttää ja kummasti rauhoittaa mieltä, ainakin näin isona annoksena kuin minä sitä nautin. Mihinkähän sitä seuraavaksi uppoutuisi?

"Mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Kaikki on juuri sitä, mitä on", kuvaa tarinaa Minna, Ja kaikkea muuta.Vaikkei täysin haltioitunutkaan, odottaa Lumiomena innolla kolmatta osaa, jonka Linnea on jo lukenut. Ilselän Minna ja Annika K. ihastuivat. Arvio löytyy myös ainakin Sinisestä Linnasta, Nenä kirjassa -blogin Norkulta ja Annamilta Anna minun lukea enemmän -blogista.

Haruki Murakami: 1Q84. Tammen Keltainen kirjasto 2013. Suomentanut Aleksi Milonoff.

ISO

Fiksu aikuinen ei nyrpistele tummaihoisille, ei hihittele vammaisille eikä halveeraa homoja. Monikulttuurisuus on rikkaus, ja erilaisia elämäntapavalintoja arvostetaan. Mutta on yksi ihmisryhmä, jota sivistynytkin ihminen voi julkisesti paheksua, arvostella ja pyytämättä neuvoa, yrittää kaikin keinoin saada tätä muuttumaan tai ainakin huomaamaan oma arvottomuutensa; arvaatko mikä?

Ylipainoiset. Lihavat. ISOT. Pekka Hiltunen on tarttunut kuumaan aiheeseen, ajan pakkomielteeseen lihavuuden poistamisesta. (Kyllä, juuri se sama Pekka Hiltunen, joka kirjoittaa Lontooseen sijoittuvaa Studio-dekkarisarjaa.)

Anni on 37-vuotias sinkku, jolla on kaksi korkeakoulututkintoa mutta ei työtä. Pätkätöitä ei jatkettu Tampereen Metson kirjaston tietopalvelussa. Hän rakasti työtään ja oli siinä hyvä, jos Annia itseään on uskominen. Ja kyllä lukija uskoo, sillä Anni on fiksu. Hän pääsi hetkeksi töihin kahvilaan, mutta sekin oli lyhytaikainen pesti. Annin mielestä hänen lihavuutensa on katkaissut niin työ- kuin miessuhteetkin ja estänyt uusien saannin. Hän on tosi lihava mutta terve.

"Minä olen hyvin terve. Olen ihminen, jollaista ei pitäisi olla olemassa, mutta meitä on."

Anni osaa käsitellä tietoa ja koota faktoja lihavuudesta ja niiden hoidoista, mikä ei takaa suosiota laihdutusryhmän vetäjän silmissä. Ryhmään hänet on määrätty terveydenhuollon taholta. Eihän hän oikeastaan edes halua laihtua, vaan tulla hyväksytyksi. Kapinamielisenä hän haluaisi kertoa muille osallistujille ryhmänvetäjän kauhuksi siitä, miten väärässä lihavuustutkimukset oikeastaan ovat: Annin mukaan ei ole todistettu, että lihavat olisivat sen sairaampia kuin normaalipainoisetkaan. Ja siitä, miten heppoisella pohjalla painoindeksi mittarina loppujen lopuksi on tai miksi laihdutusleikkaukset voivat olla vaarallisia. Mutta tieto ei ole aina tervetullutta, eivätkä ihmiset toimi järjen ja faktan ohjaamina.

Totta on, että Annin ruokasuhde on ongelmallinen. Ruoka on hänelle "elämän keskeinen onnen lähde." Se on "uskollinen rakas", jonka tuottama nautinto ei petä koskaan. Ruoka tuo turvaa ja lohtua ja tyydyttää tarpeita, joita joku muu tyydyttäisi toisin tavoin. Luonnollisesti Anni on analysoinut asiaa, omaa ruokasuhdettaan ja lihavuutensa syitä, vuosikausia, mutta ei silti pysty muuttamaan itseään eikä enää edes halua - tai ainakin näin hän on päätynyt järkiselittämään itselleen.

Arvostelu satuttaa eikä siihen totu, vaikka Anni jopa tunnustaa huutelijoiden verbaalisen luovuuden. Nimitukset kantturasta läskitehtaan johtajaan ovat tuttuja. Vaikka hän käy laihdutushoidoissa ja keskusteluryhmissä, hänen ensisijainen tavoitteensa ei ole laihtuminen, kuten sen asiantuntijoiden mielestä pitäisi olla. Annin toive on vähintäänkin kohtuullinen:

"Että saisi elämän, joka ei pyöri painon ympärillä. "

Työpaikan, reilun miehen, tavallisen seuraelämän. Kun ihminen mitataan ja arvotetaan vain ulkonäön mukaan, tulee painosta elämää suurempi kysymys. Jopa lihavat halveksivat toisia lihavia.

"Sosiaalinen paine pakottaa monet laihduttamaan. Sitten paine osoittautuu niin kovaksi, ettei sen kanssa jaksa."

Annin kokemukset viiltävät lukijaa: kun omat vanhemmat ovat aina sanojensa mukaan juuri syöneet, kun tytär menee käymään. Kun hän muistaa tarkasti ne kuusi kohteliaisuutta, jotka on elämänsä aikana olemuksestaan saanut. Eikä kukaan huomaa, miten onneton ja hädissään Anni on, kun hänestä tehdään erakko, normaalielämästä eristetty, kuin hän sairastaisi vaarallista tarttuvaa tautia. Hän löytää ystävän vuokraemännästään Huivirouvasta, jolla on oma "handicappinsä", mutta sellainen, jonka saa piiloon. Lihavuutta ei voi peitellä, kun on niin isoissa mitoissa kuin Anni.

Lopulta Anni saa tarpeekseen laihdutusneuvojista ja terveysfasisteista. Itse sosiaali- ja terveysministeri julistaa mediassa populistisen sodan läskejä vastaan. Anni vastustaa kiihkomielistä, poliittisia tarkoitusperiä palvelevaa julistusta omalla tavallaan. Mutta miten käy, muuttuuko mikään?

Hiltunen on kerännyt kirjaansa paljon faktaa ja tutkimustietoa, joka puhuu vastakkaista kuin meille totuutena kerrottu lihavuuden epäterveellisyys. Uskoi sitten mitä tietoa tahansa, Annin tarina on terävä muistutus siitä, että mustavalkoisia totuuksia harvoin on olemassa. Ja että yksisilmäisyys ja yhden totuuden julistaminen missä tahansa asiassa on pelottavaa. Ainakin kun se muuttuu yhden ihmisryhmän suoranaiseksi mollaukseksi, syrjinnäksi ja hävittämistarpeeksi. Laihuuden ihannointi mainoksissa ja muotikuvissa on sentään joitakuita mietityttänyt. Kun alle kouluikäiset lapset ovat huolissaan painostaan ja terveysvaikutuksiltaan vaihtelevia light-tuotteita tarjotaan joka lähtöön, voi miettiä, milloin mennään hysterian puolelle. Siksi Hiltusen kirja on paikallaan ja tarpeellinen second-opinion. Hän herättelee meitä harkitsemaan, kenen pakkomielle on suurempi, lihavuuden vihaajien vai isojen?

Kuten Annikin toteaa, ravinnon puutteeseen kuolee maailmassa huomattavasti enemmän ihmisiä kuin liikasyömiseen. Soisin itsekin, että edes osa ylipainon vastustamiseen suunnattua energiaa kohdistettaisiin ensinmainitun epäkohdan poistamiseen.

Hiltunen kirjoittaa sujuvaan, fiksuun ja miellyttävään tapaansa runsaan tietomäärän pohjalta, jopa niin runsaan, että se tuntuu välillä jo tukahduttavalta. Kirja muistuttaakin enemmän tietokirjaa kuin romaania, jollaisena tämä ei ihan täysillä toimi, juuri erityyppisten faktaosuuksien vuoksi. Tiedosta koostuu omanlaisensa kirja, johon Annin tarina lomittuu. Anni tulee tutuksi, mutta ei iholle, itse ilmiö on pääosassa. Ja siihen liittyvää asiaa vyörytetään, niin että lukija saa tiedonnälkäänsä suorastaan yliannostuksen, teemaan sopivasti. Hieno aihe, kiinnostava kirja, eikä hyvän tekstin ystävä pety, vaikkei Hiltusen dekkareista tuttua lennokkuutta ja huimia juonenkäänteitä tästä löydäkään.

Kenelle? Lihaville ja laihoille, auktoriteettiuskovaisille ja kyseenalaistajille, syitä etsiville ja selitystä kaipaaville.

Pekka Hiltunen: ISO. WSOY 2013.
Kustantajan arvostelukappale.

Lääkäri

Herman Kochin uutuskirja jyrähtää käyntiin kuin asfalttijyrä. Se lähtee liikkeelle voimakkaana, vahvana ja vaarallisena - alle jäävät pienet piperrykset ja voikukat, kun se etenee painavana kohti jotain, mitä lukija ei voi vielä tietää, mutta osaa pelätä.

Marc on yleislääkäri, jota inhottaa koskea ihmiskehoon. Hän on ylimielinen ja ärsyttävä, mutta tunnollinen perheenisä. Kun hän tapaa Caroline-vaimonsa kanssa kuuluisan näyttelijän, Ralphin, alkavat tapahtumat vyöryä vääjäämättä. Ralph katselee Carolinea kuten naisten suosioon tottunut mies tekee, mutta Marcia se ei miellytä. Silti häntä kiehtoo Ralph, hänen elämäntyylinsä - ja aika lailla myös tämän vaimo, Judith.

Perheet ajautuvat - Marcin vahvalla vaikutuksella - viettämään yhteistä lomaa näyttelijäperheen kesähuvilalla. Perheiden lapset ystävystyvät, molemmilla on kaksi lasta, toinen teini, toinen nuorempi: Marcilla ja Carolinella tyttäret Julia ja Lisa, Ralphilla ja Judithilla pojat Alex ja Thomas. Teinien välille vanhemmat jopa uumoilevat romantiikan poikasta. Huvilalla on muitakin vieraita, huippuohjaaja Stanley ja hänen mallityttöystävänsä.

Siltä varalta, ettei lukija ole lukenut Illallista tai ei ymmärrä tapahtumien perusteella, missä mennään, Koch heittelee vinkkejä tulevasta katastrofista. Tämä hieman ärsytti toistuessaan. "On hetki, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan..." -tyyppisiä viitteitä esiintyy monta.

Asfalttijyrän matka siis hieman tökkii, mutta painavuus vie sitä kuitenkin eteenpäin, halusi kyydissäolija tai ei. Koch kuvaa hienosti perhesuhteita, vanhempien ja lasten välejä ja vastuukysymyksiä Illallisen tapaan ja henkilöiden suhteiden kehittymistä, Marcin näkökulmasta. Ja kun katastrofi lopulta tapahtuu, se tulee kaikista vihjeistä huolimatta lopulta yllättäen. Koch on kuvaillut ihmiset ja tunnelmat tähän asti piinaavan tarkasti, mutta heittäytyy nyt ykskaks häveliääksi eikä paljasta lukijalle yksityiskohtia, vaan luottaa mielikuvituksen voimaan.

Miten kertoisin tästä spoilaamatta? Varo seuraavaa kappaletta! Voin sanoa vain, että tapahtuu ei-toivottu sukupuolinen kontakti. Ja Marc haluaa pelastaa tilanteen. Hänen keinonsa ovat normirajat ylittäviä, mutta tehokkaita. Inhorealistisena suomalaiskansallisena rehellisyyttä vaativana lukijana näin tarinassa valtavan loogisen virheen: jos tapahtuu kuten oletan tapahtuneen, miksei kukaan ole huolissaan mahdollisesta raskaudesta tai sukupuolitaudista? Huolissaan oltiin, mutta aivan muista asioista. Ja kosto on karmein, mitä voi kuvitella.

Takaisin arvioon. Jännitys hieman lopahtaa puolivälin jälkeen, mutta pääosin Koch lunastaa odotukset. Hän on parhaimmillaan kuvatessaan jännittynyttä tunnelmaa, ihmissuhteita ja kieroutunutta mieltä, joka vaikuttaa aluksi hämäävän normaalilta, mutta paljastuu pala palalta.

Jyrä yskähtelee ja pysähtyy lopulta. Katse taaksepäin, sileää jälkeä tuli! Kirja toi mieleen vahvasti Eggenin Sisustajan, ammattinimikettä hyödyntävää nimeään myöten. Samalla tavalla paljastuu vähitellen päähenkilön sairas ajattelu ja tapa kertoa kammottavia tapahtumia viileästi, toteavasti, ikään kuin ne olisivat normaaleita askareita. Ja samalla tavalla lukija välillä nauraa, välillä kauhistuu.

Kenelle? Psykologisesta romaanista nauttiville, kovatasoisen viihteen ystäville ja niille, jotka haluavat tuntea turvallisesti kylmäävää jännitystä selkäpiissään. Omaan elämään on hyvä palata tämän jälkeen, eikä tarina jää turhaan mieleen kaihertamaan, koska sen kuviot ovat niin kaukana normiarjesta.

Muualla: Suketus piti kirjasta, mutta ei pidä sitä Illallisen tasoisena. Itse pidin tästä ehkä jopa enemmän, tämä oli jotenkin helpompi, vaikka jännitystä riitti yhtä lailla. Leena Lumi vertaa kirjailijaa Ian McEwaniin: "Koch hallitsee ihmismielen pimeät kujat." Annika K sanoo lukukokemuksesta: "...kiihdyttävän syvä, raakakin."

Herman Koch: Lääkäri. Siltala 2013. Suomennos Sanna van Leeuwen.

Synkkä niin kuin sydämeni

Uudet kotimaiset kirjailijat kiinnostavat aina, dekkari lajina ei niinkään. Luin silti Antti Tuomaisen uusimman, koska häntä on kovasti kehuttu ja jopa jonkinlaista ilmiötä rakenneltu. Millaisista kirjoista mahtaa olla kyse?

Tuomainen vie lukijan nuoren miehen yksinäisen synkeään maailmaan. Maailmaan, jossa asuu kostoa huutavaa vääryyttä, maailmaan, jossa ei ole tulevaisuutta, ei naurua eikä silmän pilkettä, ei lepoa eikä ketään, kehen luottaa - on vain mies, menneisyys ja tehtävä.

Aleksi Kivi on mies, jonka yksinhuoltajaäiti on kadonnut aikoinaan hämärissä olosuhteissa. 20 vuotta myöhemmin poika tarttuu tosi toimeen selvittääkseen asian ja kostakseen sille, joka vei pieneltä pojalta äidin. Muita perheenjäseniä ei ole, ei ystäviä tai muita läheisiä. Julma äidin menetys on traumatisoinut pojan ja kosto sumentaa mielen muulta elämältä: hän ei pääse eroon kostoajatuksista, mikä vieraannuttaa hänet muista, vaikka hän ulkoisesti toimii kuten nuoret toimivat; käy koulua, seurustelee, tekee töitä. Läheisyyteen ja luottamukselliseen suhteeseen hän ei pysty. Avoliitto Miian kanssa purkautuu, ja Aleksi paneutuu synkkään tehtäväänsä täysillä, muusta piittaamatta.

"En yksinkertaisesti osannut kertoa, miltä tuntui kadottaa äitinsä kolmetoistavuotiaana. En osannut kuvailla, miltä tuntui kantaa sellaista asiaa mukanaan kahdenkymmenen vuoden ajan, millaisia ajatuksia se synnytti, kuinka paljon se vaikutti kaikkeen. Enkä voinut kertoa, mitä aioin asialle pian tehdä."

Aleksi arvelee löytäneensä syyllisen ja hankkiutuu miehen, Henrik Saarisen, lähipiiriin. Siihen kuuluu Saarisen tytär Amanda, henkisesti tasapainoton rikas nuori nainen, joka hakee käytännön miehenä näyttäytyvästä Aleksista hetkellistä turvaa. Aleksin rauhallinen, hieman salaperäinen olemus selvästi vetoaa naisiin, sielun vaurio ehkä vetoaa toiseen rikkinäiseen (ja kaverin ulkoisenkin puolenkin voi kuvitella olevan kunnossa). Amanda ja Aleksi eivät kuitenkaan ole ainoita, joilla on vaikeuksia ihmissuhteissa. Tosin henkilöitä ei tarinassa ole montaa, vaan pelataan hyvin pienessä piirissä. Mukavia, lämpimiä ja iloisia ihmisiä emme siinä tapaa.

Monien rikosromaaneille tyypillisten, väkivaltaisten ja motiivipohjaisten juonenkäänteiden kautta Aleksi pääsee lopulta tavoitteeseensa. Vai pääseekö?

"Olin odottanut kaksikymmentä vuotta, enkä tarkalleen tiennyt mitä. Katsoisinko paholaista silmiin ja tietäisin sen, vai olisiko matkani turha ja vaistoni väärässä ja pakkomielteelläni onneton mitäänsanomaton loppu?"

Voiko ihminen koskaan saavuttaa sitä, mitä eniten toivoo? Tai jos saavuttaa, karkaako tavoite jälleen kauemmaksi? Missä kulkee pakkomielteen ja tavoitteellisen ajattelun raja? Aleksin tumma, hieman pateettisen juhlava filosofinen pohdiskelutapa tarttuu lukijaankin. Pojan voi kuvitella vakavaksi, pikkuvanhaksi teiniksi, joka vasta nyt, 33-vuotiaana, alkaa oivaltaa, että elämä voisi olla toisenlaistakin. Sääliksi käy Aleksia, hukatun lapsuuden ja nuoruuden puolesta!

Tuomainen kuljettaa tarinaa sujuvasti ja riittävän yllätyksellisesti, juoni ei ole turhan nokkelan monimutkainen, vaan pysyy hienosti koossa. Henkilöt ovat melko yksioikoisia mutta ymmärrettäviä, koko asetelma on jotenkin kovin miehinen ja jäyhä. Turhaa läppää ei heitetä, joskus hulvattomasti kuvaillaan, miltä tuuli tuntuu iholla, mutta siinä se - enemmän kuvataan tappelun vaurioita kehossa kuin muita tuntemuksia. Kielikuvia kyllä Tuomainen käyttää runsaasti, kuten rikoskirjailijat ymmärtääkseni yleensä. Auto lipuu kuin laiva kaistalleen, meri on tumma matto ja saaret siihen leikattuja reikiä. Merihaan tornitalot seisovat jättiläisen hylkääminä leikkipalikoina yksinäisellä niemellään. 

Toistan: en ole genren suurkuluttaja, mutta myönteinen lukukokemus tämä on, jo komean nimen takia se jää mieleen. Hienoa, ettei kirjan nimeksi laitettu ilmeisintä, joka voisi olla Kosto tai Tehtävä. Dekkarien ystävät pitävät tästä takuuvarmasti: kirja on hyvin tyylipuhdas dekkari, jopa maailmantyyliin. Suomalainen jäyhyys ja jo mainittu miehisyys sopivat genreen hyviin, samoin siihen olennaisesti kuuluu mies, joka kulkee omia polkujaan. En ole lukenut Tuomaisen aiempia, mutta nyt hankin ilman muuta ainakin Parantajan.

Kirsi rakastui, Annika innostui, Jori muisti tästä myös koukuttavan Kosto-tv-sarjan.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni. Like 2013.

Ne jotka jäävät

Fridan on tehtävä suuri päätös. Haluaako hän lapsen Emilin kanssa vai ei? Lapsi on kynnyskysymys heidän suhteensa jatkumisessa. Emil toivoo lasta, Frida pelkää sen sitovan häntä liikaa. Hänen on vaikea rauhoittua, luottaa, olla läheisessä suhteessa. Siksi hän matkustaa isänsä kotikonnuille Montpellieriin miettimään päätöstään. Samalla hän kelaa perheensä - eli itsensä - historiaa muutaman sukupolven takaa. Lähtemistä ja jäämistä.

Oli Siri, hotellinomistaja Erik Kurjen tytär, joka nappasi miehekseen Per Henrikssonin, koska tällä oli sukua Ruotsissa ja se tuntui hienolta. Oli heidän poikansa Poju,  joka haaveili lentokoneista, mutta isä järjesti pojalle työpaikan vasta Helsinkiin perustetulta IBM:llä. Poju valitsi omapäisesti sihteerinsä, Hilkan Kaskisista, ja nai tämän. Poju päätti noudattaa unelmaansa ja pääsi kuitenkin Pan Amille töihin, mutta Hilkka ei halunnut suin surminkaan muuttaa Amerikkaan, joka oli Pojun haaveiden kohde. Levoton Poju lähti rapakon taakse, ja ehti elämässään erota ja löytää uuden naisen monta kertaa. Vaimo Suomessa, Amerikassa, Hongkongissa, Amerikassa... miten monta heitä olikaan, ja lapsia. Mikseivät suvun miehet epäröineet lapsien hankkimista, kuten Frida, vaan päinvastoin? Ottaako nainen isomman vastuun lapsesta - se mullistaa naisen elämän, muttei miehen samalla tavoin? Ainakin Siri omistautui Pojulle. Eikä miestä voi ymmärtää tuntematta tämän äitiä, sanoo kirja.

"Joskus me kaikki erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnellisiksi, mutta kauheinta on, kun vaadimme sitä lapsiltamme."

Pojun ja Hilkan poika Raimo, Fridan isä, päätti olla puoliso ja isä. Hän ei kuitenkaan pystynyt pitämään yllä näitä rooleja, vaan hajosi. Lähti itsestään. Hajoamista sisältä päin pelkää myös Frida, vaikka toisaalta uskoo isänsä oppia: "Mitä tahansa voi olla, jos vain päättää niin, omaksuu roolin."

Kirja on hyvä, jopa erinomainen, monilla kriteereillä, se herättää paljon tunteita ja ajatuksia. Se on haikean kaunis ja luottaa lukijan lukutaitoon. En kuitenkaan osannut eläytyä tähän täysillä, koin aikahyppelyt hieman sekaviksi (piti olla tarkkana, kenestä kulloinkin puhutaan) ja ajatukset jopa ärsyttäviksi Fridan asenteen vuoksi. Toivon, että hän löysi menneisyydestään vastauksia - mutta oikeassa elämässä tuntuu liian helpolta nojata menneeseen niin paljon kuin Frida tekee, hyvässä ja pahassa. Kiitän myös Westö-viittausta. Ja olen iloinen, että luin kirjan, vaikkei se ykköskaartiini nousekaan. Voi olla, että sukupolviero näkyy tässä?

Kiitän kauniista kielestä, viisaista, ankarista ajatuksista, tulevaan viittauksista, jotka tekevät tekstistä persoonallisen. Pidin myös siitä, että henkilöt sidottiin aikaansa työpaikkojen kautta ja siitä, että Helsinki on vahvasti läsnä. Henkilöt ovat moniulotteisia, kiinnostavia.

En pitänyt menneen vatvomisesta, toistoista, sentimentaalisuudesta, asenteesta, jonka mukaan kaikki selittyy aikaisemmin tapahtuneella, vastuunoton väistämisestä, suvunjatkamisen kauheuden ja kauneuden painottamisesta. "Eikä Raimo ollut ollenkaan huomannut, kuinka lapsilla on tapana tuhota perheidylli." Aivan kuin ihmisellä ei olisi omaa tahtoa, omaa vastuuta, vaan menneet ja tulevat sukupolvet määrittävät kaiken tapahtuvan. Onko oikeasti niin?

Kenelle? Tunteikkaista sukupolviromaaneista nauttiville, identiteettiään etsiville, tuoreesta kauniista kielestä iloitseville ja ilman muuta kaikille Leonard Cohen -faneille. Jos pidät Cohenista, pidät varmasti myös tarinasta, joka kulkee musiikin mukana lukujen nimiä myöten.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, sillä se voitti keväällä Pentti Saarikoski -käsikirjoituskilpailun. Ajattelen samoin kuin Jenni: kirjassa pitää olla enemmän rosoa, jotta se kolahtaisi täysillä. Mari a rakasti kirjaa, Liisa piti kovasti ja hänen blogissaan on lisää linkkejä.

Tua Harno: Ne jotka jäävät. Otava 2013.

Pihkatappi

Piipahdin Helsingistä syvällä Savossa Antti Heikkisen matkassa. Eikä ollut hukkareissu, tämä. Heikkinen koppaa lukijan mukaan 80-luvun alun maaseudulle, piipahduttaa sisällissodassa ja tuo sieltä kieputellen 2000-luvulle. Päähenkilö Jussi on syntynyt vuonna 1983 Kuopion sairaalassa. Nyt hän asuu Tampereella, ja haluaa kirjoittaa kirjan elämästään. Ja reippaana miehenä pistää toimeksi, ensimmäinen luku on juuri tyttöystävällä Petralla arvioitavana. Jussia jännittää.

"No? Miltä näyttää? Onko hyvä? Ei taija olla, vehtasin vieressä."

Petra arvelee vähän paatokselliseksi, Jussi vastaa:

"On varmaan joo, mutta tuo on minun tyyli kirjoittaa. Alussa pittää alleviivata, että lukjalle selviää mistä on kyse. Vaan sinusta ei nyt sitten ollu hyvä?
- En minä sillä sano. Mutta aattelin nyt antaa palautetta. Mitä ne ristit on mistä kirjotit? Sinun ja isäs ja ukkis ja sen isän?
- Ne on menneiden polvien pahoja töitä, joista minun pitää kantaa syyllisyys. Että synnit niin kun periytyy monessa polvessa. Eli se tulee olemaan yhtä aikaa kasvutarina ja sitten maalaiskuvaus ja vielä sukupolviromaani.
- Eikö siinä tuu yhteen kirjaan vähän liiaks tavaraa?
- En tiijä. Sen näkkee sitten kun se on valmis."

Kirja on nyt valmis ja paljon siinä on tavaraa, mutta mukavasti Jussi, ei vaan Heikkinen kaiken saa asettumaan kansien väliin. Lukija saa perusteellisen käsityksen Jussin lapsuudesta ja siitä, miten hänestä tuli nykyisenkaltainen mies.

Jussi kasvoi isänsä kanssa ilman äitiä. Tämä on jo toinen lukemani saman teeman tarina tälle kesälle; Mooses Mentulan Isän kanssa kahden kertoo samaa kuviota, mutta keskittyy niukemmin isän ja pojan suhteeseen, kun Heikkinen vetää anteliaalla kädellä laajemman näkymän yli monen sukupolven ja vuosikymmenen. Mielen- ja kielenmaisema on myös toinen: Mentulalla pohjoisen karua ja paljasta, Heikkisellä savolaisen venkoilevaa ja arvaamattomammin vipeltävää.

Poika pistää siis paperille kaikki tähänastiset muistonsa ja sinä sivussa ne edeltävien sukupolvien ristit: ihan tarkasti ei tiedä, mutta on hyvä kuvittelemaan. Isoukki tappoi punikkeja, ukki Karjalassa naisen. Isä-Erkin risti puolestaan oli rakastaminen ja menettäminen. Lukija saa tutustua Jussin lapsuuden ihmeellisyyksiin persoonallisine naapureineen - joilta poika oppi kunnollisen härskin kielenkäytön - mutta olemattomine kavereineen. Äiti kuoli onnettomuudessa jo Jussin varhaislapuudessa, eikä hänestä ole muistoja. Aikuisten seassa kasvanut poika pärjäsi koulussa vaihtelevasti, haaveili teatteritöistä ja luki niin paljon jo pienenä, että kirjastoauton mukava kuski lupasi narrata opettajaa, jos tämä ihmettelee pojan kantamaa Päätalojen määrää. Isällehän ne...

Isovanhemmista puhutaan paljon, etenkin mummot ovat tärkeitä ja poika heille, mutta isä on tärkein. Hän kestää kärsivällisesti pojan leikit, vaihtelevamenestykselliset koulunkäynnit ja teatteriharrastuksen - salaatinsyönnin hupatukseen ei sentään taipunut - mutta lopulta jyrähtää. Hän kun on pojasta koko tämän iän kasvattanut maatilalleen jatkajaa. Mutta ei huomannut kysyä, kiinnostaisiko se poikaa. Ei kiinnosta.

"- Nyt ruppee hyvä immeinen pikkisen miehistymään jo, ala tehä töitä eläkä vutjaile tyhjee paskoo.

Ai että minä loukkaannuin, koko illan olin isälle puhumatta."

Lopulta välit kärjistyvät äärimmilleen. Armeijan käynyt ja viestintäalan töistä haaveileva Jussi muuttaa kaupunkiin ja sitä tietä lopulta Petran luo ja kirjantekeleensä ääreen. Myös Petra on elävä henkilö, vaikka sivusellainen. Hän tuntee Jussinsa ja osaa kommentoida terävästi. Kuten maaltamuutosta Jussille: "Minä muutin töiden perästä, sinä tulit karkuun kotiseutua. Myönnä pois."

Kunnon maalaisperinteen mukaan kepulaisessa ympäristössä ollaan: Kekkosesta kirja alkaa, ja häneen se myös päättyy. Sekin vielä sattumana keitoksessa, jossa ainesosia on jo yltäkyllin. Sen lopputarinan tarpeellisuutta mietin - ilmankin olisin pärjännyt. Lopulta Jussi saa pihkatappinsa ulos äkistettyä ja pöytänsä puhtaaksi, ja on vapaa omaa ristiään etsimään.

Heikkinen kirjoittaa elävästi, taidokkaasti ja monisäikeisesti: nyky-Jussin osuudet raamittavat menneitä muistelevaa tekstiä, joka heittäytyy paikoitellen suorastaan kauniiksi. Kirja on paitsi sujuvasti kirjoitettu, myös toimitettu niin, että se tuo Jussin persoonaa hienosti esiin, jättää oman äänen kuuluviin, ja pitää kokonaisuuden selkeänä monesta aikatasosta huolimatta. Savon murre saattaa häiritä ajoittain, ainakin hidastaa lukemista, mutta kuitenkin sitä on aika vähän. Savolaisuutta on enemmänkin tyyli ja tempo. (Miten en olekaan aiemmin tajunnut Mikko Rimmisen tyylin perustuvan vahvasti savon kieleen - nythän se on ilmiselvää.) Heikkinen esittää savolaista sanankäyttöä ja arkihuumoria parhaimmillaan. Yllättävän valmis ja "täysi" esikoiskirja, joka ainakin kaltaiselleni Savossa syntyneelle näyttää monia samastumiskohtia lapsuudenmuistoista, kotoa irtautumisesta ja aikuisuuteen kasvusta.

"Minun sukuni.
Eivät ne ihmisiä kummempia olleet.
Kuten en ollut minäkään. Mutta ainahan sitä kuvitella saa."

Kenelle? Junantuomille, juuriaan pohtiville, maalle jääneille ja muille maaseututodellisuudesta kiinnostuneille; sujuvasta, omanlaisestaan ja huumoripitoisesta kerronnasta nauttiville. Ei savolaisesta venkoilusta ärsyyntyville urbaaneille cityihmisille.

Muualla: Amma kirjoitti tästä sellaisen suosituksen, että pakko oli kirja lukea. Savon Sanomat kertoo Heikkisen kirjoittavan seuraavaksi Juicen elämäkerran, ja on se Pihkatappikin lehdessä arvioitu.

Liitän osaksi Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haastetta.