Taivaslaulu

Kaikki bloggarit ovat kuulemma innoissaan tästä kirjasta. No, tämä bloggari ei ole. Kirja on hyvä millä tahansa mittapuulla, mutta tyyli ja aihe eivät ole minun lajiani. Runollinen, jopa raamatullinen kerronta tuntuu vieraalta ja raskaalta lukea. Enkä ole kiinnostunut uskonnoista henkilökohtaisesti, ilmiönä kyllä. Luin kuitenkin, koska lestadiolaisuskoisesta perheestä ja ehkäisyn synnistä kertovasta kirjasta on paljon puhuttu ja halusin tietää, mistä on kyse. Aihe on tärkeä, on hienoa ja rohkeaa, että Rauhala nosti asian esille kirjan muodossa.

Vilja ja Aleksi ovat lestadiolaisia, jo lapsuudenkodeistaan lähtien. Kun he ihastuvat toisiinsa, tuntuu luonnolliselta ajatella laumaa lapsia, aikaa, jolloin he keittäisivät viiden litran kattilalla riisipuuroa ja oman ruokapöydän alla olisi seitsemänkymmentä varvasta. He rakastaisivat onnellisina perhettään, joka tehdään uskon oppien ja säännösten mukaan. Kaikki lapset ovat tervetulleita, ehkäisyä ei sallita.

"Yksi on minun kyyhkyni, kaikkeni! Aleksi oli saanut Viljan vierelleen, eikä mikään ollut kuin ennen. Aika seisahtui, pysähtyi, aloitti uuden kulkunsa paremmassa kellossa ja kauniimmassa kalenterissa. Joka sekunnissa oli keltainen ilo, joka minuutissa vihreä kasvu, joka tunnissa punainen halua ja joka päivässä sininen kaipuu."

Todellisuus ei tietenkään mene näin. Lapsia alkaa tulla tiuhaan. Tuskin kohtu ehtii supistua, kun seuraava on jo tulossa. Viljan terveys alkaa kärsiä, ja sen myötä koko perheen hyvinvointi. Vilja ja Aleksi ovat fiksuja, vahvasti tuntevia ja uskovia ihmisiä, jotka rakastavat toisiaan ja lapsiaan ja haluavat toimia oikein. Mutta he joutuvat liian isojen ongelmien eteen. Aleksi seuraa onnettomana tilannetta ja yrittää auttaa, mutta väsymys on  liian suuri. Vilja uupuu, palaa loppuun.

"Niin kuin yö muuttuu aamunkoitoksi, niin kuin päivä tummuvaksi illaksi, minun päivieni valo vaihtuu vääjäämättä. Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta."

Miksi nainen joutuu kärsimään uskon nimissä? Minä, kuten varmasti monet muutkin asiaan vihkiytymättömät, kammoan ääriliikkeitä ja yhteisön valtaa yksilön yli. Myös vihkiytyneet uskaltavat kirjassa epäillä. Vilja vertaa tilannettaan pornofilmien naisiin: naisen ruumista saa käyttää mielin määrin. Vaikka kuinka haluaisi, fyysisille ja psyykkisille rajoilleen ei mahda mitään. Vaikka joku toinen saa 18 lasta ja on ihan reipas. Kuten naapurin Maria, myös uskova, neuvoo: "Väsymyksen keskellä on hyvä luottaa siihen, että niin on päivät kuin on voimat. Murheella on myös tarkoitus. Jumala kirkastaa kasvonsa kärsimyksen keskellä. Niin oon ainakin itse kokenut."

Rauhala on yhdistänyt kirjassa hienosti erilaisia näkökulmia ja elementtejä. Vilja kertoo tilanteestaan omin ajatuksin, Aleksi omineen, anonyymiblogi keskusteluineen nostaa perheen haasteet ilmiön tasolle. Lisäksi ovat lapset hassuine ja liikuttavine kysymyksineen, mietteineen ja puuhailuineen. Pienenkin pitää pärjätä itse arjestaan, kun äidillä on monta vielä pienempää hoidettavaa. Ja heittääkö jumala tuliseen järveen ne sukulaiset, joille ei iltarukouksessa muista pyytää siunausta?

Kirja ei tuomitse uskoa sinänsä, mikä on myös hienoa. Kukin uskokoon tavallaan. Mutta uskon liepeillä ja sen nimissä esiintyy ilmiöitä, joita ei tarvitse hyväksyä. Tai ainakin niistä pitää voida keskustella avoimesti. Se on minusta kirjan pointti ja tärkein anti. Ja myös se, että rakkautta on, ja se voi pelastaa. Kuten sanottu, koin tarinan raskaslukuiseksi, välillä turhan juhlalliseksi ja jaarittelevaksi pitkine ajatustenvirtoineen, vaikka teksti on kaunista ja taidolla rakennettua. Raskas olo sen lukemisesta jäi. Kirja jää varmasti mieleen, vaikkei omalla lukulistalla top teniin nousekaan, sen verran vaikuttava ja erikoinen jo aiheeltaan se kuitenkin on.

Lestadiolaisuus esiintyy myös Hannu Raittilan erinomaisessa kirjassa Ei minulta mitään puutu. Kertoja ei siinä itse ole uskova, mutta yhteisö on vahvasti esillä. Minuun teki suurimman vaikutuksen ulkouskonnollinen seikka: ihailen suuresti Suviseurojen järjestäjiä. He rakentavat ison kaupungin kokoisen tapahtuman vaikka keskelle korpea. Pelkkä ruokahuolto on jo massiivista, puhumattakaan sähköistä, pysäköinnistä, saniteettitiloista ja muusta tekniikasta ja sadoista muista yksityiskohdista, joista pienempienkin tilaisuuksien järjestäjä joutuu huolehtimaan. Yhteisöllisyyden voimaa!

Omat polut -blogista löytyy perusteellinen Taivaslaulun kuvaus (ja ylistys), linkkejä arvioihin ja keskustelua. Kirjasta on kirjoittanut moni; Kirsin kirjanurkka kertoo oivaltavasti kirjan herättämistä tunteista ja antaa linkkejä muihin blogeihin. Postaus on herättänyt myös vilkasta keskustelua.

Rauhala on tuore kotimainen kirjailijalahjakkuus, joita tänä vuonna tuntuu suorastaan tulvivan markkinoille lukijoiden iloksi ja lukupinon kasvattajiksi. Jokainen uusi ääni on tervetullut.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus 2013.

Tue lukutaitokampanjaa!

Viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen, joten nyt on tiedossa kirjatykitystä ja tiuhaa päivitystahtia. Haastan sinut, lukijani, mukaan - yksikin euro on tärkeä!

Hanna kirjoittaa keräyksestä enemmän.