Heta

Olen vankka Nevanlinnan ihailija: hurmaava Marie viehätti,
terävänhauska Varma viihdytti, jopa nössöstä Hjalmarista hän tarjosi nautittavaa tekstiä.

Heta on jälleen erilainen, sekä kirjana että persoonana. Se ei oikeastaan ole romaani, vaan ajatuskoe. (Toisaalta, eikö kaikki fiktio?) Tämä tuli mieleeni kahdesta syystä: kirjailija kertoo Hetasta epätavallisesti; paljolti muiden silmin, hänen ympäristönsä ja säätynsä kautta, joten lukija saa epäperinteisen näkymän kirjan alkupuolella, jossa päähenkilö itse ei ole keskiössä.

Toinen syy on se, että Hetalla on myös epätavallinen kyky: hän osaa lukea ajatuksia. Hän siis tekee itse ajatuskokeita ja osallistaa tavallaan siten niihin myös lukijan, joka voi pohtia, uskooko Hetan kykyyn vai ei, vai mistä on kyse.

Heta elää 1900-luvun alun Helsingissä, Nikolainkirkkoa vastapäätä Senaatorintorin laidalla. Hän on pienestä pitäen piikana ja hoidokkina korskealla Celeriuksen perheellä, jonka patriarkka, Kenraali, on jo kuollut, ja Kenraalitar johtaa perhettä lapsineen ja heidän puolisoineen. Aikakausi on tuttu monista kirjoista, mutta silti aina kiinnostava. Kansallisuusaate nostaa päätään, suhteet Ruotsiin ja Venäjään mietityttävät. Perheen sisälläkin on monia mielipiteitä, onhan poika Rudolf peräti senaattori.

"Vaatimukset itsenäisyydestä ovat helsinkiläisten ja länsisuomalaisten keksintö, tai höpötystä tekisi mieli sanoa. Me viipurilaiset ja itäsuomalaiset tiedämme, että kuuluminen Venäjään takaa rauhantilan ja hullusti meidän kävisi, jos pietarilaiset lakkaisivat ostamasta voita ja halkoja."

"Kaikki on tuon Snellmanin syytä. On asunut Ruotsissa, puhuu ja kirjoittaa ruotsiksi, mutta ajaa kuitenkin suomenkielisten asiaa."

Lukeneisuutta perheessä siis on, viisauden määrän taas voi lukija itse päätellä. Hetan toinen jalka on toista lyhyempi (mutta toinen vastaavasti pitempi, leukailevat rengit), joten hän saa monia vähemmän mairittelevia kutsumanimiä. Älyssä ei kuitenkaan ole mitään vikaa, ja tyttö pääsee jopa käymään kansakoulua työn ohessa. Kirjat kiinnostavat häntä kovasti. Samoin perheen nuorin poika, Carl-Olof, ainoa perheenjäsen, joka kohtelee Hetaa ihmisenä, ja ainoa, jonka ajatuksia tyttö ei pysty lukemaan.

Mutta ne muiden ajatukset. Niiden lukukyvystä on sekä hyötyä että haittaa. Heta huomaa ihmeekseen, etteivät niin sanotusti sivistyneet ihmiset ajattele kovinkaan fiksusti, vaan ovat ahneita, pikkumaisia ja juonittelevia. Ajatuksia lukemattakin tämä käy lukijalle ilmi perheen keskinäisistä torailuista. Lämpöä tai myötätuntoa ei tunneta, toisille ei juuri anneta edes puheenvuoroa. Huolenpitoa ei riitä tietenkään pikku piialle, paitsi Kenraalittaren taholta yllättävällä eleellä. Mutta vanhuksen kuoltua Heta on pulassa.

Niin pahassa, että hän karkaa paniikissa ja kokee oudon seikkailun, mutta palaa lopulta selvittämään asioita. Seikkailu on Nevanlinnalle tyypillistä unen, muiston, haaveen ja valveen tilan vaihtelua, lukijaan luottamista.

Nevanlinna on laatinut jälleen kirjaansa omaperäisen kuvion. Hänen terävä tekstinsä ja viisas ihmiskuvauksensa sekä metelöimätön mutta aina läsnäoleva huumorinsa tekee lukemisesta nautittavaa. Aina häntä lukiessani minulla on tunne, että kirja täytyy lukea uudestaan, yksi kerta ei riitä. Koukkuja ei välttämättä heti huomaa, eikä juoni näyttele hänen teksteissään suurinta osaa. Nevanlinna arvostaa lukijaa, luottaa tämän mielikuvitukseen ja kykyyn lukea rivien välejä, tyrkyttämättä. Herrasmiehen tavoin hän avaa oven vähäeleisesti, mutta luontevan huomaavaisesti.

Kenelle? Elämänviisautta kunnioittaville, hiljaisesta huumorista nauttiville, omaperäisyyden arvostajille, juonivetoisuutta kaipaamattomille.

Muualla: Nami kirjaksi, sanoo Anneli. Morre ei syty Nevanlinnan tyylille.

Arne Nevanlinna: Heta. WSOY 2014.