Elävää kuvaa

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Neandertalilainen

Kun saksalainen luonnontutkija Fuhlrott ehdotti vuonna 1857, että "Neanderin laaksosta löytyneiden outojen luiden olevan peräisin esihistoriallisista ihmisistä", häntä ivattiin ankarasti. "Se oli ensimmäinen kerta, kun joku arveli muita ihmislajeja eläneen ennen nykyihmisiä", kirjoittaa Pääbo.

Myöhemmin tietysti selvisi, että heppu osui arveluissaan oikeaan. (Wikipedian mukaan muuten arvelun esitti toinen kaveri, mutta luotan Pääbohon.)

Svante Pääbo sanoo muinaisten ihmisten ja perimämme tutkimisen olevan hänen Graalin maljansa. Siksi hän keskittyi aiheeseen ja onnistui järjestämään sekä kollegat että olosuhteet, joissa hän pystyi tutkimustaan edistämään, huimin tuloksin. Ruotsalainen Pääbo tiimeineen oli ensimmäinen, joka eristi neandertalinihmisen DNA:n, ja tulokset kertovat paljon sekä heistä että meistä. Ja sen yllättävän tiedon, että risteytymistä on tapahtunut jo varhaisessa vaiheessa. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että meissä jokaisessa on hieman neandertalilaista.

Neanderin laakso ei sijaitse meistä kaukana, Saksassa lähellä Düsseldorfia. Toisaalta meille on kerrottu, että nykyihminen on kotoisin Afrikasta. Oliko lajien levitessä jossain kohtaa matkalla kuitenkin yhteinen piste, josta DNA:mme tänäkin päivänä kertoo?

Neandertalilainen - kadonnutta perimää etsimässä kertoo tarinan paitsi ihmiskunnan alkuhämäristä, myös tutkijasta ja tutkimustyöstä. En ymmärrä antropologian tai paleogenetiikan - tieteenhaara, jota Pääbo oli synnyttämässä - hienouksia enkä perintötieteellisiä selvityksiä, joita Pääbo suureksi osaksi kirjaa vuodattaa kanssatutkijoiden iloksi, mutta ymmärrän sen valtavan työmäärän ja omistautumisen, jota tuloksien saamiseksi on tarvittu. Vaikka luin jokseenkin kursorisesti varsinaiset tieteelliset tulokset, sain silti hämmästyttävän kuvan ihmiskunnan historiasta ja sen kauaskantoisuudesta. Pääbo tutki yli 30 000 vuotta vanhoja jäännöksiä. Milloin sukupuun haarat erkanivat, kuinka erilaisia olimme?

Jotenkin se on järkeenkäypää, risteytyminen siis. Jos lähellä toisiaan olevat lajit kohtaavat, jollain tavalla niiden kanssa kommunikoidaan. Tapellen, ensisijaisesti, mutta jossain vaiheessa myös pariutuen. Pääbon tulosten mukaan neandertalilaiset ja nykyihmiset saivat lisääntymiskykyisiä lapsia, joten nykyihmisen sukupuu on paljon monimutkaisempi kuin on luultu. Meillä on edelleen neandertalilaisista saatuja piirteitä, kuten (nopea) tulehduksesta paraneminen.

Geeniteknologian ja arkeologian menetelmien yhteistyöllä on löydetty muitakin lajeja, kuten Denisovan ihminen. Ja osa lajeista on elänyt yhtä aikaa. (Tästä tulevat aina mieleeni jättiläis- ja kääpiömyytit; ehkä ne juontavat juurensa muinaisiin lajeihin?) Vaikka tieteessä on tehty harppauksia ja sen ansiosta pystytään kertomaan todennäköisyyksiä joillekin sairauksille, on paljon asioita, joita emme tiedä. "Genomiikan pieni ikävä salaisuus on se, ettemme tiedä vielä juuri mitään siitä, kuinka genomi muuttuu elävän ja hengittävän ihmisen ominaisuuksiksi", sanoo Pääbo. Genomi ei kerro, onko sen omistaja fiksu vai tyhmä, pitkä vai lyhyt, eikä paljon muutakaan ihmisenä olemiseen vaikuttavaa. Tai sitä, mitkä piirteet sinussa ja lapsessasi ovat neandertalilaisia. Pääbo uskoo, että nyt netin kautta tilattaviin dna-testeihin lisätään neandertaltesti jossain vaiheessa (vaikka hän arvelee, ettei myönteinen tulos ole kovin haluttu, koska neandertalilaisia pidetään juntteina).

Geenien kartoitusta, vertailua nykyihmiseen, Pääbo kuvaa jättiurakaksi: "Siitä tulee mieleen valtava palapeli, josta puuttuu paljon paloja, jossa monet palat ovat vahingoittuneet ja jossa on runsaasti ylimääräisiä, mihinkään sopimattomia paloja."

Koska en tutkimuspuolesta paljon tajua, pidin kirjan yleistajuisisista osista: huippututkijoista koostuvan tutkimusryhmän johtajana toimimisen haasteista; suuren ja uraauurtavan projektin vetämisen kuvauksesta; innostuksesta ja intohimosta sekä tuntemusten kuvauksesta - niin ilo edistysaskeleista kuin suuret pettymykset kuuluvat kuvioon; Pääbon lannistumattomuudesta sekä henkilökohtaisesta osuudesta, jota kirjoittaja on ympännyt mukaan, hieman amerikantyyliin. Sekin kuitenkin kuvaa omistautumista aiheelle ja vaikeuksia, joita näin kokonaisvaltaisessa työssä varmasti on. Ymmärrän, että joku muu, ehkä tiedemaailman edustaja, voi nähdä asiat toisin, mutta mielestäni Pääbo myös jakaa reilusti kiitoksia asiaa edistäneille tutkijoille, omassa tiimissään tai muualla. Kirja on aina yhden ihmisen kannanotto ja kertomus, ja tässä mennään näin.

Vaikutelmaksi jää, ettei tieteen tekeminen ole koskaan vain yhden ihmisen suoritus, vaikkei kirjoittaja omaa kynttiläänsä vakan alla pidäkään. Teksti on vetävää, vaikkei suurelta osalta maallikolle ymmärrettävää (onneksi kirjoittaja sanoo joidenkin asioiden olleen vaikeita ymmärtää hänellekin). Ihmissuhteita, draamaa ja jännitystä on mukana: hän kuvaa ryhmänsä jäseniä persoonina, syttyy rakkauksia, ja jopa tutkijan oma terveys kohtaa genetiikan karusti käytännössä. Tutkittaviksi sopivien luiden löytäminen on varsinaista dekkaria, petoksineen ja ankarine kilpailuineen. Ehkä kirja ei ole perinteisintä tiedemaailmaa, mutta ihailen kirjoittajan viestintä- ja verkostointitaitoja, joista myös kirjan olemassaolo kertoo. Pääbo sanoo vetäneensä projektiaan edistääkseen jokaisesta narusta, joka voi edistää hänen asiaansa. Niin pitääkin, jos tuloksiin aikoo päästä.

Kenelle: Tieteentekijöille ja siitä innostuville, ihmisen perimästä kiinnostuneille, isojen projektien vetäjille, muinaisuuden kiehtomille.

Muualla: perunakuoppa luki alkuperäistekstiä ja käännöstä yhtäaikaa ja toteaa käännöksen erinomaiseksi. Lisäksi hän lanseeraa termin "neandertilaisehko". Ylen jutun asiantuntija arvioi, että uusia ihmislajeja löytynee vielä lisää. Tiede-lehden artikkeli, jonka mukaan kaikki eivät ole vakuuttuneita.

Svante Pääbo: Neandertalilainen - kadonnutta perimää etsimässä. Art House 2015. Suomennos Veli-Pekka Ketola. Kustantajan lukukappale.


4 kommenttia:

  1. Mielenkiintoisen kuuloinen kirja. Kaikki historia ja tutkimus on äärettömän kiinnostavaa, jos se osataan vielä kertoa niin, että maallikkokin ymmärtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pääbo pyrkii yleistajuisuuteen ja tekee sen taitavasti, lukijasta itsestään riippuu paljon, miten syvälle haluaa mennä geenitutkimuksen yksityiskohtiin.

      Poista
  2. En ole aikaisemmin ollut näistä esihistoriallisista ihmisistä mitenkään kauhean kiinnostunut, mutta nämä Neandertalilaiset ovat tosiaan jännittäviä ja näyttää siltä että Pääbo on onnistunut kuvaamaan tutkijan työtäkin mielenkiintoisesti. Tämä on tärkeää aikana, jolloin monesti ajatellaan, että muinaistutkijoilla ei ole mitään annettavaa suurelle yleisölle.
    Ja olet tosiaan tehnyt aivan oikean havainnon: tutkimus, ts. eteenpäin vievät tulokset eivät koskaan synny yksin, vaan työ ja sen hedelmät perustuvat aina vuorovaikutukseen menneiden tutkijoiden työn sekä meneillään olevan tieteen kanssa. Tätä eivät kaikki tiedemiehet halua myöntää :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Elämän krestomatia, kommentista - tuo on tosiaan tärkeä juttu tieteen/historian "yleistajustamisessa": että ymmärtäisimme, miksi ja miten vuosia ja vuosia kestävää tutkimustyötä tehdään. Sitä puolta Pääbo tuo esiin mainiosti! Juu, uskon että varsinkaan nykyisessä informaatiomaailmassa on aika vaikea ts. mahdoton päästä tuloksiin yksin kammiossa puurtamalla ja mustasukkaisesti omia tietoja varjelemalla.

      Poista