Alex

Jos olet lukenut Pierre Lemaitren upean ensimmäisen maailmansodan aikoihin sijoittuvan Näkemiin taivaassa -romaanin, tiedät, että tekijä osaa kirjoittaa ja viedä tunnelmaan.

Alex on jotain ihan muuta, mutta koukuttava sekin. Tyylilaji on nyt dekkari, ja tarinan käänteet ovat nopeita ja arvaamattomia. Ilmaisutaito on ennallaan.

Nuori nainen Alex joutuu siepatuksi ja kidutetuksi. Heti sukelletaan samaan maailmaan kuin Carl Axl Sund tai vastaava muodikas dekkaristi. Raakuutta ei puutu, sanon vihjeeksi vain yhden sanan: rotat.

"Tule lähemmäksi, Alex kuiskii hymy huulillaan. Hän taivuttaa selkänsä kaarelle ja antaa häkille vauhtia, hän hymyilee isolle yläpuolellaan vaanivalle rotalle, tule, tule, pikku paksukainen, tule lähemmäksi, mamilla on sinulle jotain oikein hyvää..."

Mutta tapaus ei ole niin suoraviivainen kuin äkkiseltään näyttää. Tutustumme tarkemmin Alexin taustaan ja tapausta tutkivaan ylikomisario Camille Verhoeveniin. Hän on lyhytkasvuinen, taustaltaan varakas, harkitseva ja huomiokykyinen etsivä.

"Jäikö meiltä tuolloin jotain huomaamatta?" hän kysyy Louisilta. "Ei välttämättä." Camille ei kuitenkaan voi ihmettelemättä asiaa.

Ja kuten tapana on, saamme hieman valotusta myös ylikomisarion yksityiselämään. Tosin se ei muuta juonta mitenkään, mutta on lisänä viihteellisessä kokonaisuudessa - ja ehkä kirjailija petaa näillä tiedoilla jatkuvuutta sarjaan? Jos sanoisin erään kirjailijan nimen, joka väistämättä kirjasta tulee mieleen, tajuaisitte heti jujun, joten en sano.

Arvostan kirjailijan sujuvaa kynää, kiitän juonenkäänteiden yllätyksellisyyttä ja pidän tarinaa lajissaan mainiona ja viihdyttävänä - mutta omalla listallani en Lemaitren edellisen veroisena, jossa ulottuvuuksia on enemmän. Dekkareissa ne jäävät pakosti tietyn muotin mukaisiksi ja rajoitetummiksi. Tuntuu kuin kirjailija olisi halunnut kokeilla tyylilajia: pystynkö tekemään tällaisen? Pystyy kyllä, ei huolta!

Kenelle: Dekkarien ystäville, yllätyksiä kaipaaville, jännitysviihteen kuluttajille.

Muualla: Kaisa-Reetta toivoo ylikomisariolle jatkossa henkilökohtaista onnea, rakkauttakin. Huippujännäri, sanoo MarikaOksa. Page-turner, ja enemmän, sanoo Annika K. 

Pierre Lemaitre: Alex. Minerva Crime 2015. Suomennos Sirkka Aulanko.

Aurinkokissan vuosi

Merete Mazzarella jos joku on tekstityöläinen: hän toimi aiemmin pohjoismaisen kirjallisuuden professorina Helsingin yliopistossa, mutta eihän kirjallinen elämäntapa miksikään muutu eläköitymisen myötä. Lukeminen ja kirjoittaminen on sitä, mitä hän tekee, kuten hän itse sanoo. Vaikka ei enää välttämättömyyden valtakunnassa eli työelämässä, mutta elämässä, jonka rajallisuutta hän nykyisin paljon pohtii kirjoissaan, uusien elämänvaiheidensa myötä.

Ikä ei ainakaan ole huonontanut kirjoitustaitoja: loputtomat anekdootit ja havainnot tulvivat tekstistä entisenvahvalla voimalla. Monia kirjailijan kirjoja lukeneille osa asioista on jo tuttuja, muttei se haittaa, sillä Mazzarella löytää aina uusia yhteyksiä ja uutta ihmeteltävää. Älyllinen vireys on ihailtavaa, vaikka eihän 70-vuotias ole nykymittapuulla vielä vanha. Joku neropatti on sanonutkin, että 70 on uusi 50, ja siinä on vinha perä.

Aurinkokissan vuosi kertoo yhdestä vuodesta ja sen mietteistä. Kirjailija kertoo häkellyttävän rehellisesti omasta myöhäisen iän rakkaussuhteestaan, avioerostaan sen vuoksi ja ihmisistä ympärillään. Kuinka ihmissuhteet muuttuvat, parempaan tai huonompaan, samoin tekee maailma. Hän siteeraa Goethea (ha, siteeraan siteerausta):

"Kaikki on nykyään äärimmäistä --- Vaurautta ja nopeutta maailma ihailee ja kaikki tavoittelevat. Sivistyneet ihmiset yrittävät ylittää toisensa viestinnän kaikenlaisessa helpottamisessa.  - Ei hän sähköpostista kirjoittanut eikä Facebookista vaan höyrylaivoista, rautateistä ja postivaunuista."

Hän myös kertoo Nietzschen sanoneen, että "kirjoitusvälineemme muovaavat ajatteluamme." Hieno ja aikaa kestävä ajatus, näin läppäreiden, ipadien ja älypuhelinten keskellä! Ehkä pitäisi lukea Nietzscheä? Yksi Mazzarellan kirjojen hyvä puoli on juuri tuo: hän kertoo niin monista kiinnostavan kuuloisista teoksista, että tavis kuvittelee melkein sivistyvänsä itsekin, vaikkei edes lue samoja kirjoja.

Vanhemisesta selviytyminen on yksi pohdiskelun aihe, tai se "mitä pitäisi ajatella krempoista". Mutta hän pohtii paljon muutakin aina Anne Frankin siskosta elämänvalheisiin, palvelujen tasosta matkustamiseen ja lentoemäntien historiaan, ja tekee sen viehättävästi omalla tavallaan, arkisiin pikkuseikkoihin asiat liittäen, välillä taas korkeissa sfääreissä liidellen. Mutta aina väläyttäen kokemuksen tuomaa käytännön viisautta, kuten:
"Monien olisi hyvä ajoissa rohkaista aikuisia lapsiaan auttamaan eikä vain ottamaan apua vastaan."

Ja iästä jälleen: "Enhän minä nykyään niinkään odota kuin toivon?" Hän toteaa ainakin olevansa edelleen kiinnostunut, ja luulen, että juuri se on vireyden salaisuus.

Kenelle: Elämänviisautta etsiville, perinteistä sivistyneisyyttä arvostaville, ikääntymistä pohtiville.

Muualla: Levoton lukija miettii, mikä Mazzarellan kirjoissa kiehtoo.

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi. Tammi 2015. Suomennos Raija Rintamäki. Kansi Helena Kajander.

Helsingin kirjamessut, päivät 2 ja 3 ja päätös

Messuperjantai käynnistyi Kirjakahvilassa, jossa Pasi Pekkola (oikealla) kertoi Kiinasta. Lohikäärmeen värit on huiman ällistyttävän hyvä kirja, joka yhdistää nyky-Kiinaa ja historiallista Kiinaa suomalaiseen perheeseen ja osin myös bisnekseen. En muista aiemmin nähneeni kirjoissa vastaavaa . Nuoresta iästään ja urheilijan ulkomuodostaan huolimatta Pekkola on älykäs ja taitava kirjoittaja, joka Kiinassa asuneena tietää, mistä puhuu.

Ja vähänkö bloggarilla oli hyvä päivä: tapasin Pekkolan myöhemmin Otavan ja Liken tilaisuudessa. Kuulimme siellä tarkemmin kirjan syntyvaiheista ja kustannussoppari-ilosta. Pekkola on kirjoittanut aiemmin kirjan Unelmiensieppaaja, joka jo loi toiveikkaita odotuksia. Hän kertoi tienneensä jo varhain, että kirjoittaminen on sitä, mitä hän haluaa tehdä. Oikein, sanoo lukija!

Samassa tilaisuudessa olivat paikalla myös Tua Harno ja Antti Tuomainen. Harnon uusinta en ole vielä ehtinyt lukea, Tuomaisen Kaivoksen kyllä, ja mietteitä siitä on tulossa erikseen. Kaunista kieltä, miehisessä maailmassa. Kaivos tapahtuu nimensä mukaan kaivannaisteollisuudessa, ja yhtenä kertomuslinjana on isän ja pojan suhde. Harnon Oranssi maa vie meidät myös kaivoskaupunkiin, aina Australiaan ja äärioloihin saakka. Upeita aiheita näillä ihmisillä - mistä ihmeestä ne kumpuavat? Ja miten kunnioitettavan valtava taustatyö jokaiseen kirjaan on tehty: Harno on matkustanut ja elänyt uusimman kirjansa tekemisen kanssa Australiassa, Tuomainen tutkinut kaivostoimintaa Suomessa.

Laura Lindstedin Oneiron valittiin vuoden Toisinkoiseksi. Odotan kovasti pääsyä kirjan pariin: Lindstedt on määrätietoinen ja perfektionismiin taipuvainen kirjailija, jonka kokeilu kielen kanssa on koettava. Kuuntelin häntä perjantaina, ja kirjailija on selkeä ja varma esiintyjä - nainen, joka tietää, mitä tekee.

Suurpettymys! Suursuosikkini Asko Sahlbergin esiintyminen peruuntui! Meitä odottajia oli paljon, sillä kirjailijaa ei koskaan näe missään. Ei siis nytkään. Harmi - mutta ei huononna kirjoja yhtään. Herodes on pökerryttävä "uusi Sinuhe", Yö nielee päivät sai minut ajattelemaan, että kirjailija on ehkä nero, uusin Irinan kuolemat on takuuvarmaa työtä, vaikkei niin tajunnanräjäyttävä kuin monet aiemmat. Tai ehkä en ole sisäistänyt sitä vielä tarpeeksi pitkälle.

Loppuiltapäivästä vietin toista tuntia aikaa Jari Tervon kanssa, kuten jo kerroin. Päivän lopuksi kuuntelin Emmi Itärantaa, jonka toinen kirja, Kudottujien kujien kaupunki, herättää miellyttävän kylmiä väreitä, vaikka olen päässyt vasta alkuun sen kanssa. Se ei ole hotkaistava, vaan vaatii kunnon keskittymistä. Yleisöä oli huikean paljon, joten Itäranta kiinnostaa kovasti muitakin - syystä. Mielikuvitus, kieli ja globaalit teemat ovat vastustamattomia. Hän kirjoittaa kirjansa sekä suomeksi että englanniksi, mikä auttaa niiden vientiä. Ja ainakin Teemestarin kirja on täysin kansainvälinen kirja niin teemoiltaan kuin tekstiltään. Sen käännösoikeudet on myyty jo 18 kielialueelle.

Lauantaina Bonnier kutsui kirjabloggarit kirjabrunssille, jossa läsnä oli koko ajan peräti 8 kirjailijaa: Kaisa Haatanen, Erkka Mykkänen, Roope Sarvilinna, Inga Röning, Simo Hiltunen, Vuokko Sajaniemi ja Jussi Seppänen sekä kirsikkoina kakussa nopeammalla vierailulla tiukkojen aikataulujen kanssa elävät Katja Kettu ja Mihail Shishkin. Ei ihme, että neukkari oli täyteen ammuttu. Kirjailijat kertoivat kukin kirjastaan, mikä tietysti kiinnosti meitä kirjahulluja kovasti. Ei kun eniten, mikä yleensä voisi kiinnostaa.

Kuulimme reaktioita kustantajan soittoon kustannuspäätöksen teosta (suoraa huutoa, tärinää, epätodellista oloa), taustatyön tekemisen vaiheita, kirjailijoiden vanhemmiltaan saamia kommentteja kirjoista ja kirjojen henkilöiden luonnehdintaa (se isä eräässä kirjassa on persläpi) ja muuta, mitä keksimme kysyä. Kiitos kirjailijoille ja Bonnierille! Kirjojen taustojen tunteminen edes pintapuolisesti ja kirjailijoiden tapaaminen tuovat uutta syvyyttä kirjan lukemiseen (Katja Kettu vas.).

Kirjabloggareiden päivystyspiste kirjamessuilla on jo perinteisesti Boknäsin osasto. Lauantaina vietin siinä yhden päivystysvuoron. Hauskaa ja antoisaa kirjapuhetta taviskirjahullujen ja lukemisen ammattilaisten kanssa! Vuoron päätteeksi tapasin rakkaan, fiksun "melkeinkummilapseni", joka on jo kohta aikuinen nuori mies ja jolle käytiin ostamassa joululahja samalla.

Ilkka Niiniluotoa messuilla haastatteli Esa Saarinen. Niiniluodon uutuuskirja Hyvän elämän filosofiaa ei ole elämäntaito-opas, vaan esseekokoelma, joka haastaa ajattelemaan, miten pitäisi ajatella ja toimia viettääkseen hyvää ja viisasta elämää. Onhan filosofia viisauden ystävyyttä - Niiniluodon mukaan jatkuvaa tiedontavoittelua ja sitä, että tuota viisautta osaa myös käyttää elämässään. Niiniluodon "kirkas ajattelu" (Saarisen termi) pyrkii myös selkeyteen filosofisissa kysymyksissä; ne eivät hänen mukaansa saa jäädä hämäräksi teoriaksi lukijalle. Aktiivinen ote omassa elämässä on molempien filosofien mukaan tärkeä hyvän elämän rakennuspalikka, jos ei jopa sen perusta. Niiniluodolle kirjat ovat vauvasta alkaen olleet sekä fyysisesti että henkisesti tärkeä osa ympäristöä. Kulttuurikodin lapsena hän on kasvanut kirjalliseen maailmaan, jossa on hankala suhtautua 140 merkin twiittiviisauteen.

Kirjailijan vuodesta haastatteli Kaari Utrio JP Koskista. Utrio, jo eläkeläiskirjailija, ja tuottelias JP keskustelivat siitä, miten sattumanvaraista ja ennakoimatonta kirjailijan tulonsaanti on. Tulo voi vaihdella reilusta sadasta eurosta neljään tonniin kuussa, jälkimmäisten ollessa harvinaisia vuositasolla. Kustannussopimuksesta maksetaan puolet ennakoina ja loput myynnin mukaan, joten koskaan ei voi tietää, mitä on tulossa. Kustantamot tilittävät maksut isojen yritysten tapaan niin myöhään kuin mahdollista, jopa yli puoli vuotta myöhemmin kuin tulo on tullut. Epäilen, ettei viivästyskorkoa makseta.

Suurin osa kirjailijan tuloista - ja ajankäytöstä - koostuu muusta kuin kirjan kirjoittamisesta, vaikka romanttisesti olisi hauska toisin kuvitella. Yritysten toimeksiannot, naistenlehtien jatkokertomukset sun muut ovat elintärkeitä tulonlähteitä ja onnenpotkuja. Kirjastokorvaukset, jotka vihdoin on saatu meilläkin suurinpiirtein samalle kartalle kuin muissa Euroopan maissa, ovat tärkeä tulonlähde (lainatkaa siis kirjoja niin paljon kuin sielu sietää!), ja apurahat auttavat merkittävästi henkilöä, joka haluaa elantonsa ja perheensä elättämisen kustantaa kirjoittamalla. Herää pakosti ikuisuuskysymys, miksi Ruotsi on onnistunut kirjaviennissä ja me emme? Ehkä yksi syy siihen ovat juuri kirjastokorvaukset, jotka siellä ovat olleet aivan eri tasolla jo pitkään. Kirjailija on voinut luottaa siihen, että jotain vakituista tuloa on tulossa, ja keskittyä enemmän kirjan kirjoittamiseen kuin rahan haalimiseen keikkatöinä. Jostain syystä kirjailijat katsotaan virallisesti yrittäjiksi, joten he myös joutuvat maksamaan pakollista YEL-eläkemaksua, mutta JP:n mukaan he eivät saa muille yrittäjille kuuluvia etuuksia - saisiko aloitteleva kirjoittaja starttirahaa?

Palaan tuohtuneena messupäivään: tietokirjaraadin jätin väliin jaksamissyistä. Kuuntelin iltapäivällä keskustelua lukupiireistä. Haastattelijana oli Katja Jalkanen (kuvassa toinen oikealta) ja haastateltavina kaksi kirjapiiriä pitävää lukutoukkaa, joista Kirsi (kuvassa oikealla) Book Clubeineen oli minulle tuttu. Asiantuntijana keskustelussa oli lukupiireistä tutkimustyön tehnyt Suvi Ahola (kuvassa toinen vasemmalta). Muistan Aholan kertoneen lukupiiritutkimuksen teosta jo monta vuotta sitten, joten aihe ja julkistus tuntui hieman vanhalta, vaikka vireitä lukupiirejä varmasti edelleen toimii. Aika on kuitenkin muuttunut ja luulen, että lukupiirien kuva olisi tänään vähän toinen kuin Aholan tutkimuksessa. Ainakin nettilukupiirejä on enemmän.

Toisaalta, se fakta ei hävinne mihinkään, että kirjoja kuluttavat keski-ikäiset tai vanhemmat naisihmiset, jotka myös eniten lukupiirejä pitävät. Lukupiiri on antanut paljon osallistujilleen niin tutkimuksen kuin tilaisuudessa haastateltujen mukaan, joiden kirjarakkaus näkyi käsinkosketeltavan selvästi. Ihailen näitä lukupiirivetäjiä ja osallistujia, itse en ehkä pystyisi niin sosiaaliseen lukemiseen. Vaikka kirjamessujen lukupiiritilaisuuksiin osallistuneena olen ollut aika häikäistynyt fiksuista huomioista, mitä lukupiiriläiset kirjoista ovat tehneet. Ei ihan kevyttä lukijasarjaa, nämä lukupiiriläiset. Tietoa ja näkemystä on paljon. Samoin piirien kirjoa: jotkut kokoontuvat kirjastossa vain kirja eväänään, jotkut juovat teetä ja syövät pullaa, jotkut järjestävät kirjan teeman mukaisia viimeisen-päälle-illallisia keskustelun pohjustukseksi ja jopa tilaavat kirjailijan puhumaan kirjastaan.

Selkokirjoista kertoi Reijo Mäki, jonka dekkari on käännetty selkokielelle. Hän toimi kummina toiminnalle, ja valtikka vaihtui nyt Eppu Nuotiolle, jonka kirja selkokielistetään seuraavaksi. Myös kirjabloggari, suomen kielen moniosaaja Tuijata (vasen kuva) toimii selkokirjaneuvottelukunnassa ja julkisti Seesam-palkinnon voittajan, joka valitaan joka toinen vuosi, kuten uusi kummikin. Nyt palkinnon sai Satu Leisko selkokirjastaan Unohtunut maa, ensimmäinen fantasiaromaani selkokielellä. Tärkeää työtä, kaikilta!

Mitä jäi messuilta käteen? Hieno kirjatunnelma, tietysti, innostus ja rakkaus kirjoihin ja kirjatoiminnan monimuotoisuus. Upeat, fiksut ja kirjahullut kirjabloggarit. Ällistyttävät kirjailijat. Kolme kassillista kirjoja, joista osa ostettuja, osa bloggarina saatuja. Romaaneja, bisneskirjoja, lastenkirjoja, yksi divarilöytö miehelle eräkirjoista (A E Järvinen; ovat muuten arvokkaita, mutta on tosi siisti kappale ja toinen painos), monta joululahjaa, joista en voi kertoa enempää. Kaksi kirjaa ostin ihan itselle - Oneironin ja Me olimme ihan suunniltamme - ja yhden tilasin postitse, kun käteiset olivat jo loppu enkä jaksanut enää kivistävin jaloin käydä automaatilla. Tästä toivottavasti blogissa lisää tulevina aikoina: kyseessä on Mika Waltarin Sinuhe - sarjakuvaversiona!

Divaripuolella muuten messuilla aina tekee parhaat löydöt, uutuuksia saa kaupoistakin. Hieman himoitsin paria vanhaa Helsinki-kirjaa, joita minulla jo on pieni yhden hyllyn kokoelma, mutta hinnat ovat kovat: esimerkiksi Mika Waltarin tietokirja Helsingistä olisi maksanut 70 e, en raaskinut. Hienoa plärätä ja ihailla kuitenkin! Saralle etsiskeltiin tyttökirjoja ja löysimme hyvän tarjouksen: puoleen hintaan pari Mary Marckia ja muutama muu vanha tyttökirja.

Tapasin myös reippaan Risto Räppääjän, viehättävän Merete Mazzarellan,

sanaisan Kari Hotakaisen, hurmaavan ja kirjoista paljon tietävän Ella Kannisen ja monta, monta muuta. Missä muualla voi tavata näin laajasti kirjoista kiinnostuneita ihmisiä Sauli Niinistöstä Sami Yaffaan, Märta Tikkasesta Tommi Melenderiin, piispoista sarjakuvapiirtäjiin ja kaikkea siltä väliltä. Kolmen 10-tuntisen messupäivän jälkeen olen tänään sulatellut kaikkea hienoisessa messujenloppumelankoliassa. Mutta pian merkkaan kalenteriin ensi vuoden messut.

Pyrstötähti ja kirjamessujen lukupiiri

Jari Tervo on jatkanut "kaksiosaista trilogiaansa"; puoliomaelämäkerrallisten - kirjailijan itsensä käyttämä termi - kirjojen Esikoinen ja Revontultentie jatkoksi lukutaivaalle singahtaa Pyrstötähti.

Pyrstötähti ei ole massiivinen lukuromaani aiempien tapaan, vaan "tarinakimppu", lyhyistä kertomuksista koostuva sivumäärältään pieni kirja, jossa tapaamme aiemmista kirjoista tutut henkilöt. 14-vuotias rovaniemeläispoika Jari alkaa kirjoittaa muistelmiaan ja saa äidiltä hyvän neuvon: kannattaa kirjoista pienistä asioista. "Tunika on varmasti riittävän pieni", tuumii Jari.

Tunikan myötä siirrymme 1970-luvun maailmaan. Kirjailija kertoo keränneensä muistoja vanhoista lehdistä, tv-ohjelmista ja haastatteluista: hän on jututtanut niin omaa perhettään kuin muita ajan ihmisiä. Kun muistelee, muistot lisääntyvät, luovat yhteyksiä toisiinsa ja tuovat mieleen yhä uusia muistoja, hän kertoo kirjan taustatyöstä. Vanhasta julkaisusta saattaa löytyä aarre, ennen käytetty mutta unohtunut sana - sana, joka "säteilee menneitten aurinkojen valoa", kuten Tervo kauniisti kirjamessuilla muotoili. Tällainen sana voisi olla vaikkapa äljäkkä (älkää kysykö, mitä se tarkoittaa, mutta olen varma, että sen ymmärtää asiayhteydestä).

Muistelmissaan poika-Jari kertoo arkisista tapahtumista ja sattumuksista, kuten hän ne ymmärtää. Miten vietettiin joulua isoäidin kinkkubingovoittojen ylisyönnin katveessa ja miten poikaporukan tosiharrasteeksi saattoi riittää kellarin ovenkahvaan räkiminen tai jätteenpolttouunin kannen paukuttaminen. Tai miten isoisä, kova kommunisti ja työmies - joka oli oikeastaan isoisäpuoli, mutta Jarin mielestään vähintään isoisäpuolitoista - harrasti venäläisistä kirjailijoista keskustelemista. Aikuinen lukija tietää enemmän, mikä tuo tekstiin hellyttävän piirteen ja lämmön nuorta poikaa kohtaan. Poikaa, joka on myös isoveli. Jari ottaa tehtävänsä teini-ikäisen vakavuudella:

"Menin meidän huoneeseen ja selostin Unto Abrahamille, miten maailmankaikkeus oli syntynyt. Pikkuveljen silmät syttyivät. Se kannatti suurta pamausta. Se päästeli niitä koko illan hermostuttavaa tahtia, mutta ei saanut aikaiseksi edes pientä maailmankaikkeutta, vaan hirvittävästi sylkeä."

Oikeassa elämässä Jari Tervolla on myös pikkuveli, mutta ikäeroa on paljon enemmän kuin kirjan veljeksillä. Samoin on olemassa sisko, joka kirjassa jää veljesten keskinäisyydestä sivuun. Ja huomaan, että sekoitan nyt koko ajan kirjailija-Tervon ja kirjan Jari-nimisen henkilön. Muistattehan, että ne ovat eri asioita. Ehkä. Jossain kohtaa. (Eikä tämä minusta edes ole ollenkaan kynnyskysymys, kun hyvästä kirjasta puhutaan.)

Nimenomaan hellyys ja lämpö värittävät tarinoita, joita lukiessa ei voi olla nauramatta ääneen. Ammattikirjailijan tekstiin ei ole nokan koputtamista, sisällössä värikkäät henkilöt ja heidän vakaumuksensa, tapansa ja ajattelunsa muovaavat Jaria ja näyttävät elämisen mallia, kuten aikuisten kuuluu tehdä. Ei voi olla ajattelematta, että kirjailijan oma poika oli samanikäinen kuin kirjan Jari omaelämäkertakirjojen alkaessa; tällä seikalla on varmasti ollut vaikutuksensa kirjan sävyyn, ehkä jopa koko teemaan.

"Kirja, joka tuo iloa, eikä sellaisia ole koskaan liikaa", totesi Kirjasieppo, jonka lukupiiri keskusteli kirjasta Helsingin kirjamessuilla. Lukupiiriläiset pohtivat muun muassa sitä, voisiko tämän päivän 14-vuotias olla noin herkkä ja empaattinen kuin kirjan Jari on? Vai onko kirjailija mummoutumassa - eikä se suinkaan ole meistä mummoista lainkaan paha asia, sillä mummoushan edustaa kaikkea hyvää, elämänkokemuksesta laajaan rakastamiseen. Empaattisuudessa kirjailija kertoi olevansa huomattavasti parempi kirjoissa kuin elämässä. Hän sanoi myös, ettei kirjasta tai sen tyylistä voi päätellä kirjailijan luonnetta - onko tosiaan näin?

Mutta mistä Pyrstötähden tekeminen lähti? Tekikö Tervo rahamielessä light-version Revontultentiestä - helpommin luettavan, vähemmän ironisen ja jokamieheen uppoavamman? Saimme kuulla, että aloite tuli kustantajalta - kirjailijaa pyydettiin tekemään lyhyitä kertomuksia mistä tahansa aiheesta. Ja koska Tervo elämäkertakirjojensa myötä oli jo valmiiksi tuossa 1970-luvun maailmassa, hän piti luonnollisena jatkaa teemaa, hieman uudessa muodossa - jossa ehkä kirjailijan tausta runoilijana myös pääsee oikeuksiinsa: onhan lyhyiden tarinoiden tekeminen ja rytmin rakentaminen erilaista kuin pitkän romaanin.

Tällä hetkellä Jari Tervo kirjoittaa uutta kirjaa, joka ei ole omaelämäkerrallinen: juuri muuta hän ei suostunut kirjasta kertomaan. Omaa menneisyytensä suhteen hän on selvästi edelleen kovin utelias, joten ehkä vielä joskus kuulemme siitä lisää - aika ei ole vielä kypsä kirjalle, jossa Jari muuttaa Helsinkiin opiskelemaan ja pian aloittaa toimittajan työt. Sitä odotellessa.

Helsingin kirjamessut on 15-vuotisen olemassaolonsa kehittynyt huimasti, mitä vakkarivieraana on ilo seurata. Pari vuotta sitten lanseerattiin kirjapiirit, joissa oikea, toimiva lukupiiri toimii keskustelunjohtajana ja kertoo näkemyksiään kirjasta. Kirjailija on keskiössä vastailemassa kysymyksiin, joita sekä lukupiiriläiset että yleisö saavat esittää. Erinomainen ja osallistujamääristä päätellen hyvin suosittu konsepti. Suosittelen osallistumaan - näin pääsee paljon syvemmälle kirjaan kuin vain sen lukemalla. Kuulimme paljon kirjan tekemisestä, kirjailijan omasta työskentelytavasta ja lukuisia hauskoja tarinoita, kirjaan liittyviä ja liittymättömiä. Ei ole pakko puhua tai kysyä, voi vain kuunnella. Osallistu ihmeessä, jos kiinnostavan kirjailijan lukupiiri messuohjelmasta löytyy. Lukupiireihin voi ilmoittautua kirjamessujen verkkosivujen kautta.

Mukana on aina myös kirjabloggari, joka raportoi kirjasta ja tapahtumassa blogissaan, ja minä sain osallistua Pyrstötähden piiriin 23.10.2015. Kiitos messujärjestäjille, Jari Tervolle ja kustantajalle sekä Kirjasiepolle lukupiireineen! Antoisa keskustelu kasvatti kunnioitusta ammattikirjailijaa, ehkä myös "ammattilukijaa" kohtaan.

Kenelle: 70-luvun lapsille. Lämmöllä kirjoitetun lapsuus- ja perhekuvauksen ystäville. Hymyä hakeville.

Muualla: Kirsi arvioi Aku Hirviniemen äänikirjaksi lukeman Pyrstötähden. Jane luki kirjaa ääneen miehelleen. Kirsin book clubin Kirsiä kiinnostaa mäkihyppy.

Meidän herramme muurahaisia

Simo Puupponen eli Aapeli oli kirjailija ja toimittaja Savon Sanomissa: hänen syntymästään on tänään 23.10. kulunut sata vuotta, minkä kunniaksi savolaistaustaiset kirjabloggarit nostavat esiin tuttuja kirjoja.

Ainakin meille kypsemmille tuttuja: oma kirjaston kappaleeni Meidän herramme muurahaisista on kuulunut 1960-luvulla sarjaan nimeltä Koulun peruskirjasto. Ilmeisesti sitä ovat koulukkaat innolla lukeneet tai on pakotettu lukemaan. Itse en muista Aapelia kouluajoilta, mutta vika saattaa olla muistin, ei leppävirtalaisen koulun, jossa kyllä kannustettiin lukemaan - ja käyttämään kirjakieltä. Murteet eivät olleet vielä arvostettuja, viäntämällä ei oppikoulussa pärjännyt.

Koko kaupungin Vinski tuli tutuksi tv-stä - päin seiniä, seiniä päin! - pisamineen ja pojankujeineen. Hän lienee Aapelin tunnetuin hahmo. Tai ehkä se on Siunatun hulluuden Rummukaisen Elmeri, josta Rauni Mollberg ohjasi elokuvan. Myös Pikku Pietarin piha on ainakin nimenä tuttu monelle, hämärästi muistelen senkin nähneeni elokuvana joskus, taisi olla vielä mustavalkoinen? Mollberg on Wikipedian mukaan käyttänyt Siunatun hulluuden lisäksi muitakin Aapelin aineksia, kuten leffassa Aika hyvä ihmiseksi.

Aapelin tekstit henkivät hyvää tuulta, huumoria ja lähimmäisen ymmärrystä, heidän omituisuuksistaan huolimatta. Yleensä tapahtumat on sijoitettu pikkukaupunkiin: myös muurahaiset ovat kaupungin asukkaita, joista 43:lle kirjailija antaa oman luvun ja puheenvuoron. Hän ei ole mikään murrekirjailija, vaan sutki sanankäyttö on muilla tavoin värikästä ja kuvailevaa.

Kertojien kirjo on laaja, ikäskaala viidestä vuodesta ylöspäin. On korkeita paikkoja pelkäävä nuohooja, kirjastonhoitaja, joka paheksuu Dostojevskin lukemista nuorella iällä, viinaan menevä näyttelijätär, miehiin menevä ompelija ja monta muuta. Hämmästyttävän monta vahtimestaria! Kertoneeko sodanjälkeisestä ajasta, miehille piti keksiä töitä? Titteli saattaa olla myös talonomistaja tai terveyskaitsija tai yksinkertaisesti - aikuinen.

Aika rajujakin juttuja kirjasta löytyy, joten ihan pienten lasten tarinoita ne eivät ole. Tyttö "pamautetaan paksuksi" ja avioidutaan rahasta, insinööri on juovuksissa ja rähisee ja tarkastajaa sanotaan Pulveri-Piriseksi. Luulisin kohderyhmän olleen yläkoululaiset; satiiri on sellaista, jota ihan pieni ei vielä ymmärrä.

Ihmisen peruspiirteet eivät muutu, vaikka tittelit ja puitteet muuttuvat: novellien ei voi sanoa kestäneen aikaa muuten kuin psykologialtaan. Vanhan ajan maailmaa oli mukava hetken katsastella, mutta en voisi kuvitella nykylapsien näistä innostuvan. Historiasta ja hienosti ilmaistusta huumorista viehättyvien aikuisten kyllä.

Aapeli: Meidän herramme muurahaisia. Kavalkadi pienestä kaupungista. WSOY 1954. Kuvan kannella oleva kirja on painettu 1967 (viides painos).

Koostepostaus ja muut osallistuvat blogit löytyvät Aapeli-haasteen käynnistäneen Amman lukuhetkestä.

Helsingin kirjamessut 2015, osa 1

Ensimmäinen messupäivä hujahti ohi aivan liian nopeasti! Torstai on hyvä päivä katsastaa osastot, koska ruuhkaa ei vielä ole, mutta mukavasti väkeä silti.

Normitarjoukset kirjoista tarjolla tänäkin vuonna. SKS, Keltaiset, uutuudet 20 - 25 euroa. Kahden euron kirjaosasto on täynnä hyvää luettavaa, menneiden vuosien Finlandia-voittajia Liksomista Westöön ja Gillian Flynnistä klassikoihin. Ostajalle hienoa, kirja-alan kannalta surullista. Kahdesta eurosta tuskin jää paljon kenellekään käteen. Mutta parempi sekin kuin makulointi. Myös mangaa saa edullisesti, ja divaripuolelta tietysti voi tehdä oikeita löytöjä.

"Kun kirja lähtee vetämään, ei enää mieti, että olen kirjailija, minun on nyt kirjoitettava toinen kirja."

Onko toisen kirjan kirjoittaminen vaikeampaa kuin ensimmäisen tai viidennen? Siitä kertoivat Laura Lindstedt, Veera Antsalo, Tiina Laitila-Kälvemark ja Iida Rauma. Ensimmäinen ainakin oli vaikea, sanoivat Laura ja Iida, ja pitkän synnytysajan kaikilta vei toinenkin kirja. Tekee tavislukijaan aina suuren vaikutuksen, kun kuulee, miten ison työn kirjan teko vaatii. Niin paljon tutkimustyötä ja taustojen tarkistelua. Iida opiskeli toiseen kirjaansa Seksiä ja matematiikkaa yllättäen matematiikkaa. Sekä biologiaa ja hieman fysiikkaa ja kemiaa, sillä päähenkilö on matemaatikko, ja kirjailija halusi henkilöstä uskottavan. Tiina taas kertoi saaneensa muun muassa juuri Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin kirjoista paljon taustatietoa Karkulahti-kirjaansa. Ja lintukirjoista. (Joita myös Iida lukee - mikä tämä lintukirjainnostusjuttu oikein on?)

Laura ei halua tehdä mitään, mitä on jo tullut tehtyä. Hänen kirjojensa välillä oli pitkä tauko, sillä väitöskirja vei aikansa, mutta onneksi apurahat helpottivat fiktiokirjoittamisen jatkamista. Oneiron on jotain aivan muuta kuin aiempi Sakset. Odotan niin kirjan lukemista, sillä sen rakenne on kuulemma omaperäinen ja yllättävä. Ja aihe: Sakset kertoi minä-muodossa yhdestä (ahdistuneesta) naisesta, nyt kirjailija kertoo halunneensa tuoda mukaan naisten kuoron ja kollektiivisen äänen. Mukana on seitsemän naista (maaginen luku, joka kirjailijasta tuntui juuri oikealta), ja kirja kertoo kuolemanjälkeisistä sekunneista. Hurjaa! Siis niin haluan lukea!

Veera Antsalon runoudessa ja Pölyn historia -kirjassa on proosalta lainattuja piirteitä, kuten kerronnallisuus, jos oikein ymmärsin (en ole lukenut). Ja yhä enemmän siihen suuntaan kirjailija uskoo menevänsä jatkossakin. Tulevasta tuotannosta puhuttaessa Laura Lindstedt vihjaa kiinnostuksestaan kielen materiaalisuuteen, joten seuraava teos saattaa mennä tähän suuntaan. Tai johonkin muuhun. Tarkemmin hän ei halunnut kertoa. Ei myöskään Tiina, joka sentään myönsi miettivänsä ahneuden ja kaipuun eroa. Ja hyönteisiä. Iidaa kiinnostaa musiikki, mutta liittyykö seuraava teos siihen vai ei, jää nähtäväksi.

Toisinkoinen-palkinnon vuoden parhaalle kakkoskirjalle myöntävät Helsingin yliopiston suomalaisen kirjallisuuden opiskelijat, jotka myös hienosti hoitivat haastattelun, kiitos heille ja kirjailijoille! Yleisökysymyksiä ei valitettavasti ehditty ottaa. Olisin halunnut kysyä, tiesivätkö kirjailijat heti ekan kirjan jälkeen kirjoittavansa myös toisen kirjan? Oliko se "sisäisesti" selvää tai jo peräti kustantajan tilaus?

Juhlallisia kirjamessujen avajaispuheita en ole koskaan aiemmin kuunnellut (vastahan messut ovat nyt 15. kerran) mutta tuli sekin nyt paikattua. Venäjän PENin puheenjohtaja Andrei Bitov kertoi venäläisestä kirjallisuudesta tänään ja kertoi sen olevan vireää ja "kaikkien kirjoittavan." Laila Hirvisaari painotti kirjojen tärkeyttä, kiitti kaikkia alan toimijoita ja etenkin yleisöä. Kirjailijoiden myöntämä kiitospalkinto alan toimijalle myönnettiin kustannuspäällikkö Jaana Koistiselle, joka aloitti kirjakaupan myyjänä ja on sittemmin toiminut kustannustoimittajana monille suomalaisen kirjallisuuden huippunimille. Hieno idea: palkitaan myös taustajoukoissa toimivia, jotka oikeasti vaikuttavat ratkaisevasti kirjan syntyyn ja lopulliseen muotoon. Onnea Jaanalle, joka ei tiennyt työtä aloittaessaan, että kustannustoimittaja oikeasti on yliesierikoisapulaisvaravauriovuorovarausratkaisupäällikkö, kuten Jaana pakinoitsija-Ollia siteerasi.

Tyttökirjojen asiantuntija Sara Kokkonen julkaisi juuri uuden kirjansa, Kapina ja kaipuu. upeaa työtä tyttökirjojen nostamisessa, kiitos siitä! Häntä haastatteli blogistaan tuttu Lumiomena eli Katja Jalkanen. Kirja keskittyy ulkomaisiin tyttökirjoihin. kun aiempi kirja keskittyi kotimaisiin. En ole vielä lukenut kirjoja, mutta aion: kuka meistä keski-ikäisistä ja vanhemmista ei tuntisi Annaa, Uuden Kuun Emiliaa, Tiinaa, Gullaa ja muita. Näihin pitää palata. Sara (kuvassa oikealla) tekee hienoa tyttökirjatyötä, mistä kiitos!

Pienkustantajat ovat messuilla omalla osastollaan: nimi on nykyään Suomen Kirjakustantajat. Messuilla kannattaakin tutustua juuri näihin pieniin kustantamoihin, joiden kirjoja ei isojen ketjujen kaupoissa näy. Tietokirjoista fiktioon ja kaikkea siltä väliltä. Draamatyö - eli kuvassa vasemmalla Raija Airaksinen-Björklund - jonka kanssa olimme myös viime vuonna Frankfurtissa näiden kirjojen kanssa, on mukana draama-alan kirjoillaan.

Asiaa on messuilla monelta alalta, kuten asumisesta. Tämäkin kirja

kiinnostaisi. Se keskittyy muutamaan tärkeään teemaan tulevaisuuden asumisessa, kuten sosiaalisuuteen ja elinkaareen, siis asujan. Miksi muuten nimi on sama kuin jo parillakin olemassa olevalla kirjalla - googlaus kannattaisi ennen nimeämistä.

Ja lapset, tulevaisuuden lukijat! Tarinalaaksossa oli ihanaa vilskettä. Ja koululaisia tietysti kulkee paljon tehtäviensä ja ilmaisten karkkien perässä. Mitä vaan, että kiinnostus kirjoihin kasvaa - sama koskee aikuisia. Kuten kustantajien ja kirjakauppojen edustajat keskustelussaan totesivat, on ihan sama, vetääkö ihmisen kirjakauppaan meikkitarjous tai kauneusrulla, kunhan tulee. Ja ehkä kirja tarttuu mukaan samalla.


Enni Mustosta kuuntelin ohimennen: mikä mainio sanankäyttäjä niin livenä kuin kuulemma kirjoissakin. Emännöitsijä-uutuus on trilogian kolmas osa, joka kertoo työtä tekevästä naisesta Helsingissä 1900-luvun alussa, lempiajankohtani ja -paikkani. Must read this. Mustosen eli oikealta nimeltään Kirsti Mannisen ilmaisu oli niin vakuuttavaa, että nielen ennakkoluuloni, joita kieltämättä hieman olen tuntenut; voiko viihdekirja olla vakavasti otettava? Jos sen kirjoittaa kirjallisuuden dosentti ja satoja tekstejä julkaissut kirjailija? Historialliset faktat kirjoissa ovat kuulemma kohdillaan ja paalutetut, niiden väliin voi sitten punoa tarinaa vaikkapa Idasta, joka Emännöitsijä-kirjassa on edennyt paimentyöstä urallaan emännöitsijäksi Albert Edelfeltille. Jonka suhteet naisiin ovat kuulemma kaikkien historiallisten lähteiden mukaan olleet kiihkeitä.

Sokerina muutenkin makean päivän pohjalla olivat kirjabloggarit: kirjapuhe ei taukoa hetkeksikään. Boknäsin osastolla annamme kirjavinkkejä ohikulkijoille. Jono ei ole pitkä, mutta sitä perusteellisempia ovat keskustelut pysähtyvien kanssa. Ja taisi käydä niin, että itse sain enemmän kirjavinkkejä kuin annoin, vaikka listoja kirjoittelin kynä sauhuten. Vieraat ovat niin kirjatietoisia, ettei voi kuin ihailla suomalaisten sivistyneisyyttä. Hemulin kirjahyllyn Hennan kanssa (kuvassa vas.) kaksi tuntia osastovuorossa hujahti huomaamatta.

Huomenna on uusi päivä - tuskin maltan odottaa! Luvassa lisää bloggarikavereita, kirjavinkkausta ja kirjailijatapaamisia. Ollaan kuulolla.
#bloggaritkirjamessuilla

Messutäpinää

Enää kolme yötä kirjamessuihin! Jos et ole vielä tehnyt omaa messuohjelmaa, nyt alkaa olla aika. Messukeskuksessa on yhteensä yli 800 tapahtumaa neljän päivän aikana, joten pari must see -tärppiä kannattaa itselle laittaa muistiin, muuten menee hulinassa ohi.

Tosin se ei haittaa, sillä hallissa ei voi välttyä kirjailijahaastatteluilta, sillä niitä on joka puolella: varmasti näkee ja kuulee kiinnostavia juttuja, vaikka vain haahuilisi päämäärättä. Kirjabloggarit tapaat Boknäsin osastolla 6r121, joka on sisääntuloportaista pääkäytävää pitkin vasemmalle (Mika Waltarin suuntaan), juuri ennen Kirjakahvilaa. Päivystämme siellä suurin piirtein koko ajan, joku bloggareista, jakamassa kirjavinkkejä ja muuten vaan kirjapuhetta ylläpitämässä. Saa tulla juttelemaan!

Omia tärppejäni: ajattelin aloittaa messuilun torstaina klo 10.15 Kullervossa, jossa puhutaan toisen kirjan kirjoittamisen vaikeudesta. Esikoisen, varsinkin jymymenestyneen jälkeen, ei ole välttämättä helppoa tuottaa uutta teosta. Millaisia paineita on ja mistä löytyvät tulevat huiput? Nyt vuoden parhaalle kakkoskirjalle myönnetään Toisinkoinen-palkinto!

Käyn bloggaripisteessä päivystämässä ja ehkä ehdin Wine Corneriin klo 14 katsomaan Sara Kokkosta esittelemässä uusinta kirjaansa,  Kapina ja kaipuu - Kultaiset tyttökirjaklassikot. Haastattelijana on omasta blogistaan tuttu ja itsekin tietokirjailija Lumiomena-Katja. Nyt Sara keskittyy ulkomaisiin, eka osa käsitteli kotimaisia tyttökirjoja. Saran blogissa lisää tyttökirja-asiaa. 

Perjantaina voisi aloittaa upealla kirjalla: Pasi Pekkola kertoo Kirjakahvilassa klo 10.30 kirjastaan Lohikäärmeen värit. Yhdeltätoista esittelee Kaari Utriota uusintaan, Paperiprinssiä, Aleksis Kivi -lavalla ja Asko Sahlberg Irinan kuolemia klo 13 Mika Waltari -lavalla. Ehtisikö siinä välissä kuunnella Ilkka Niiniluotoa ja Hyvän elämän filosofiaa klo 12.30 Sibelius-lavalla tai Laura Lindstediä, jonka Oneironista olen kuullut pelkkää hyvää - samaan aikaan Mika Waltarissa. 

Klo 16 alkaa lukupiiri Jari Tervon ja Pyrstötähden kanssa (kuulostaa ihan bändiltä). Osallistun lukupiiribloggaajana, Kirjasieppo vetää keskustelua, johon myös yleisön toivotaan osallistuvan. 

Lauantaina Sofi Oksanen kerää Normansa kanssa varmaan ennätysyleisön klo 14 Aleksis Kivessä vai voittaako väkimäärässä Antti Holma klo 17 Kirjakahvilassa, kauheimmilla runoillaan?

Ikisuosikistani Sinuhesta puhutaan useammassakin paikassa, täyttäähän kirja tänä vuonna 70 vuotta. Lisäksi on paljon puhetta Sibeliuksesta, terveydestä, ruuasta ja tietysti lastenkirjoista. Vakiona esitellään vuoden parhaita esikoisia sekä teemamaan kirjailijoita, tällä kertaa siis Venäjältä. Ja Dekkarilauantaina paikalla on jopa presidentti Niinistö.

Bloggareilla on myös omia tapahtumia ja tapaamisia. Monenlaista on siis tiedossa, tuskin maltan odottaa! Sunnuntaina ajattelin levätä ja ehkä lukea - katsotaan, mitä oikeasti tuli nähtyä messuraportin merkeissä. Huomasin muuten, että ohjelma on jo elänyt jonkin verran painetusta versiosta, oletan aina ajantasaisimman tiedon löytyvän verkosta, tarkistakaa kellonajat! Antoisan ihania messuja kaikille!

#bloggaritkirjamessuilla
fb: Kotimaiset kirjablogit

Hertta

Tänään luin loppuun Heidi Köngäksen odotetun uutuuden, Hertan, joka pohjaa tosihistoriaan. Otto Wille Kuusisen tytär, aatteelle omistautunut kommunisti Hertta rakastuu palavasti puoluetoveriin, ministeriksi asti nousseeseen Yrjö Leinoon.

Tarinassa on kolme kertojaa: Hertan lisäksi Leino sekä keskuspoliisin johtaja Riekki kertovat omat näkökulmansa. Luonnollisesti Hertan hahmo on hallitseva, ja hänen vahvuutensa, aatteen palonsa ja modernit ajatuksensa muun muassa naisen asemasta ovat teoksen vaikuttavinta antia. Lisäbonuksena on tuon ajan - eli 1930-40-lukujen - Suomen ja Euroopan poliittisen ilmaston kuvaus. Leinon ja Riekin kautta mukaan tulee kiemuroita, joita Herttakaan ei tiedä; Köngäs on punonut juonen, joka voisi olla totta tai sitten ei.

Hieno aihe, josta Köngäs kirjoittaa tutun taitavasti, mutta hieman pitkästyin loppupuolella: minusta tekstissä oli liikaa toistoa ja hieman vatvomista, joka ei johtanut mihinkään. Mutta toisaalta, niin on elämässäkin. Myös kieli mietitytti, sen ajoittaisen nykyaikaisuuden vuoksi: silmään sattui ilmauksia, joita olen pitänyt uudempina kuin tuon ajan ihmisten voisi kuvitella käyttävän. Oltiinko silloin jo "liekeissä" tai "otettiinko häppää"?

Kirjan alussa rakastumisen kuvaus on erittäin hieno ja väkevä! Rakkaustarinasta on tulossa myös tv-sarja. Köngäksen kirjoista silti Dora, Dora on ylittämätön.

Kenelle: Poliittisesta historiastamme kiinnostuneille, perushyvien kotimaisten romaanien ahmijoille.

Muualla: Lumiomena ei täysin vakuuttunut, vaikka pitääkin Köngästä taitavana ja kirjaa kelpona. Aihepiiriä hyvin tunteva Jaana piti kirjasta mutta odottaa, että joku tekisi Hertta Kuusisesta todellisen elämäkerran. Ompun kirja sai liekkeihin. Annika K nautti kielestä ja vahvoista henkilöhahmoista.

Heidi Köngäs: Hertta. Otava 2015.

Mantelimaa

 Mantelimaa on hervoton tarina joulumaasta, valtavasta jouluteemaisesta sisähuvipuistosta, jossa joulu ei lopu
eivätkä tontut väsy vilkuttamasta, porot kilisyttämästä kellojaan tai pukki hohottamasta, koskaan. Helvetiltä kuulostaa. Varsinkin kun siihen lisätään ostoskatu, josta saa ostaa kaikkea bilemekoista seksileluihin. Ja tietysti karkkia, ylettömästi karkkia ja sokerihumalaisia lapsia.

Paikan vetäjä Jonne on iso, partansa valkeaksi työperäisistä syistä värjännyt johtaja, joka pomottaa alaisiaan tasapuolisesti ja keksii yhä älyttömämpiä yleisömagneetteja. Lasten viihtyminen vetää paikalle myös aikuiset, joille on oltava omaa ohjelmaa.

"- Mitä ihminen haluaa nähdä jouluna? - No mitä? - Tissit. - Niin tietysti."

Molli taas on taiteilija, jo kypsä nainen ja lastenohjelmien vetäjä, joka on onnellisesti naimisissa Keken kanssa. Kun Keke joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan, on Mollin rahapulassa tartuttava Jonnen tarjoukseen työpaikasta. Kahden pienen tyttärensä kanssa Molli siirtyy mielikuvitusmaahan Länsi-Kyykäksessä.

Mantelimaa toi mieleeni Keravalla aikoinaan toimineen sisähuvipuiston, jota mainostettiin Pohjoismaiden ensimmäisenä. Aika ei ollut kypsä tai täkyt eivät olleet kiinnostavia, sillä Planet FunFun meni nurin muutaman vuoden jälkeen. Lieneekö sattuma vai kirjailijan pirullinen tarkoitus, yhdistää omaan paikkaansa rippunen luhistuneen maailman tuntua. Keravasta muistuttaa tarinassa pari muutakin seikkaa, kuten sijainti Helsingistä joitakin kymmeniä kilometrejä pohjoiseen ja Ahjo-niminen paikka. Lisää piruilua?

Työntekijöiden ja asiakkaiden lisäksi Mantelimaassa vilahtelee myös Nukentekijä, joka asuu onkaloissa maan alla. Siellä, josta laulun tonttujoukko "silloin varpahillaan hiipii alta sillan", kuten Lila, toinen Mollin tyttäristä, saa kuulla.

"Maan alla oli tonttujen työpaja. Niillä oli sokeat silmät, ja ne liikkuivat koko ajan samassa tahdissa. Klik. Klak. Klik. Klak. Ne tekivät leluja sinisen liekin valossa."

Hienoinen vaara ja maagisuus maustavat tarinaa mukavasti, jotta ei mene ihan hihittelyksi Supisen terävien nasautusten äärellä. Hän muun muassa ohimennen mainiosti summaa yhteen lauseeseen menestyvän johtajuuden:

"Ei voinut pelkästään käskeä, piti myös vietellä."

Hämmästyin kovasti kuullessani, että Miina Supisen esikoisromaania Liha tottelee kuria pidettiin humoristisena; minusta se oli tosi surullinen perhekuvaus. Apatosauruksen maahankaan en osannut matkustaa, päättelin vain, että huumorimme eivät kohtaa enkä osaa sitä tulkita. Orvokki Leukaluulla ehdottomasti on hetkensä, etenkin Miitta Sorvalin ääneen lukemana, mutta Mantelimaa kolahti ja nauratti, hillittömän mielikuvituksensa ja fiksun huumorinsa ansiosta. Tai ehkä kyse on iästä, joko lukijan tai ehkä tällä kertaa kirjailijan? Molli toteaa kirjassa:

"Kauheaa tämä keski-ikä. Suomukset vain putoilivat silmiltä."

Supinen on itse sanonut kirjaansa blogissaan muun muassa joulunvastaiseksi trilleriksi. (Muistetaan kirjailijan taipumus ironiaan). Kaikessa hulvattomuudessaan se tuo monin tavoin mieleen Stephen Kingin Joylandin. Jos siellä myytiin hauskaa, Mantelimaassa myydään pirun hauskaa joulua. Ja jos lukija haluaa, kirjassa voi nähdä myös peilausta ihmismieleen syvemminkin: mitä pintakoreuden ja loputtoman viihtymisen alta löytyy?

Kenelle: Joulunvihaajille, absurdista nauttiville, aikuisten satuja etsiville, hulvatonta hakeville, fiksua viihdettä lukeville.

Muualla:  Hauskaa ja vauhdikasta luettavaa, sanoo Maija, vaikkei kirjan lopusta pitänytkään. Marialla meni toisinpäin kuin minulla: hän syttyi Lihalle, ei niinkään Mantelimaalle. Ripaus dekkaria, annos fantasiaa, hyvä juoni ja hieman vinoa huumoria, kuvailee Krista. (Hieman?)

Miina Supinen: Mantelimaa. WSOY 2015.

Kirjamessuetkot ja kirjastovieras

Harvoin, jos koskaan olen kirjoittanut kirja-alan tapahtumista: tiedättehän, niistä harva-se-ilta-tapahtumista, joissa bloggaaja juo skumppaa ja frendeilee kirjailijoiden kanssa. Bloggaajan työ on niin raskasta, että se vaatii vastapainonsa.

Mutta nyt teen poikkeuksen: Image-lehti järjesti keskiviikkona WSOY:n ja Johnny Knigan kanssa lukijoilleen upeat kirjamessuetkot, jonka kutsun luin huolimattomasti. Kuvittelin tilaisuuden normikokkareiksi, vähän markkinointipuhetta ja standardikirjaesittelyjä, seurustellaan, tavataan pari kirjailijaa ja muita alan ihmisiä, nautitaan tarjoiluista. Yllätys oli sitä suurempi.

Keitä paikalla: Miina Supinen, Pekka Hiltunen, Kaisa Haatanen, Elina Hirvonen ja Katja Kettu.

Huippuja kotimaisessa kirjallisuudessa!

Illan ohjelma oli pitkä, huolella mietitty ja täynnä itse asiaa. Aika lumoutuneena kuuntelin kaksi tuntia ja ylikin kirjailijoiden juttuja kirjoistaan, taitavan Taru Torikan (vas.) haastattelemana. Taru muun muassa vetää Radio Helsingissä Suurta hesalaista kirjakerhoa ja Kansallisteatterin Lavaklubilla Nuoren Voiman Liiton Prosak-iltoja.

Hän on siitä erikoinen toimittaja, että hänestä suorastaan loistaa rakkaus ja into kirjoihin ja kirjallisuuteen sekä suuri tietämys niistä - ei voi olla itsekin innostumatta (jos ei sattumalta jo olisi).


Esitellyt kirjat ja kirjailijoiden lempikirjat:

Miina Supisen Mantelimaa kertoo ikuisesta joulumaasta. Jos se kuulostaa sinusta helvetiltä, luet oikeaa kirjaa. Kirja myös auttaa, jos alat stressata jouluvalmisteluista jo lokakuussa. Lisää seuraavassa bloggauksessa. Lempikirjoja: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Mihail Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan.

Pekka Hiltusen uusimmasta kerroin jo. Ei uutta sanottavaa. Lempikirjailijoita: Pirkko Saisio jaTove Jansson. Myös Peter Hoeg. (Uskon että viimemainitusta voi kehittyä vielä nobelisti)

Kaisa Haatanen (oik.) on keksinyt täysin uuden kirjagenren: turkey-lit. Jos chick-lit kertoo huumorilla alle kolmikymppisistä elämänsä miestä kiihkeästi etsivistä naisista, turkey-lit kertoo meistä, joilla kaulanahka roikkuu eikä pariutumisvietti enää ole keskiössä. Oikeasti hihityttävän kerronnan kautta ujuttuu Meikkipussin pohjalta mukaan rautaista asiaa. Lempikirjoja: Täällä Pohjantähden alla.







Elina Hirvonen on yksi vaikuttavimpia tekstintekijöitä, joita tiedän. Hän osaa koskettaa lukijan herkimpiä tuntoja. Hän on myös merkittävä bloggariurallani: ensimmäinen kerta, kun osallistuin kirja-alan tapahtumaan bloggaristatuksella, toi esiin tekstini kirjasta Kauimpana kuolemasta. Kuulin Anna-Riikka Carlssonin nostaneen sen silloisen työpaikkansa Avain-kustantamon uutisvirtaan. Silloin tajusin, että tekstejäni lukevat muutkin kuin minä itse, mikä oli aikamoinen ahaa-oivallus. Uusin romaani, Kun aika loppuu, on myös ravisuttava. Kirjailija on kuulemma jossain vaiheessa halunnut kirjoittaa myös kevyttä, mutta aiheet johtavat aina todella syville vesille.
Lempikirjailijoita: Eeva-Liisa Manner, Arundhati Roy.
Kuvassa vasemmalla Elina, oikealla Miina.

Katja Kettu, tuo suomalaisen kirjallisuuden kirkkaasti säihkyvä tähti, oli juuri -  jälleen kerran - tullut Kätilö-käännösmarkkinointimatkalta suoraan kirjamessuetkoille urheasti jet lagista huolimatta. Yöperhosesta olen myös blogannut. Lempikirja: Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira.

Olin jälleen kerran hillittömän ylpeä upeista kirjailijoistamme; hienojen kirjojen lisäksi heidän esiintymiskykynsä ja luontevuutensa yleisön kanssa ovat vaikuttavia, vaikka he varmasti ovat vetäneet samoja esityksiä kymmeniä kertoja, eri kielillä. Kyllä näitä kelpaa lukemisen lisäksi katsella, kuunnella ja viedä maailmalle!

Ja sitten ne skumpat, Pekka Hiltusen kera. Cheers!

Dekkareita ja teatteria

Seuraavakaan ilta ei sujunut ilman kirjailijatapaamista: Leena Lehtolainen vieraili Kannelmäen kirjastossa ja kertoi uusimmasta Maria Kalliosta, sarjan tekemisestä ja muista kirjoitustyön saloista.

Lisäksi ehdittiin hieman käsitellä Sata kohtausta Sadusta -kirjaa. Sen maailma, teatteri, kuulemma kiinnostaisi kirjailijaa - siis kirjoituspuoli. Antoisa keskustelu tämäkin, yleisönä olimme innolla mukana. Kiitos!

Uraan vaikuttaneista ja käytössä kuluneista kirjoista kysyttäessä lista oli pitkä, onhan lukeminen tavallaan osa kirjailijan työtä. Rikoskirjallisuus on tietysti dekkaristin lempilaji: Henning Mankell, P.D. James ja Ruth Rendell mainittiin, suomalaisista Matti Yrjänä Joensuu, monien muiden joukossa.

Sivulauseessa selvisi muuten ilahduttavasti, että Lehtolainen lukee säännöllisesti Simo Puupposta eli Aapelia, josta lisää blogissani ja muidenkin blogeissa lähiaikoina, tarkemmin sanoen 23. lokakuuta, jolloin Aapelin syntymästä on kulunut tasan sata vuotta.

Viiltäjä-Jack ja kirja-arvonta

Maailman kuuluisin murhaaja, Jack The Ripper, on synnyttänyt kokonaisuuden teollisuuden alan, jos uskomme kirjan kirjoittajaa ja geneettisen murhatutkimuksen käynnistänyttä Russell Edwardsia. Hieman liioitellulla väitteellä on todellisuuspohjansa: Lontoossa elää edelleen ihmisiä, jotka saavat elantonsa Viiltäjä-Jack-kävelykierrosten järjestäjinä ja luennoijina aiheesta. Jackista on tehty useita elokuvia, ainakin yksi tv-sarja sekä lukuisa määrä kirjoja. Nettisivustoista puhumattakaan.

1880-luvulla Lontoossa tapahtuneet julmat prostituoitujen - eli kuten silloin sanottiin, huono-onnisten - murhat puhuttavat edelleen. Viimeksi aihe nousi julkisuuteen tänä vuonna, kun suomalainen tiedemies Jari Louhelainen onnistui eristämään murhaajan dna:n ja löytämään sille vastineen epäillyistä, tai siis käytännössä heidän jälkeläisistään.

Huikea tarina, ei voi muuta sanoa! Edwards kirjoittaa kansantajuisesti, hänhän ei itsekään ole tiedemies, ja hänen tulenpalava innostuksensa aiheeseen käynnisti koko prosessin ja välittyy myös tekstistä. Onnekseen hän löysi kumppanikseen dna-tutkija Jari Louhelaisen, Suomesta ensin Ruotsin Karoliiniseen instituuttiin ja sittemmin Englantiin muuttaneen huipputieteilijän, jota Edwards (tyylilleen uskollisesti) vaatimattomasti sanoo neroksi. Siltä miehen saavutukset tuntuvatkin taviskaduntallaajasta: Louhelainen työskentelee molekyylibiologian vanhempana yliopistolehtorina Liverpoolissa ja biokemian apulaisprofessorina Helsingin yliopistolla ja on erikoistunut kahteen päälinjaan: oikeusgenetiikkaan sekä lääketieteelliseen ja nisäkäsgenetiikkaan. Hän muun muassa työstää ratkaisemattomia rikostapauksia Interpolille ja valvoo keskiaikaisten roomalaisten luurankojen kaivauksia Chesterissä.

Louhelainen ei alkuun ollut kovin kiinnostunut Edwardsin projektista - tai oli, mutta aikaa sille oli vain vähän kaiken muun ohella. Hiljakseen hän innostui ja havaitsi, että kyseessä saattaa todella olla iso juttu, jonka toteuttamiseen hänellä on juuri oikeaa monitieteellistä osaamista (ja asennetta, toim. huom.). Myös tutkimusmenetelmät ja -välineet nykyisin mahdollistavat nyt aivan uudenlaiset tavat tutkia vanhaa dna:ta, kuten jo Neandertalilaisista kävi ilmi.

Kaikki lähti saalista. Erään Viiltäjä-Jackin uhrin surmapaikalta löytynyt silkkinen saali on monen sattuman kautta säilynyt, ja Edwards onnistui saamaan sen haltuunsa. Lyhyesti sanoen: saalista löytyi niin uhrin kuin murhaajaksi epäillyn dna:ta, mikä vahvisti yli sadan vuoden takaiset Scotland Yardin arvelut oikeiksi. Mutta tähän päästiin vasta pitkän ajan kuluttua ja monen ällistyttävän käänteen jälkeen.

Louhelainen on kirjoittanut kirjaan esipuheen ja loppusanat ja paljastaa kiinnostavasti niin omia motiivejaan ja ajatuksiaan kuin myös tutkijamaailman nurjia puolia, kuten valtaisan kateuden sekä uskomattoman mediamylläkän, jotka tutkimuksen julkistus aiheutti. Intohimoinen suhtautuminen aiheeseen yllätti. Tarinasta ei puutu jännitysmomentteja: tutkijoiden puhelimia kuunneltiin ja sähköposteja hakkeroitiin, turvamiehiä tarvittiin, koko projekti yritettiin varastaa... Ettäkö tutkijan elämä olisi tylsää!

Edwards kuvaa murhat ja tuon ajan Lontoon tarkasti, tutkimuksen ohella. Murhaosuudet yritin lukea yhdellä silmällä, minua kiinnosti tutkimustyö, eivät ruumiit ja niiden silpomiset, mutta sydämeenkäyviä ovat kuvaukset näistä huono-onnisista ja heidän elämästään. Köyhyys oli käsinkosketeltavaa tuona aikana Lontoon East Endissä. (Ja muuallakin maailmassa: 1800-luvun loppu oli prostituution kulta-aikaa myös Helsingissä, kun naiset tarvitsivat elantoa.)

Kirja on innostuksella ja antaumuksella tehty kuvaus erään tutkimusprojektin kulusta; tutkittavaa riittää edelleen, mutta pääkysymykseen Edwards ja Louhelainen katsovat vastanneensa - siihen, kuka Viiltäjä-Jack oikeasti oli.

Kenelle: Rippologeille, dna-tutkimuksesta kiinnostuneille, rikoksista ja niiden selvittämisestä tietoa hakeville.

Muualla: Lukuneuvoja ahmi kirjaa kuin parasta dekkaria. Edwards ei varsinaisesti ole kirjailija, muistuttaa Kirjavinkit.

Russell Edwards, Jari Louhelainen: Viiltäjä-Jack - kuinka paljastimme murhaajan. Suomentanut Tero Valkonen. Ulkoasu Tuomo Parikka. Gummerus 2015.

Kirja-arvonta: Sain kirjan kustantajalta ja laitan kiertoon arpomalla sen halukkaiden kesken - ilmoita kiinnostuksesi kommenttina viikon sisällä, viim. su 18.10. 

Kaupan päälle laitan pakettiin dekkaristi Patricia Cornwellin samasta aiheesta kertovan kirjan: Murhamiehen muotokuva. Viiltäjä-Jack - tapaus selvitetty, josta on kirjoittanut muun muassa Asko Kaunislehto. Vuonna 2003 suomeksi ilmestynyt teos (Otava, suom. Ilkka Rekiaro) päätyi toiseen ratkaisuun, huomattavasti erilaisen, vähemmän tieteellisen päättelyn pohjalta.

Lyhytarviot: Mäntylä, Bruun, Haahti, Petrovskaja

Uutuuskirjojen tulvasta hetkeksi pää pinnalle ja lyhyitä mainintoja muutamasta.

Ehkä Esther

Esikoiskirjailija puhuu venäjää, mutta kirjoittaa saksaksi. Vuonna 1970 syntynyt Petrovskaja on iässä, jossa sukujuuret alkavat kiinnostaa, kovasti. Ja hänen taustassaan onkin selvittämistä: perhe on juutalainen, äiti on kotoisin Puolasta, isä Neuvostoliitosta. Isovanhempien sisaruksia ja heidän jälkeläisiään löytyy Wienistä, New Yorkista, Pariisista...  Kirjailija on itse syntynyt Kiovassa ja asuu nyt Berliinissä.

"Kun kysyin isältäni, kuinka oli mahdollista, että he rakastivat Puolaa niin antaumuksellisesti vaikkei Puola rakastanut heitä, hän sanoi ettei rakkauteen tarvitse vastata."

Kirja on omakohtainen, mutta jos niin haluaa nähdä, myös yleisemmäksi kasvava päiväkirjamainen ja kirjallisesti taitava kuvaus toisen maailmansodan seurauksista, suvuista jotka hajosivat, juurista jotka katosivat - eurooppalaista historiaa, ja siksi tärkeä. Ei ponnista juonella, vaan faktoilla, tarinanpätkillä ja kirjailijan omilla tuntemuksilla.

Kenelle: Sukujuurista kiinnostuneille. Eurooppalaisuutta ymmärtämään haluaville. Niille, jotka eivät kaihda sodasta kertomista.

Muualla: Jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa, sanoo Lukutoukka. Oppiiko ihminen jotain historiasta, kysyy Mari A.

Katja Petrovskaja. Ehkä Esther. Tammi 2015. Keltainen kirjasto. Suomennos Ilona Nykyri.

Mariaanien hauta

Taina Haahti kuvaa kirjoissaan naisen todellisuutta raa´an realistisesti, mutta trillerin keinoin; pidän etenkin hänen työelämää kuvaavista kirjoistaan, kuten Näkymättömän nimissä ja Koeaika. Hänellä on täysin oma genrensä. Tämän ajan nainen, jolla on ongelma.

Mariaanien hauta kurkistaa enemmän perhe-elämään, loukkuun, jonka haaveet omakotitalosta, kahden lapsen ikonisesta perheestä ja aikuisten uran menestyksestä, iskee kipeästi sormille. Entä jos haave ei toimikaan todellisuudessa? Jos avioliitto on helvettiä eivätkä rahat riitä kylppärin design-laattoihin?

Kirjailija käyttää hirveän paljon sanoja: suosin niukempaa ilmaisua, enkä jaksa toistoa. Sivuja on tuskastuttavan paljon! Aihe on ehdottomasti huomionarvoinen ja varmasti monelle kipeästi tuttu, ja Haahti on fiksu, kaunistelematon kirjoittaja (jos sanatulvaa ei sellaiseksi lasketa), joten oikealle lukijalle tämä varmasti kolahtaa lujaa. Eikä aiheen painavuutta voi kieltää kärsimättöminkään. 

Kenelle: Aikuistuville naisille. Haaveen ja todellisuuden erottamaan pyrkiville. Niille, joiden mielestä kaikki on mahdollista ja vain itsestä kiinni. Uran ja perheen tasapainoa tuskaileville. 

Muualla: Ei ole helppo, mutta hirvittävän tärkeä, sanoo Annika K arviossaan, joka sanoo kaiken tarpeellisen, ja yhdyn täysin hänen kommenttiinsa: "On hienoa Taina Haahtilta nostaa esiin näin arkinen ahdinko". Hemulin kirjahylly kaipaa myös miehen näkökulmaa, mutta piti valtavan paljon kirjan tunnelmasta ja kielestä ja ihaili hänkin kirjailijan uskallusta. Mari A piti tarinasta, joka rakentuu hitaasti eteenpäin.

Taina Haahti: Mariaanien hauta. Siltala 2015. (Kustantajan sivulla kirja esiintyy jostain syystä nimellä Mariaaninen hauta)

Kaikki mikä on sinun

Kirjan kansi on kuin upea eksoottinen lintu, hehkuvan pinkkeine kukkineen, vihreyksineen ja kultauksineen. Eksoottiseen maahan tarina meidät heittääkin, täältä katsoen: Bangladeshiin, USA:n kautta, jossa suomalainen Anna opiskellessaan tapaa Taufiqin.

Rakkaustarina, totta kai, ja nykymenossa tärkeä kädenojennus yli kulttuurien. Tosin Annaa ei niinkään Bangladesh kiinnosta, mies sitä enemmän. Suhde ei kehity salamana, vaan hitaasti, eikä Anna voisi kuvitellakaan muuttavansa tuohon outoon maahan, jossa Taufiqin suvulla on tärkeä asema niin politiikassa kuin liike-elämässä. Vuoden verran hän sentään lupaa maahan tutustua, ja niin vietetään häitä.

Kuinka käy, jääköön arvoitukseksi. Kulttuurien törmäys on tietysti väistämätön, muttei repivä, vaan rakentava. Pidin kirjan aiheesta ja modernista tulokulmasta sekä bangladeshilaisen elämän kuvauksesta, mutta kaunokirjallisia uskottavuuspisteitä laskivat tekstin sekaan ujutetut reseptit (en ymmärrä niitä), samoin hieman hapuileva vaikka rikas ja välillä hyvinkin oivaltava kieli, joka toistaa nuoren naisen puhe- ja ajattelutapaa, romantiikalla kyllästettynä. Anna on niin kaunis ja mukava, Taufiq komea ja unelmakäytöksinen nuori mies, ja hänen suvustaan Anna löytää muitakin mukavia persoonia. Kaikki ovat niin... no, kovin mukavia ja sivistyneitä, ettei pinkki repeile eikä kultaus karise. Johdonmukainen suoritus sinänsä. Makeudesta huolimatta yllättävää kyllä jälkimaku on melko neutraali, mikä on siis myönteistä, koska en ole suuri makean ystävä.

Kenelle: Romantikoille, erikulttuurisia liittoja miettiville, söpöilyä kestäville, vaaratonta liikuttumista kaipaaville.

Muualla: Bruun onnistuu parhaiten kuvatessaan paikkoja ja tapahtumia, sanoo Kirjakko ruispellossa. Kirjassa on paljon hyvää, mutta olisin kaivannut jotain lisää, miettii Hemuli. Bruun tuo hyvin esiin molemminpuoliset ennakkoluulot, sanoo Ulla.

Kristiina Bruun. Schildts & Söderströms 2015.

Audrey, rakkaani 

Pienoisromaani vie lukijan jazzintäyteiseen, pehmeään illantummaan ja haaveiden maailmaan. Tyylikkäästi vaikka hieman kotimaisen kulmikkaasti - mielessä häivähtävät Paul Austerin New York -trilogia ja kotimaisista Marco Kosonen, vaikkapa Ravintola Lopullaan. Mainitut kirjailijat varmaan rakastaisivat tätä kirjaa!

Nyt ei eletä synkeitä sota-aikoja, ei kärsitä perhedraamoista eikä itketä maailman puolesta. Vain nautitaan tästä hetkestä, musiikista ja tunteesta. Ne ovat vahvoja, ylitsekäyviä, hallitsevia - muuta ei ole. Eikä muuta tarvita. 

Kirja sopii etenkin heille (eikun meille), jotka hakevat tehoa ja tarkoitusta jokaiselle minuutille. Se on hyvä muistutus siitä, että järjen lisäksi ihmisessä on paljon muuta. Kirjallisena suorituksena ehkä huomautettavaa löytyisi, jos jaksaisi etsiä, mutta ajatus ja tunnelma ovat sen verran vahvoja, ettei jaksa. Tykkään ja peukutan.
  

Juha Mäntylä: Audrey, rakkaani. Reuna 2015.

Kenelle: Stressaantuneille, multitaskaajille, arkirealismin ulkopuolelle uskaltaville, unelmissa eläville tai sitä kaipaaville, jazzin ja vanhojen elokuvien ystäville.

Muualla: Jonna Lukunurkkauksessaan sanoo kirjaa pieneksi kirjaksi, jossa on suuria asioita. Kirjakaapin kummitus -Jonna viehättyi. Kaisa Reetta sanoo kirjaa oudoksi linnuksi, josta jäi todella hyvä mieli.

Norma

Norma on taiten valittu nimi kirjalle ja tytölle, jossa ei ole mitään normaalia (ja nimi toimii tietysti myös kansainvälisesti, mikä on kätevää kirjailijalle, jonka kirjoja on käännetty 48 kielialueelle, kuten lieve kertoo.)

Jo kirjan alussa tapahtuu tragedia: Anita, Norman äiti, jää metron alle ja kuolee. Hyppäsikö hän raiteille vapaaehtoisesti vai pakosta? Äiti on hoivannut Normaa erityisellä huolella, sillä tytär on luonnonoikku, jolla on mystisiä kykyjä ja hiukset, jotka elävät omaa elämäänsä. Tämän salaamiseksi he ovat viettäneet suljettua elämää, ilman läheisiä tai sukulaisia - tai niin Norma on luullut. Kampaamossa työskennelleen Anitan kuoleman jälkeen selviää, ettei tytär ole tiennyt äitinsä puuhista eikä edes omasta taustastaan läheskään kaikkea.

”- Hiusalasta on tullut viime vuosien aikana ihan hullua. Kertoiko Anita? Täällä meno ei vielä ole yhtä villiä kuin Etelä-Amerikassa. Kolumbiassa hiuskaapparit ovat vasta pääsemässä vauhtiin, Venezuelassa Maracaibon naiset pitävät tukkansa piilossa julkisilla paikoilla. Muuten piranha tulee ja vie tukan.”

Selvitellessään äitinsä salaisuuksia ja kuolemaan johtaneita syitä Norma törmää rikollisuuteen. Hiusbisneksen räjähdysmäinen kasvu pidennysten tultua muotiin limittyy ihmiskauppaan laajemminkin; enää eivät riitä vain hiukset, vaan tarvitaan kohtuja synnyttämään uusia hiusten kasvattajia. Ja vauvoille riittää muutenkin markkinoita maissa, joissa naiset lykkäävät lapsentekoa liian myöhäiseen ikään. Oksanen ei olisi Oksanen, jos hän ei ottaisi kantaa naisen asemaan. 

"Evoluutio ei ole kehittänyt naisia ollenkaan. - - - Nyt naisilla on samat oikeudet, samat mahdollisuudet, ja silti me emme kerää voittoja. Tarjoamme vain kaiken materiaalin niin monille kauneusaloille, me tarjoamme työvoiman, me tarjoamme vuosisadasta toiseen kasvomme, hiuksemme, kohtumme, rintamme ja edelleen miehet keräävät omiin taskuihinsa niistä saatavat setelit."

Myös Normalle luvataan loistavia uramahdollisuuksia hiusalalla, vaikkei hänen suurinta salaisuuttaan tiedetäkään. Rikollisia tyttö kuitenkin kiinnostaa, sillä Norman epäillään tietävän äitinsä toimista jotain tärkeää. Tarinaan liittyy myös suku, jonka geeneissä elää tuo omituinen hiuksiin liittyvä ominaisuus. Tähkäpää-myytti on Normalle totta.

Oksanen kirjoittaa varmasti ja vakuuttavasti, satumaisesta aiheesta huolimatta. Hän ei koskaan päästä lukijaa helpolla, ei aiheiltaan eikä tyyliltään. Alkupuolella henkilöiden vyöry aiheutti päänvaivaa; kuka tämä nyt on ja miten liittyy tarinaan? Margitit ja Marionit, Evat ja Eevat, Alvarit ja Allat… Väkeä lainehtii paljon, vaikkei Norman elämässä niin ollutkaan.

Puistattava ja iloton tarina saa lukijan ihon kananlihalle ja vatsan vääntelemään. Lukiessa on pakko pitää taukoja, niin fyysisenä se tuntuu. Oksasen tyyliin ei todellakaan kuulu söpöys eikä hyvänmielen henkiminen, vaan hänen kirjansa ovat aina vahvoja, raskaita, vaikuttavia, kammottaviakin, sillä ne ponnistavat ihmismielen todellisesta mustuudesta - niin tämäkin. Norma on rajun omaperäinen ja kantaaottava trilleri, joka poikkeaa Oksasen aiemmista mystisemmän henkilökuvauksensa osalta, ei tyyliltään. Pakko sanoa, ettei näitä vaikuttavuudesta ja taitavasta tekstistä huolimatta haluaisi lukea montaa peräkkäin, sen verran raskasta se on. Ja pakko vielä miettiä Oksasen omaa komeaa kampausta: se on kuulemma keinokuitua.

Kenelle: Synkkien syövereiden ystäville. Pikkusievää kaihtaville. Maailman naisten asemaa ja kansainvälisen kaupan eettisyyttä miettiville. Hyvävatsaisille. 

Muualla: Oksan hyllyltä sanoo tunnelmaa kutkuttavan arvoitukselliseksi ja samalla rauhalliseksi. Bleue listaa hienosti kirjan teemoja enemmänkin. Tuijata löysi tekstistä kampaa karttavia takkuja mutta myös huumorintynkää. 

Satumaisen kauniin kannen - Oksasen aiemmista tutussa koossa - ovat suunnitelleet Anne Kursu ja Toni Härkönen.

Sofi Oksanen: Norma. Like 2015.