Lyhytarviot: Gavalda, Ala-Harja, Pääskynen

Ranskalainen Anna Gavalda kirjoittaa sellaisella kauniilla ja ranskalaisella tavalla, joka on minulle vierastuttava. Hän kuitenkin on taitava kirjoittaja ja etevä erityisesti tunnelmanluojana, hetkien kuvaajana. Pienoisromaani Karkumatka ilahdutti kirpeydellään ja tarkkasilmäisyydellään. En ole blogannut siitä, mutta Villiksellä on asiaa ja linkkejä.

Tämänkertaisessa kirjassa on vain yksi ääni, Billie-tytön. Joka on oudossa tilanteessa ja tulee kelanneeksi koko siihenastisen elämänsä. Tiiviisti kaikessa mukana on paras ystävä Franck. Raikas tunnelmapala lapsuuden kauhuista selviämisestä ja ystävyydestä.

Muualla: Bleue on Gavaldan ihailija. Ja halaaja ja silittelijä.

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia. (Alkuperäinen nimi Billie). Gummerus 2015. Suomennos Lotta Toivanen. Kummallista, ettei kustantajan sivuilta löydy kannen tekijää.

Toinen teknisesti hyvä, muttei minun tyyliseni, on Riikka Ala-Harja. En pidä hänen ihmisistään enkä tuskaisesta itsessä kieriskelystä, jota hänen naishahmonsa edustavat (laajan kahden kirjan kokemuksen perusteella). Kevyen lihan Saara ei ole enää nuori, joten hän on jo päässyt pahimmista, mutta silti elää omassa kuplassaan. Saara on eronnut Askosta ja muuttanut Oulusta Helsinkiin poikansa Martin kanssa.

Miehen ja naisen roolit mietityttävät Saaraa kovin. Hän vihaa "karsinointia miesten ominaisuuksista ja naisten ominaisuuksista." Hän vihaa "sitä naisen karsinaa, johon minut aina tungetaan. Minä en mahdu siihen. Se on liian ahdas." Kyllä, karsinoita on olemassa. Mutta kannattaako aikuisen naisen niitä hirveästi pohtia, mietin minä. Eikö parasta vastalääkettä karsinoinnille ole elää kuten haluaa, miettimättä liikaa muiden karsinoita, tai omiaan.

Seksiä Saaralla on liian vähän. Se saa vahvankin heikoksi. "Kyrvän halu kutistuttaa lihakseni, itsekkyys heikentää ruumiini, hento mies kutistuttaa minut." Saaran, jonka hauis on isompi kuin normimiehellä. Vaarantaako se tasa-arvoa - minusta ei, joten en oikein hahmota Saaran ongelmaa. Tasa-arvon vaatiminen on oikein ja hyvin, mutta en oikein tiedä, miten sen pitäisi Saaran mielestä ilmetä. Ja onko maksaläiskä 45-vuotiaalla sen enempää realistinen kuin 8-vuotias poika; mahdollista, muttei tavallista. Teksti tekee eläytymisen vaikeaksi. Vaikka se on selkeää, napakkaa ja terävää, mutta perusasenne, se jää minulle vieraaksi.

Muualla: Annika K jäi kiinni lyhyisiin lauseisiin ja sanoo teoksen olevan arkinen kuin elämä itse. Mai ei ihastunut. Kaisa V pitää kirjailijan tyylistä.

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha. Like 2015. Eikä kannen tekijää löydy taaskaan.

Markku Pääskysen kirjoja pelkään, päätän etten lue, ja lopulta aina luen, tietysti. Vaikken näköjään ole kirjoittanut aiemmin miehen kirjoista, ehkä juuri pelottavuuden takia. Vihan päivä on vaikuttava ja pakahduttava. Ja pelottava.

Sielut ei kolahtanut minuun samalla tavalla, vaikkei se kirjoittajan taidoista ole kiinni. Aihe on karmea: pieni tyttö katoaa. Ollaan elämän ja kuoleman peruskysymysten äärellä, kuten aina, kun on kyse lapsista. Kummasti silloin katoaa kaikki hörhöily ympäriltä.

Tässä kirjassa en kokenut lapsia aidoiksi. Maijaa etsivät Taito ja Ilari eivät vaikuta lapsilta, vaan puheidensa perusteella vanhuksilta. Perusjuoni on uskottava - muistan omasta lapsuudestani vastaavan tilanteen - ja kuten sanottu, kirjoittaja on taitava ja teksti viimeisteltyä. Mikkeli-draama tuntuu kaukaiselta: ehkä tarkoitus on kuvata, kuinka sattumanvaraista kaikki on. Yhteys jää muuten epäselväksi. Silti Pääskynen on kirjailija, jota täytyy seurata tarkasti. Ja olihan kirja Finlandia-ehdokkaanakin.

Kenelle: Niille jotka uskaltavat.

Muualla: Villasukka kirjahyllyssä, Annelin kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakaapin kummitus

Markku Pääskynen: Sielut. Tammi 2015. Päällys: Markku Taina.