Emma Cline: Tytöt

Tytöt on vahva kertomus 1960-1970-luvun vaihteesta Kaliforniasta, jossa 14-vuotias Evie on tuossa sekavassa lapsen ja nuoren naisen välitilassa, teineydessä. Kehittymistä ruokkivat olosuhteet: eronneet vanhemmat - joista kumpikaan ei juuri osoita tyttöön kiinnostusta - uusine puolisoineen, ja ystävättömyys. Evien kiihkeä halu elää ja kokea etsii väylää, ja se löytyy Ranchilta.

Evie tapaa Elisabethin, joka tutustuttaa hänet täysin toisenlaiseen elämäntapaan kuin siistin perhekodin ihanne on. Ranchilla kaikki on yhteistä, ruoka ja vaatteet dyykataan roskista, muita sääntöjä ei ole kuin tehdä asiat toisin, usein päihteiden avittamana. Henkinen johtaja Russell on aikamies, jota palvova nuorten joukko elää yhteiskunnasta piittaamatta, täysin Russellin ohjailtavina. Evie ihastuu Elisabethiin ja koko heidän maailmaansa, joka kiehtoo tyttöä äärettömästi.

"Mutta elämä ranchilla todisti, että elää saattoi myös toisella tavalla virittyneenä. Että ihminen saattoi puskea pikkumaisten inhimillisten heikkouksien ohitse suurempaan rakkauteen. Keskenkasvuisten lailla minä uskoin rakkauteni ehdottomaan erehtymättömyyteen ja ylivertaisuuteen."

Kirja kuvaa käsinkosketeltavan voimakkaasti nuoruuden kiihkeyttä ja kaipuuta osaksi jotain suurta ja merkityksellistä. Ja helppoutta, jolla ajelehtiva tyttö solahtaa yhteisöön, miettimättä sen tarkoitusperiä tai vaikutuksia. Jo tämä olisi minulle lukijana riittänyt, mutta tarina antaa heti alussa ymmärtää, että tulossa on tragedia. Jatkuva vihjailu ärsytti, uhkan tuntua korostetaan alleviivailevasti.

"Suzanne ajoi välillä väärää kaistaa ja me kiljuimme ihastuksesta ja sekavasta kauhusta, vaikka minun kiljunnassani oli ontto kaiku: en uskonut että mitään pahaa voisi koskaan tapahtua, ei oikeasti."

Jotain pahaa tapahtuu. Evie joutuu myöhemmin, aikuisena, muistelemaan noita aikoja ystävänsä pojan ja tämän kavereiden kysellessä julkisuudessa huomiota herättäneistä tapahtumista. Nuorten seura saa Evien mieleen tytön tuntemukset, hyvineen ja pahoineen. Näin selitin itselleni aikasiirtymän ja kehyskertomuksen, joka jää muuten irralliseksi itse tarinasta. Paljon ei aikuinen Evie kuitenkaan ääneen halua kertoa, lukija saa kyllä muistoista tarkan kuvauksen.

Uskon, että suurin osa tytöstä naiseksi kasvaneista löytää kirjasta jonkin tutun tuntemuksen häiveen, ja siksi se koskettaa, osin hellyttää ja osin raivostuttaa tyttöjen puolesta. Kieli on uskottavaa, kokemukset todentuntuisia, ja tarina jättää surullisen, voimattoman olon. Lieve kertoo sen pohjautuvan väljästi todellisuuteen, ns. Charles Mansonin kulttiin. Ei hyvän mielen kirja, vaan vaikuttava - joskin sekä ajallisesti, paikallisesti että henkisesti suomalaiselle lukijalle kaukainen - kehityskertomus; sen vaikutuksia Evien loppuelämään lukija jää pohtimaan.

"Tyttöraasut. Maailma lihottaa heitä lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa."

Kenelle: Tytöistä naiseksi kasvaneille, tyttölasten vanhemmille, vahvan tarinan ystäville.

Muualla: Vuoden, vuosikymmenen parhain kirja, sanoo Annika. Ulla viihtyi tarinassa täydellisesti. Koskettava ja vahva, muttei täydellinen, sanoo Lumiomena. Cline kirjoitti itsensä suoraan tähtiradalle, toteaa Mai. Kieli räiskyy ja kipunoi, kuvaa Anneli. Sujuva ja kiinnostava romaani, sanoo Laura, mutta löysi myös kritisoitavaa. Erikoinen, sanoo Maija. Kiihkeä ja armoton, sanoo Katri. Aikuinen Evie ei tuonut kirjaan mitään uutta, tuumii Kaisa Reetta. Kiinnostava debyytti, sanoo Omppu. Kristan mieli ei räjähtänyt.     

Emma Cline: Tytöt. Otava 2016. Suomennos Kaijamari Sivill.