Elävää kuvaa

maanantai 17. lokakuuta 2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Albania, maaseutu. Neljäntoista vanha Bujar käy koulua, kuuntelee Kosovosssa syntyneen isänsä tarinoita menneistä, urheista albaaneista ja siitä, mikä on tärkeintä: suvun kunnia.

"Ja minä ymmärsin, että minun isäni oli valehtelija, kuten kaikki tarinankertojat, ja että isäni tarinoissa puhui jumalan puute, suuruudenhulluus joka syntyy elämän päättymisen pelosta joka taas taas ravintonla ihmisen syvimmästä tunteesta, tahdosta tulla kuolemattomaksi."

Perheen elämä mullistuu, kun isä kuolee. Levottomat poliittiset olot kasvattamat levottomia lapsia. Ja nälkäisiä, jotka tekevät leivänpalasta mitä vain. Sisar katoaa, äiti "oli levittäytynyt sängylle kuin revennyt jauhopussi."

Onko ihme, jos Bujar suostuu lähtemään, kun paras ystävä Agim sitä ehdottaa. Jossain on pakko olla parempaa. Ei Tiranalla, ei koko maalla ei ollut heille tarjota mitään hyvää. Pojat päättivät lähteä Eurooppaan eivätkä olla enää albaaneja.

"Jos ei halua kertoa itsestään kenellekään mitään, ja jos eniten haluaa unohtaa mistä on tullut, pestä sen pois kuin lian leualta ja saada jotain muuta tilalle? Millaisia vaihtoehtoja silloin on?

Poika matkustaa Italiaan, Espanjaan, Saksaan. "Saksalaiset ovat älykkäämpiä ja sivistyneempiä kuin italialaiset. Heitä kiinnostaa se, missä olen ja minne olen menossa..." toisin kuin italialaiset, jotka utelevat menneistä.

Hän on aina eri ihminen, vaihtaa taustaa, nimeä ja sukupuolta - identiteetti on kateissa, kaikilta osin. Transsukupuolisuus ei ole vielä tunnustettu ilmiö. Agim on poissa; lopulta poika, nyt jo nuori mies, päätyy New Yorkin kautta Helsinkiin. Mikä outo kansa, kaikessa hyvinvoinnissaan! Hän tapaa Tanjan. Tanja on alunperin Tom, ja hän ymmärtää. Ja rakastaa. Mutta mies ei, ja senkin Tanja ymmärtää. Tavallaan.

"Olen kuullut sanottavan, että ihminen näkee koko elämänsä kuvan ennen kuolemaansa, mutta yrittäessäni miettiä hetkeä ennen törmäystä mieleeni ei tule yhtäkään kuvaa, jonka olisin nähnyt, ei ainuttakaan hetkeä jonka haluaisin elää uudelleen, ei yhtäkään ihmistä joka poismenoani jäisi suremaan."

Helsingissä mies osallistuu tv:n kykykilpailuun, transnaisena. Tarvitaanko tosi-tv, jotta hän voi oikeasti olla olemassa? Mikä surullinen ironia. Mutta riittääkö sekään?

Todella rankka ja synkeä tarina identiteetin etsinnästä, eheyden ja rauhan puuttumisesta, yksinäisyydestä, jota on mahdoton murtaa. Kirjailija kertoo tarinan kiihkeästi ja kauniisti, mutta jotain jää puuttumaan: en liikuttunut, vaikka vaikutuin; synkistyin, mutten surrut. Mitä näin äärimmäinen toiseuden ja yksinäisyyden kuvaus muistuttaa - Orlando yhden elämän aikana? Pitäisitkö päähenkilöstä, tai ymmärtäisitkö tarinan lukemisen verran? Molempiin vastaan kieltävästi, sillä miten minä voisin, omalla taustallani? Mutta enkö juuri siksi lue, että oppisin?

Statovci osaa kirjoittaa, kuten jo edellisestä kirjasta huomasimme. Tiranan sydän on täysi ja lujaksi rakennettu. Kehen se iskee, uskon iskevän lujaa. Minua se enemmän kosketti olkapäälle ja jätti mustan tuntemuksen. Kaunis teksti saa puolelleen, ja se sisältää paljon painavaa asiaa, kuten poikien kehityskertomus, albaanien taustan kuvaus ja eurooppalaisuuden opetus: maiden rajat eivät ole kansojen rajoja. Eivätkä miehen ja naisen rajat ole oppikirjaan piirrettyjä.

Hieno, ajattelemaan pakottava ja vaativa kirja, joka on tiiviin vakava paketti kaikessa kovuudessaan ja julmuudessaan. Jonka luulen antavan vain kalpean kuvan todellisesta kovuudesta ja julmuudesta, jota halveksituiksi ja tunnustamattomiksi syntyperänsä tai minuutensa vuoksi itsensä kokevat.

Kenelle: Nirsoille lukijoille, eurooppalaisuudesta innostuville, kovuutta sietäville, sukupuoli-identiteettiään vahvistaville, vakavaa kestäville.

Muualla: Synkkä ja tiukka nykymaailman nomadiromaani, sanoo Tuijata. Laskelmoitu, suunniteltu, loistava lukupiirikirja, miettii Kirjapolkuni bleue. Kiehtova kirja, tuumaa Kirsin Book Club, joka osaa arvioida tarkasti mutta rennosti. Omppu näki kirjan transseksuaalisuuden keskeisempänä teemana kuin minä, joka haahuilin muuallakin. Kaisa-Reetan ajatukset pyörähtivät ympäri, ja hän kiittää. Kirjasähkökäyrän Mai kuvaa kirjaa moderniksi patsaaksi, jota ei ymmärrä, mutta jota voi tarkastella eri näkökulmista (löysin Main jutusta ihan uusia sellaisia!),

Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava 2016.

12 kommenttia:

  1. Sinäkin toteat tekstin tumman taituruuden. Hienosti ilmaistu tuo olkapäälle hipaisu! Odotan todella, minkälainen tulee olemaan tämän kirjailijan kolmas teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailija ei mene helpoimman kautta, lukijaan on luja luottamus, sitä arvostan paljon. Kuin hän sanoisi:"Omahan on menetyksenne." Ja aivan oikein. Joitakin hipaisee, joitakin kolauttaa kovaa, uskon. Tällä taidolla voi tulla jatkossa ihan mitä vain. Onneksi hoputtelit minua lukemaan tätä, Tuija, kiitos!

      Poista
  2. Hieno postaus ja kiva, että löysit postauksestani uusia näkökulmia. Voin suoraan sanoa, että taisin olla hieman hukassa tämän tarinan kanssa ja minullekin Kissani Jugoslavia on se tärkeämpi teos näistä kahdesta. Kolmatta kirjaa siis jännitetään isolla kokoonpanolla <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, kiitos. Tässä tarinassa on niin paljon ja niin tiukkaa tavaraa, että hieman loitonnuttaa - tai tulee tunne, ettei ehkä haluakaan olla ihan lähellä. Pitäisi lukea uudestaan.

      Poista
  3. Minua tämä kirja kosketti, aika voimakkaastikin. Ja vaikka minäkään en voi sanoa, että kirjan henkilöiden maailma olisi minun maailmani, jotenkin se silti tuntui tutulta. Sillä tavalla kuin taiteessa joskus voi tunnistaa omakseen jotakin mitä ei ole suoraan kokenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on yksi taiteen isoja anteja. Tällainen kirja vaatii rohkeutta sekä tekijältä että myös lukijalta, ehkä en uskaltanut sukeltaa riittävästi, tuo äärimmäisyys on pelottavaa. Sinä olit rohkeampi, Liisa!

      Poista
  4. Minä pääsen lukemaan tätä parin viikon päästä. Saapa nähdä, millä tavalla kolahtaa ja mitä vinkkeleitä siitä löytyy :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä nähdä, mitä mietit tästä! Melko vaativa luettava, minusta ainakin.

      Poista
  5. Statovci kirjoitti Kissansa ihan sydänverellä. En ole lukenut tätä, mutta minusta tuntuu, että jos nuorelle kirjailijalle sukupuoli-identiteetti on tärkeä asia, siitä tulee pitkään pääasia ja se on ihan ymmärrettävää, mutta ei välttämättä monelle lukijalle niin kiinnostava. Haluaisinpa lukea Statovcia kun hän 60-vuotias tai vanhempi ja seksuaalisuuden painoarvo on pienempi. Valitettavasti taidan olla madonsyömä siinä vaiheessa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei anneta periksi Leena, eihän tuohon mene kuin kolmisenkymmentä vuotta... Siellä vanhainkodissa sitten kiistellään, oliko Statovcin tuotanto parempaa alkupäässä vai miten kävi :-)

      Poista
  6. Tykkään kovasti, että Statovci malttaa olla ns. paljastamatta kaikkea, vaan jättää lukijalle mysteeriä pohdittavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pohdittavaa riittää, siksi tätä ei kannata huitaisten lukaista. Eikä pystykään.

      Poista