Katja Kallio: Yön kantaja

Niin kaunis nimi kirjalla, joka kokoaa yksiin (hurjan kauniisiin) kansiin valtavan määrän totta ja mielikuvitusta, jäämistä ja irtautumista ja niin monia syvältä koskettavia teemoja, etten edes jaksa niitä listata kuin alusta: nainen, hätä, avuttomuus, lapsuus, historia, yksinäisyys, meri ja kaukana sen takana siintävä kaupunki...

Seilin saari herättää jo nimellään puistatusta. Siellä sijaitsi spitaalisten sairaala ja myöhemmin naisten mielisairaala, eikä siitä tule mieleen äkkiseltään mitään hyvää. Sinne joutuu Amanda Aaltonen, kurjan lapsuuden ja nuoruuden seurauksena. Uhmaavaa, tottelematonta ja huonosti voivaa nuorta naista ei osattu muuallekaan laittaa, kun virkavalta hermostui jatkuviin rikkeisiin. Perhe oli luovuttanut jo ajat sitten.

Jos on tottunut nälkään ja lyönteihin ja siihen, että voi ansaita rahaa sillä, mitä naisella on tarjota, ei elämältä suuria odota. Mutta ei sentään sitä, että joutuu mielisairaalaan ja että siitä tulee koti, jonkinlainen. Mutta yllättäen käy niin, että Amanda alkaa potilaana voida paremmin; hitaasti, mutta kuitenkin. Koko siihenastisen elämänsä hän oli purkanut pahaa oloaan hakkaamalla päätään seinään - eihän hän muutakaan osannut.

Sairaalan rutiinit, kerrankin pysyvät ja pääsemättömät ihmissuhteet ja ankara arkikuri sääntöineen ovat vankila. Alkuun hämärtyivät ruumiin rajat, ja yösellissä tunsi tippuvansa koko maapallolta. Eikä ketään kiinnostanut, sielläkään.

"Kukaan ei halunnut tietää. Elämä oli kovaa joka paikassa ja täällä varsinkin, oli aina ollut, näissä olosuhteissa eivät pärjänneet kuin kaikkein lujimmat, joten parempi oli kun ei alettu kaiken maailman asioita hullutella."

Mutta outoa on, että Amanda sopeutuu - no, sopeutuu ja sopeutuu, mutta oppii kuitenkin noudattamaan sääntöjä. (Nyt vasta, kiemurtelee lukija tuskissaan! Jos olisi vähän aiemmin, koko tätä kurjaa episodia ei olisi tarvittu. Tämä meni nyt ihan väärinpäin!) Ja päätyy ensimmäisen kerran elämässään osaksi yhteisöä, olijaksi, jolla on paikkansa ja tehtävänsä. Jopa lähentyy potilaskollegoita ja henkilökuntaa, etenkin Sofiaa, jos ei nyt ihan sydänystävyyteen tai mihinkään tasa-arvon tapaiseen asti kuitenkaan.

Sydäntä särkevät potilaiden kohtalot. Jonkun oli mies jättänyt, kun vaimo oli viimeisillään raskaana; toinen, raiskattu tyttö synnytti salaa, ja tietäessään olevansa syytetty tapauksesta kunniallisesti aviossa olevan lapsen isän sijasta väänsi vauvaltaan niskat nurin; eräs yhdeksän pienen lapsen äiti ei vain eräänä aamuna jaksanut enää nousta sängystä ylös. Mielisairaalaan vain!

Jos ja kun Seilissä oli varakkaita, he olivat umpihulluja (anteeksi epätieteellinen termi): niiden rikkaiden perheiden naisten, keiden kanssa pärjättiin kotona, ei sairaalaan turvauduttu. Vain köyhät joutuivat Seiliin, heppoisistakin syistä. Ankara järkytys Amandalle on tajuta, ettei kukaan saarelle päätynyt ole päässyt sieltä pois; hänhän tuli vain lepäämään ja toipumaan. Hän on sentään käynyt Pariisissakin, kuumailmapallolla!

Amanda yrittää vähän lentää Seilin saarellakin, ainakin mielessään ja ainakin ihollaan, kun hän tutustuu Isakssoniin, saaren yleismies-Jantuseen.

"Isaksson oli vähän erinomanen puumies, ja kalamieskin, vaikkei nyt mitään kahdeksankymmenen hauen saaliita tuonutkaan. Mutta hän tiesi merenpohjan laadun ja vielä ilmankin laadun, ja sen mitä reittiä kala rakasti kulkea. Muunlaisilla rakkauksilla ei ollut väliäkään."

Mutta Amanda on potilas, ei nainen, vaikkei hän oikein itse ymmärrä sitä mennessään miehen avuksi kalaverkkoja korjaamaan. Saattaa se mieheltäkin mennä vähän sekaisin.

"Jäinen hameenhelma kopisee lautoja vasten hänen tullessaan. Muuta koputusta ei tarvita."

Kirja lumoaa lukijansa. Kallion kieli on rikasta ja lukijaa palkitsevaa. Aiheiltaan hän iskee mielen arimpiin ja varjelluimpiin kohtiin. Kylmät väreet kulkevat monta kertaa lukemisen aikana. Millainen nainen on hullu ja kuka sen määrittää; miten ja mitä nainen saa haluta; onko pakko olla äiti ollakseen nainen; onko ylipäänsä jokin normaaliuden määritelmä olemassa. Seilin naisporukassa tuumitaan:

"Ei sellaista naista olekaan joka ihan oikeasti kelpaisi, ja jota arvostettaisiin."

Niin, se kuumailmapallolento. Kirjailija kertoi Kirja vieköön -tapahtumassa kokeneensa sellaisen, ja minäkin olen. Se on elämys vailla vertaa. Ylhäällä on täysin tyyntä. Ja täysin hiljaista. Hiljaisuuden rikkoo vain säännöllinen polttimen tohahdus. Ja kanssamatkustajien huudahdukset, jotka nekin ovat ihmetyksestä kumman vaimeita. Maisema muuttuu yllättävän nopeasti, äänettä. Ja alhaalla kaikki vilkuttavat.

"Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä."

Kenelle: Laatuproosan lukijoille. Eläytyville. Historiasta kiinnostuneille. Tunnelmista ja taitavista ajan- ja henkilönkuvauksista nauttiville.

Muualla: Pysäyttää ajatukset ja ajan, sanoo Tuijata. Riitta Kirja vieköön rakastui Amandan tapaan ajatella ja Katja Kallion kieleen. Nautittavaa luettavaa ja vahva tarina herkästi haavoittuvasta ihmisyydestä, kuvaa Lumiomena.

Katja Kallio: Yön kantaja. Otava 2017.

John Williams: Augustus

Keisari Augustus hallitsi Rooman valtakuntaa Julius Caesarin jälkeen, Caesarin itsensä määräyksestä. Hän oli adoptoinut sukulaispoikansa, koska ei saanut omaa poikalasta. Ennen keisariutta (tittelin alkuperä lienee ilmiselvä) poikaa kutsuttiin nimellä Octavianus.

Williams kertoo Octavianuksen tarinan alusta loppuun, kirjeromaanina. Osa siitä on tosipohjaista, osa keksittyä - en käynyt vertaamaan yksityiskohtia, mutta pääpiirteissään kerrotaan todellisista, olemassa olleista ihmisistä ja tapahtumista.

Kyllä, ne tulevat kirjassa eläviksi. Tuona sotaisaina aikana poliittinen juonittelu oli eliitille arkipäivää, jopa avioliitot solmittiin hyötyperustein, mikä ei tosin estänyt toteuttamasta itseään avioliiton ulkopuolella. Yltäkylläisyyden ja oikkujen toteuttamisen hintana oli ainainen kuoleman läheisyys; pään saattoi menettää pikaisesti ja ilman henkilökohtaista syytä, jos arvioi tilanteen väärin tai epäonnekseen oli osa jotain suurempaa poliittista kuviota. Edes sukulaisuus- tai perhesuhteet eivät taanneet mitään, kun kyse oli vallasta.

"Kuinka vastustaa vihamiestä, joka on täysin järjetön ja arvaamaton - ja joka on toisaalta eläimellisellä tarmollaan ja olosuhteiden luoman sattuman seurauksena saanut pelottavan paljon valtaa?"

Kirja kuvaa hienosti vallan aspekteja ja eristäytyneisyyttä sen ylimmällä huipulla. Samalla se tuo lukijan silmien eteen ajan hallitsijoiden ongelmia, onnistumisia ja suruja, ja kipeitä päätöksiä, joita he joutuivat tekemään. Tavallista kansaa ei juuri mainita. Naisnäkökulma on kuitenkin luontevasti mukana: eihän miehiä olisi ilman äitejä, rakastettuja, vaimoja ja tyttäriä. Eikä heidän valtansa ole pieni, osoittaa muun muassa Egyptin kuningatar Kleopatra. Ja Augustuksen perheessä hänen tyttärensä Julia, joka nousee yhdeksi tarinan keskeiseksi hahmoksi.

"Hetki sitten kirjoitin vallasta ja vallan riemusta. Nyt ajattelen niitä katalia keinoja, joilla naisen on löydettävä valta, käytettävä sitä ja nautittava siitä. Hän ei voi miehen tavoin kaapata sitä silkalla voimalla, älyllä tai tahdolla; eikä hän voi riemuita siitä peittelemättömän ylpeästi kuten mies, vaikka tuo ylpeys on vallan palkka ja sitä ruokkiva voima."

Kirjeromaani on kiinnostava ratkaisu. Äänessä ovat Octavianuksen tunteneet; parhaat ystävät, pahimmat viholliset, lähisukulaiset ja muut vaikuttajat. Miehen itsensä sanomiset jäävät vähäisiksi, mikä etäännyttää tämän lukijasta - tarkoituksella, oletan; kerrontatapa korostaa hänen yksityistä, myöhemmin jumalaksi julistettua erityisasemaansa.

Asko Sahlbergin jykevää ja runsasta kieltä samojen aikojen historiateoksissa Herodes tai Pilatus Willliams ei saavuta. Eikä samaa väkevää eläytymistä tai kerronnan lumoa. Mutta vaikka kuivempi ja vähemmän tunteita herättävä, erittäin kelpo ja tarinansa kunnialla loppuun saakka kantava historiallinen romaani Augustus on, ja sen eteen on tehty selvästi kunnioitettavan paljon työtä.

Olin tyytyväinen, kun pääsin kirjan imuun mukaan. Ensi kokeilu ei nimittäin onnistunut. Tuskastuin alkuunsa kirjan saatesanoihin, esipuheisiin ja prologeihin, joita riitti pitkästyttävän paljon, ja hyppäsin suoraan itse tekstiin. Josta en ymmärtänyt mitään. Keitä ovat kaikki nämä kirjeitä kirjoittavat tyypit? Miksi heitä on niin paljon? Miten he tarinaan liittyvät? Miksi päähenkilö itse ei sano mitään? Mitä tämä kaikki juonittelu ja sotiminen on ja miksi minun pitäisi niistä kiinnostua?

Onneksi yritin uudestaan muutaman viikon kuluttua, levänneempänä, ajan kanssa. Nyt kirja yllättäen tuntuikin ymmärrettävältä, henkilöissäkin pysyin mukana ja pystyin seuraamaan tarinaa. Jossa silti on paljon käänteitä ja henkilöitä, eikä lukijaa armahdeta yksinkertaistamalla tai viihteellistämällä vaikkapa huumorilla. (Jos viihteeksi ei lasketa sotataistelujen kuvauksia? Seksikin on melko niukkaa ja siveästi kuvattua.) Suosittelen lukemaan ajatuksella, ilman pitkiä taukoja - koska päivien kuluttua ei enää muista, kuka on kuka - ja nauttimaan tarinasta, joka suurelta osin on täyttä totta, ei sanomaltaan nautittavaa, mutta kerronnallisesti ja elämänkatsomuksellisesti toimivaa. Raadollinen ja vakava kuva ihmisyydestä, eräällä tasolla, kaikkina aikoina.

Kenelle: Historiahulluille, johtajille, vallan olemusta pohtiville, asiallisuutta arvostaville.

Muualla: Myös Lauralle lukemisen alku oli tahmeaa. Hieno historiallinen matka, sanoo Krista. Kirjakirpun mukaan Williamsin tapa havainnoida ihmisyyttä ja elämää vakuuttaa. Tekstiluolan Tuomas kertoo kirjasta tarkasti ja liittää sen yleisemmin ihmisyyteen ja Williamsin muuhun tuotantoon.

John Williams: Augustus. Bazar 2017. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Helmet-haaste 2017 kohta 16: ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja. U.S. National Book Award for Fiction -palkinto myönnettiin kirjalle 1973. Jännittävää huomata, että alkukielellä kirja ilmestyi jo 1972, mutta vasta nyt saimme sen suomeksi.

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Ruotsalainen Martina Haag kirjoittaa humoristisia, vähän romanttisia, liikuttavia ja samaistuttavia viihdekirjoja naisista, sanon syvällä rintaäänellä niiden kahden perusteella, jotka olen lukenut. Ei ihan chick-litiä, mutta sinne päin.

Uutuuskirja kertoo Petrasta, joka on hyvinvoivaa keskiluokkaa: mies Anders on tv-alalla, Petra itse kirjailija. Tukholmalaisella kahden lapsen perheellä on viihtyisä koti, mökki, kotieläimiä ja paha avio-ongelma.

Kun Anders muuttuu oudon etäiseksi, Petra haistaa palaneen käryä, mutta tietoinen tajuaminen kestää pitkään. Koska onhan kaikki hyvin! Pariterapiassa on käyty! Ja Petra sai juuri lahjaksi Andersilta kauniin sydänkorun! Mutta kaikki ei ole hyvin, ja Petran on pakko kohdata asia.

"Sydämeni hakkaa vimmatusti koko ajan ja kehoni on paniikkitilassa, jota se hädin tuskin kykenee hallitsemaan. Minusta tuntuu että jokin tärkeä osa minusta menee rikki hetkellä millä hyvänsä. Sydämeni kipu on todellista."

Haag kuvaa samastuttavan tarkasti ahdistusta, joka Petran valtaa. Kun ei voi nukkua, muttei valvoakaan. Kun ei saa mitään aikaan, mutta on koko ajan pakko tehdä jotain. Kun ruumiin rajat alkavat muuttua näkymättömiksi, eikä mihinkään voi enää luottaa, kaikkein vähiten omiin havaintoihinsa.

Petra hakee ja saa apua, mutta tehokkaimman parannuskeinon hän löytää Pohjois-Ruotsin erämaan yksinäisyydestä. Reipas rouva jättää lapset miehen hoitoon ja lähtee kolmeksi viikoksi mökkivahdiksi tiettömälle ja tietoverkottomalle seudulle.

Kirja seilaa tyylien välimaastossa: olisinko komedia, ihmissuhdedraama vai luontokuvaus? Ihan selväksi se ei lukijalle(kaan) käy, eikä kokonaisuus ole saumaton, tökkäisee välillä. Mutta vaikkei nouse helmeksi, toimii eroahdistuksen kuvauksellaan, on viestiltään rohkaiseva ja helposti luettava. Elämänsä miehen juuri löytäneen ehkä ei kannata tätä lukea...

Tarina saa Lapin mystisissä maisemissa jopa trillerimäisiä piirteitä, mutta ei siitä kuitenkaan trilleriä kehkeydy.

"Olen kuitenkin kuluneen vuoden aikana oppinut, ettei ahdistus ole staattinen olotila. Se tulee aaltoina samalla tavalla kuin onnellisuus."

Kenelle: Nopealukuista viihdettä kaipaavalle. Eron ja pettymyksen kokeneille ja sitä pelkääville. Ja naisille - onhan tämä selkeästi naistenkirja, vaikka vastustan periaatteessa näitä luokitteluja.

Muualla: Kirjan timanttius on raastava menetyksen maku, toteaa Leena Lumi. Täsmäluettavaa eronneille ja petetyille, summaa Annika. Voin kuvitella tämän eron koskettavan lujasti, sanoo Mai. Ullalle muistuivat mieleen Lena Anderssonin kirjat. Vahvasti elämäkerrallinen, paljastaa Maria, ja kertoo kirjailijasta muutakin yllättävää! Kirjaa on luettu paljon muissakin blogeissa.

Martina Haag: Olin niin varma meistä. Atena 2017. Suomennos Riie Heikkilä. (Kannen tekijää en löytänyt, jäikö taas kirjastotarran alle?)

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

"Kyse on vain tunteista." 

Lyhyt lause kuvaa komeasti kirjaa. Sana vain on tietysti ironinen; mistä muusta kuin tunteista rakentuvat ja hajoavat ihmissuhteet ja avioliitot, noin pääsääntöisesti, läntisessä maailmassa. Lause kuvaa myös kirjoittajan pelkistettyä, mutta lukijaa ajattelemaan herättelevää tapaa ilmaista asiansa konstailematta, silti kauniisti ja merkityksellisesti.

Miksi ihmeessä en ole aiemmin lukenut Gulliksenia? Spontaanin ihmettelyni jälkeen kävi googlettaen selväksi, että tämä on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Gulliksen on tuota Karl Ove Knausgårdin menestyksen myötä noussutta norjalaista kirjoittajakuntaa, jota edustaa myös Tore Renberg. Knasu-koulukuntaa. Vaikka kaikilla kolmella on oma tunnistettava tyylinsä - Knausgårdilla vimmainen ja (itseään)ruoskiva rönsyävyys, Renbergillä velmu ronskius, Gulliksenilla pelkistys ja tyylikkyys - heissä on myös paljon samaa. Detaljien tarkka havainnointi ja kuvaaminen. Tunnetilojen vahva läsnäolo arkisimmissakin tapahtumissa, mikä nostaa tavanomaisen isoksi. Kunnianhimoinen ote ilmaisun tarkkuuden ja aitouden eteen. Gulliksen on muuten knasulainen työkseen; hän on Karl Oven kustannustoimittaja Norjassa.

Jon ja Timmy ovat olleet naimisissa 20 vuotta. He pitävät liittoaan onnistuneena, fyysistä ja henkistä tyydytystä ja turvaa tuovana kotina, jossa voi olla juuri sellainen kuin on. He ovat toisilleen läheisimmät ihmiset ja voivat jakaa kaiken, pahimmista peloista hurjimpiin unelmiin. Mikä tuuri, että juuri he kaksi tapasivat. Pariskunnan lapset kasvavat elimellisenä osana tuota rakkautta.

"- Onkohan kaikilla tällaista? - Ei, minä luulisin, että meillä on käynyt onni." 

Molemmilla on kokemuksia parisuhteesta.

"- Mutta sinun kanssasi kaikki on niin uskomattoman paljon parempaa. Mutta mitä jos kaikki muuttuukin kerta kerralla paremmaksi? Jos meille kahdelle tulisi ero ja sinä alkaisit olla jonkun toisen kanssa, jos sinulla voisi mennä vielä paremmin yhdessä sen uuden kanssa. - Yhdessä kenen kanssa? - Jonkun. Jonkun jota et ole vielä tavannut. - Mutta haluatko sinä sitä? - En, en todellakaan. Mutta rakastaisin kyllä sinua silloinkin, vaikka löytäisit jonkun toisen."

Tarinaa kertoo Jon, mies, joka osaa tulkita vaimonsa ilmeitä ja reaktioita ja tunteita paremmin kuin Timmy itse. Ainakin hän tarkkailee enemmän - tai emme oikeastaan tiedä sitä, koska vain mies on äänessä.

"Kaikki ne tunteet, jotka hän luulee havaitsevansa minusta, näkyvät hänessä jo ennen kuin hän tietää niiden tarttuneen häneen minusta."

Jon on myös se, joka näkee ensimmäiset merkit siitä, ettei liitto olekaan niin vakaalla pohjalla kuin he molemmat ovat kuvitelleet. Vai onko niin, että juuri Jonin jatkuva tarkkailu tuo heidät tilanteeseen, josta tuhoisa vyöry alkaa - vyöry, joka lopulta johtaa eroon.

"Ja vaikuttaa siltä, että minä olen hänen tiellään. Seison aivan konkreettisesti juuri nyt hänen edessään keittiön lattialla ja odotan, että hän selittäisi tai puolustelisi, miksi hänen pitää mennä tapaamaan miestä taas tänäkin iltana."

Tyylikäs, alakuloinen ja millintarkka kuvaus parisuhteen onnesta ja onnettomuudesta. Täsmälleen nimensä mukainen - jos Ingrid Bergman kertoi avioliitosta kohtauksia, Gulliksen kertoo tarinan alusta loppuun.

Kenelle: Laadukkaan pohjoismaisen proosan ystävälle, parisuhdekertomusten ahmijalle.

Muualla: Yhtäaikaa kiehtovaa, surullista ja painostavaa, kuvaa Helmi Kekkonen.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta. Siltala 2017. Suomennos Hanna Tarkka. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

Kirja oli ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2016, samalla kerralla kuin Sirpa Kähkösen Graniittimies. Palkinnon muuten sai ruotsalainen runoilija Katarina Frostenson, mutta jo ehdokkuus on voitto kirjalle - toki voittaja saa lisäkunniaa ja merkittävän rahallisen tunnustuksen. Tämän vuoden ehdokkaamme on Laura Lindstedtin Oneiron. Voittaja ratkeaa marraskuussa.

Sopii Helmet-haasteessa 2017 ainakin kohtaan 23, käännöskirja. Eikä tässä kuole kukaan, kohta 25, vaikka loppumista ja luopumista käsitellään.

Lari Kotilainen: Kielen elämä - suomen kieli eilisestä huomiseen

Suomen kielen kehityksen kantauralista nykykieleen tiivistää nautittavasti Lari Kotilainen, joka
väläyttää myös tulevaa.

Luulin kirjaa paksuksi tieto-opukseksi, jota saa raahata selkä vääränä ja kahlata läpi viikkokaupalla. Nimittäin kirjastojono eteni hyvin hitaasti. Vasta nyt sain se käsiini, vaikka teos ilmestyi jo syksyllä (ja varasin hyvissä ajoin). Yllätys oli sitä suurempi: kirjassa on vain 239 sivua, ja se sisältää jo kattavan lähdeluettelon. Fyysiseltä kooltaan se on pieni eikä yhtään pelottava, alle A5-kokoisine sivuineen ja pehmeine kansineen.

Mutta sisällöltään täyttä rautaa! Kotilainen kirjoittaa kielemme elämäkerran kansantajuisesti ja hauskalla, rupattelevalla tavalla, jota lukee kuin parasta romaania. Mikä voisi olla parempi elämäkerran aihe kuin kieli, jota kirjahullu palvoo jo valmiiksi. Sivut kääntyvät nopsaan, voin luvata, kuten varmasti kirjoittaja tarkoittikin.

Aihe on iso, ja Kotilainen on taitavasti tehnyt rankkaa karsintaa luettavuuden hyväksi. Lukijaa suoraan puhuttelevat kommentit toimivat, jos ei pahastu kovan faktan viihteellisestä paketoinnista. Minä koin saavani paitsi nautittavia lukuhetkiä myös kattavan yleiskatsauksen siitä, miten ja miksi kielemme on nyt sellainen kuin on. Kielemme on menestystarina, on kirjoittajan viesti, eikä hänen perusteillaan voi muuta sanoa.

"Tavallaan kirjakieli oli jopa sivutuote, joka oli pakko luoda, kun pyrittiin tärkeimpään eli pappien tarvitsemien tekstien julkaisemiseen kansankielellä."

Vanhat argumentit suomen kielen vaikeudesta, pienuudesta ja omalaatuisuudesta ammutaan alas vastaansanomattomasti. Vaikkei niillä kehtaa enää elvistellä, voimme ylpeillä monella muulla seikalla, etenkin kielemme kehittämisen määrätietoisuudella ja tietysti itse kielellä, sen moninaisuudella, rikkaudella ja kauneudella.

Suomen kielen synnystä Kotilainen kertoo selkeän tarinan. Kantamuoto on kotoisin Volgan mutkasta, vaikka geenimme eivät, kuten nyt tiedämme. Suomen alueella "metsäläisten kieli" hajaantui murteisiin, joiden päälinjat olivat ruotsivaikutteisessa lounaassa ja venäjävaikutteisessa idässä. Kun kirjakieli oli pakko kehittää kruunun ja kirkon tarpeisiin, viisaat esi-ihmisemme loivat lopulta murteita yhdistelevän muodon.

"Murteiden taistelun lopputulos oli joka tapauksessa kompromissi, jonka ansiosta kaikki kiistakumppanit pystyivät poistumaan tantereelta pää pystyssä."

Poliittista tuuriakin oli: venäläisille oli eduksi, että suomalaiset intoilivat omasta kielestään ruotsin sijasta. Mutta toisaalta he eivät pitäneet piskuista kielialuetta riittävän tärkeänä uhmaamaan suurta valtakuntaansa. 1600- ja 1700-lukujen alkuhapuilujen jälkeen räjähtää.

"1800-luku on nimittäin parasta, mitä suomen kielelle on tapahtunut koko sen pitkän elämän aikana." 

Ajanjakso on kirjoittajan lempiaikaa. Ilmestyi Kalevala, syntyi sanoja käytännön tarpeeseen, sanoja tieteille, taiteille ja tunteille.  Aleksis Kivi tykästyi sanaan eräs, joka levisi tuotannon kautta kaikkialle. Ja sä-passiivi, sitähän jo Kivi käytti, kuten talonpojan oluenpanosta puhuessaan:

"Ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivoissas."

Kansallisuusaate oli kansainvälistä politiikkaa vahvempi. Saamme kiittää ällistyttävän viisaita kielitaitajiamme siitä, ettemme tyytyneet vain suomalaistamaan ruotsalaisia (tai venäläisiä tai saksalaisia) sanoja, vaan niille haluttiin omat ilmaisut. Porthan, Lönnrot (jolla oli sananmuodostusvimma), Kivi. Ja näiden aikalaiset, jotka tekivät hikistä työtä kielen sanaston ja kieliopin hiomisessa, tekivät minuun suuren vaikutuksen. Miksei heistä löydy julisteita, t-paitoja ja hymiöitä - he jos ketkä ovat kaiken mahdollisen hehkutuksen ansainneet. Ilman heitä ei olisi suomalaisuutta. Volter Kilpi vastusti keinotekoista sananmuodostusta ja suosi tapaa kasvattaa kieltä orgaanisesti. Sanojen keksimällä keksiminen on silti ollut täyttä työtä ja tuo meille yhä paitsi uutta sanastoa hauskoja hetkiä. Miksei näkkileipä voisi olla nakerre tai tablettitietsikka nyplaattori?

Kieli elää ja muuttuu jatkuvasti. Se on yksi kirjan keskeinen viesti. Pitääkö olla huolissaan? Ei, jos kirjoittajaa on uskominen. Koska alusta asti kieleemme ovat kuuluneet lainasanat, erilaiset aksentit ja muoti-ilmiöt. Hyvin ymmärrämme kysymyksen kaupassa: Missä täällä on niitä sikspäkkilöitä? Osa jää käyttöön, osa ei.

"Mielestäni huolestuttavaa on siis suomen kielen käyttöalueiden kapeneminen ei niinkään se, että siellä täällä käytämme englantia suomenkielisen puheen mausteena." 

Silti kielemme elää ja voi hyvin. Kirjoitustaidon heikentyminen on faktaa, mutta puhuttuna kieli pysyy voimissaan. "Jos kielen puhujien aatteet tekivät suomesta sen mitä se nyt on, on kai ajateltava näin olevan jatkossakin. Suomen kielen tulevakin menestys on sen puhujien käsissä."

Kirjoitussäännöt muokkaantuvat puhekielen mukaan aikanaan. En silti mahda mitään sille, että "alkaa puhumaan" tökkii minua pahasti joka ainoan kerran; tuo länsimurreperäinen ilmaisu tuntuu niin vieraalta. Kotilainen antaa muuten hersyvän hauskan esimerkin uutistekstistä vuodelta 2060 - siinäpä mallia lastenlastemme vanhuuden normikielestä!

Kirja kannattaa ehdottomasti jokaisen lukea. Se innostaa ja innostuttaa kielen pariin ja antaa tietoa, huumorin siivittämänä. Kieli on vakava, mutta iloinen asia!

"Aivan törkeän kiinnostavaa matskua siis."

Kenelle: Aikuisille, joilla on jonkinlainen suhde suomen kieleen, puhuttuna tai kuultuna. Kotimaista kirjallisuutta lukevalle ja kielen amatööreille. Myös pikakertaukseksi ja viihdykkeeksi kieltä ja kirjallisuutta opiskelleille.

Muualla: Suomen kielen tutkimuksen ja historian runsaudensarvi, hehkuttaa Kirja vieköön -Riitta.  Mennään mukaan muutokseen, innostuu Kirjareppu. Mikään kieli ei menesty, jos se on käyttäjille yhdentekevä, sanoo Lari Kotilainen itse Kielikellossa, suomensuojelijan ohjeissaan.

Lari Kotilainen: Kielen elämä - suomen kieli eilisestä huomiseen. Siltala 2016. Ulkoasu: Aleksi Salokannel.

Helmet-haaste 2017 kohta 21: sankaritarina. Sellaisena haluan suomen kielen nähdä.

Baba Lybeck ja Kirja vieköön -tapahtumat

Nopeat terveiset kevään viimeisestä Kirja vieköön -illasta: kaikki kolme ovat olleet antoisia ja kirjahullulle teosten taustoja upeasti avaavia. Esiintyjäkaarti on ollut huippua, Tarja Halosesta ja Tellervo Koivistosta moneen kiinnostavaan kirjailijaan: saimme tavata Petri Tammisen, Anu Partasen, Venla Hiidensalon, Merete Mazzarellan (kuvassa vasemmalla bloggarin kanssa), Mikko Rimmisen, Koko Hubaran...

Kolmas ilta vei viimeistään jalat alta. Birgitta Olfsson, suomalaisittain Bisse, joka esitti Pikku-Myytä (88 v!) ja valloitti rempseydellään ja taidoillaan yleisön täysin. Hänen tarinansa on olennainen osa suomalaisen taiteen, taiteilijan ja teatterin kertomusta. En osannut odottaa tätä osuutta mitenkään, joten yllätys ja anti oli sitä suurempi.

Katja Kallion tänään ilmestyvä kirja Yön kantaja alkoi kiinnostaa pääsemättömästi. Se kertoo Amandasta, pahamaineisella Seilin saarella eläneestä naisesta - ei fiktiivisestä - ja kuumailmapallolennosta - 1800-luvun lopulla! Myös tämä nivoutuu saumatta suomalaisen naisen historiaan: tarina, jota harvoin on kerrottu. Ketkä joutuivat "hullujen" Seilin saarelle, keitä hoidettiin kotona, ketkä olivat oikeasti hoidon tarpeessa - sen päättivät miehet.

Lenita Airisto kertoi elämästään ja elämäkerrastaan, joka lenitamaisesti on näyttävä, kiiltävä, iso ja täynnä kuvia, kuin muotilehden erikoisnumero ikään. Hänellä on pokkaa sanoa ja näyttää, menestyneenä suomalaisen muodin vienninedistäjänä ja bisnesnaisena. Kuulimme, miten nainen kasvoi tähän, ja mietteitä muutenkin. Kuten hän sanoo, suomalaisten naisten asema on edennyt hurjasti, mutta ei se vieläkään tasa-arvoinen ole.

Kokemuksia tästä kertoi myös Sinikka Mönkäre, pitkäaikaisin

naisministerimme, jonka elämäkerta on juuri ilmestynyt. Karuista lähtökohdista huolimatta hän on luonut menestyksekkään uran ja elämäntarinan. Politiikkona hän on tottunut etsimään kompromissejä ja pärjäämään tiedolla ja osaamisella enemmän kuin miesten hurmaamisella, vaikka on hän sitäkin keinoa käyttänyt, ainakin kerran.


Nasima Razmyar, maailman kahdesta

afganilaisnaisparlamentaarikosta toinen, kertoi taustastaan pakolaisperheen
tyttärenä sekä työstään. Hän ei ole kuulemma käyttänyt naisellisia keinoja politiikassa menestyäkseen eikä aio käyttääkään - mikä herätti hymynhyrskettä niin kanssavieraissa kuin yleisössä. Tivattaessa hän sentään tunnusti olleensa joskus naiivi ja tietämätön tyttö tarpeen vaatiessa. Kuka nainen ei olisi tätä keinoa käyttänyt joskus, tunnustakaa...?

Ilta oli hieno kirjanystävälle. Tällaisia tapahtumia tarvitaan, vaikka vielä on matkaa punaisten mattojen kirjagaalaan tai edes parhaina palkittujen tv-teemailtaan, joita muut taiteenalat, kuten elokuvat, saavat. Miksemme me voisi olla edelläkävijöitä? Meiltä löytyy tähtiä ja taitoa, eikä Suomella ole kuin voitettavaa, kun kirjallisuudesta puhutaan. 

Mutta vielä illasta. Taisto Oksanen ja Minttu Mustakallio tulkitsivat tekstejä eläytyvästi, samoin teki Baba itse, jota kiitän iltojen ideoinnista ja järkkäämisestä. On ollut iloista ja voimaannuttavaa kuunnella taitavien, kokeneiden suomalaisten naisten kertomuksia urastaan - ja ihailla rentoutta ja itseluottamusta, jota vuodet ovat tuoneet. Ohjelma on osunut koskettaviin aiheisiin ja tekijöihin, ja suomalaisuudelle tärkeisiin teemoihin. Ehkä seuraavalla kierroksella voisi yksi teema olla luonto ja ikiaikaisempi suomalaisuus? Näistä olisi hyviä kertojia tarjolla.

Olennaisimpaan mennäksemme: miksi Baballa oli punainen mekko? Olimme jo tottuneet tapahtuman väriteemaan, ja sen piti tällä kertaa olla sininen? 

Kirja vieköön -tapahtumat jatkuvat syksyllä Helsingissä Savoy-teatterissa: laita kalenteriin illat 13.9., 7.11. ja 13.12.2017.  

Kirjat eilisessä tapahtumassa:

Stig Hansén: Birgitta Olfsson - Mikä ettei. Teos 2017.

Katja Kallio: Yön kantaja. Otava 2017.
Lenita Airisto: Elämäni ja isänmaani. Bazar 2017.
Patrik Pehkonen: Sinikka Mönkäre - Orpotytöstä ministeriksi. Art House 2016. 

Raila Kinnunen: Nasima. Tammi 2017.

Kirja vieköön -tapahtumasarja on osa Suomi100-ohjelmatarjontaa.

Lisää tapahtumamuistojani tästä. Myös Kirsin Book Clubin tarkka raportti ensimmäisestä illasta kannattaa lukea. Ja Kirsin kirjanurkan juttu toisesta illasta, josta löytyy myös linkkejä muihin illan raportteihin.

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Antti ja Paavo Pasasen arjen kuvaus jatkuu: isän ja pojan elämä nytkähtää uuteen vaiheeseen, kun Paavo aloittaa ekalla luokalla koulussa. (Mitä, mihin se aika meni, juurihan se syntyi?)

Myös Hietamiehen teksti nytkähtää uuteen asentoon. Pidin tästä paljon enemmän kuin edellisestä tai sarjan aloittaneesta Yösyötöstä. Josta niistäkin tykkäsin ihankivoina, mutta nyt teksti on kehittynyt myönteiseen suuntaan: se on kauttaaltaan rentoa ja puheliaan rupattelevasti soljuvaa, henkilöiden kuvaus ja yksityiskohdat ovat tarkkoja mutta eivät osoittelevia, eikä lukijan tarvinnut miettiä muuta motiivia lukemiselle kuin viihtyminen ja uteliaisuus siitä, mitä pojille tapahtuu. Antti ja Paavo ovat todellisia ja elävät elämäänsä, jolle lukija saa hihitellä, jonka murheita saa surra tai johon muuten vain voi eläytyä.

Jos lapsia läheisesti tuntee, tarinassa on paljon tuttua, ja heille, jotka eivät tunne, kirja on autenttinen tiedonlähde, josta lapsentekoa tai -hoitoa suunnittelevat voivat läppärilleen tehdä muistiinpanoja. Ai näin monta kertaa pitää kieltää, ai näin paljon pitää joustaa.

"Olin alkanut miettiä, milloin Paavo itsekin alkaisi tajuta asioita. Minä aamuna se heräisi ja toteaisi, ettei esimerkiksi voileivän teko ole rakettitiedettä. Että otetaan leipäviipale, otetaan voita, yhdistetään."

Anttia on pakko kunnioittaa, kuten ketä tahansa yksinhuoltajaa: sovita yhteen lapsi, työ, kodinhoito ja muu perhe ja suku, jota useimmiten on, kuten Antilla velipuolikuu Janne, joka ei kehitysvammaisena pärjää omillaan. Ja jotain omaakin pitäisi olla. Sitä Antille edustaa Enni. Jota Antti rakastaa, mutta on vain niin vähän aikaa juuri tähän asiaan, kun Paavo ei viihdy iltapäivähoidossa ja Janne karkaa hoitolaitoksesta ja Ennilläkin on muuta mietittävää...

Kirjailijan työ toimittajana näkyy vahvasti, sekä tekstin ammattimaisessa sujuvuudessa että Antin - joka yllättäen on myös toimittaja - arjessa. Hyvä yhteisö kantaa pitkälle, niin töissä kuin yksityiselämässä, on yksi kirjan vahva sanoma. Tämän toivoisi myös työnantajien muistavan. Joustavuus molempiin suuntiin kannattaa, myös taloudellisesti. Ainaiset kiristykset ja jatkuvat henkilömuutokset eivät tule yrityksille halvaksi, vaikkei niiden seurauksia mitata kuin tuloslaskelman viimeisellä rivillä, johon vaikuttaa moni muukin asia. Tervettä järkeä käyttämällä voisi säästää monen sisäisen kehitysohjelman hinnan.

Antti käyttää tervettä järkeä ja opettaa sitä myös Paavolle. Ole kohtelias toisille, ketään ei kiusata, hoida omat asiasi kuten kuuluu. Yllättävän uutta ajattelua, mutta perivanhoillista, jos nykymaailmaan ja mediaan kurkkaa. Antin viestin soisin leviävän niin lasten, perheiden, koulujen, yritysten, yhteiskunnan kuin maidenkin tasolle.

"Tosin en antaisi Paavoa Peipollekaan hoitoon kuin julkisissa ja valvotuissa olosuhteissa. Mieluiten Karhu-ryhmän läsnä ollessa, Helsingin Lastenklinikan pihalla, Jari Sinkkosen, Raisa Cacciatoren, Ben Furmanin ja Supernanny Jo Frostin valvoessa tilannetta, joka lähetettäisiiin suorana kännykkääni."

Kirja on viihdyttävä ja nauruun hörähdyttävä monessa kohtaa, vaikkei isoja asioita miettisikään. Arkiviihdettä notkeimmillaan. (Vaikka trilogian kolmannen osan nimeen toki olin pettynyt, ks. edellinen postaukseni).

Kenelle: Arkiviihteen ystäville, hymyilyttävän leppoisaa lukemista hakeville, lapsiperheen kuohuissa kamppailevalle tai siihen siedätyshoitoa hakeville.

Muualla: Tavallaan kevyt, tavallaan ei, sanoo Lukutoukka Krista, jonka tiedän rakastavan tätä kirjaa ja koko sarjaa. Täynnä lämpöä ja huumoria, sanoo Maija. Kirja saa hyvälle tuulelle ja voimaannuttaa, sanoo Amma.

Eve Hietamies: Hammaskeiju. Otava 2017. Kustantajan lukukappale. Kannen tekijästä ei mainintaa.

Samanaikaispostaus kirjasta Tuijatan kanssa.

Helmet-haaste 2017 kohta 20: kirjassa on vammainen henkilö.

Sinikka Vuola: Replika

Replika on kaunis ja hurja, kauhistuttava teos. Kauniiksi sen tekee Vuolan välkkyvä, lepattava ja mielikuvituksellinen kieli, joka on kuin runoa. Sinikka Vuola kuuluu siihen kirjailijoiden joukkoon, jotka ovat siirtyneet runoudesta proosaan ja hienolla tavalla tuovat lyriikan monimuotoisuutta ja -merkityksellisyyttä romaaniin. Onko Replika siten kopio tai varmuuskopio runosta, en tiedä: se voi olla sitä, mutta myös monenlaista muuta.

Hurjaa kirjassa on tarina ja sisältö. Pienen lapsen ja äidin tuttu symbioosi vaihtaa muotoaan johonkin muuhun, joka saa lapsen ymmälleen: jättää hänen niin rakkauden kuin ravinnon nälän. Äitiä vaivaavat demonit saavat lopulta vallan, lapsi menettää äitinsä herra Kuolemalle, joka on aina lähistöllä vaanimassa.

"...onko mitään, kerrassaan mitään yhtä raskasta ja tarpeetonta taakkaa kuin tarve muistaa? ...Muisto on tarve toistaa sama kuva. Muisto on pakkomielle elää sama yhä uudestaan.....Muisto on vimma kokea sama yhä uudestaan ja kuitenkin se on pelkkä vääristynyt kuva. "

Silloin saapuu Siniparta, metallinharmaa mies, ja vie murrosikään ehtineen pojan toiseen maailmaan, kiellettyyn mutta kiehtovaan. Jossa rakkaus on rautaa ja tuskaa ja jäniksenkorviin pukeutuneita naisia.

Henkilöt, joita poika tuntee lapsena, ovat hekin jollain tavalla vääristyneitä ja kummallisia meidän maailmamme silmin: Leipuri, joka paikkaa sielunsa reikää pullosta ja hakkaa poikansa mykkyyteen; tämän vaimo, joka tuoksuu aniksella ja vaniljalta mutta joka ei näe; Kerjäläistyttö, joka on näkymätön; Kaivos, joka ei elä mutta puhuu syvältä mustasta kidastaan. Onko ihme, jos poika näkee pahoja kuvia öisin jo pienenä ja haaveilee tuntemattomasta isästään, vaikka tuntee vain äidin.

"Kohtalo oli se maisema jota oli hyvä katsella, kohtalo oli ne kasvot jotka oli syytä nähdä aina edessään. Minun sisälläni oli veitsi jolla oli sinun nimesi: tuska siitä että muistin sinut."

Kirja on painajainen, johon heräät hikisenä ja joka välähtää mieleen, halusit tai et. Se on kasvukertomus tai symboli mille tahansa muuttuvalle; ihmiselle, rakkaudelle - tai taiteenteolle, kuten takakansi vihjaa. Tarinan voi tulkita monin tavoin: minä näin sen ensisijaisesti kertomuksena elämän muuttumisesta kuolemaksi. Kirja sisältään pisimpiä ja perusteellisimpia lukemiani kuolemakuvauksia. Miten pitkä kuolema voi olla? Ehkä kuolema on elämän mittainen?

Synkkä, kielen ja mielikuvituksen äärirajojen kolkuttelullaan pakosti ihailua herättävä tarina, joka koputtaa alitajunnan pahimpien pelkojen ovelle.

Kenelle: Rohkealle lukijalle, suomen kielen ihailijalle, pimeässä viihtyvälle, omaa tulkintaa etsivälle.

Muualla: Tulkintavaihtoehtoja on lähes loputtomiin, usuttaa lukemaan Omppu. Kerronta on unenomaista, tarkkaan hiottua ja merkityksillä lastattua, sanoo Kaisa Reetta. Tuijata kirjoittaa avoimen kirjeen Leipurin vaimolle ja muistuttaa, ettei lukija välttämättä ymmärrä kaikkea. Surrealistinen, häilyvä pimeä ja väkivaltainen. Lukijan on syytä olla hereillä, tuumii Maisku.

Sinikka Vuola: Replika. Tammi 2016. Kansi: Markko Taina.

Juhlahumua: Blogistanian kirjapalkintojen jako

Kirjabloggaajat äänestävät joka vuosi parhaat kirjat neljässä eri sarjassa: Blogistanian Finlandia (kotimainen kaunokirjallisuus), Globalia (käännöskirjat), Tieto ja Juniori (lanu-kirjat).

Voittajat kukitetaan ja palkitaan kunniakirjoin: tänään palkinnon saivat Akateemisessa kirjakaupassa Helsingin keskustassa viime vuoden kirjojen huiput. Minna Rytisalon Lempi hurmasi bloggarit Finlandia-voittoon asti, Globalia-voiton vei Sadie Jonesin Kotiinpaluu, jonka suomentaja Marianna Kurtto otti palkinnon vastaan.

Tieto-sarjassa ykkönen oli Mari Mannisen Yhden lapsen kansa, joka muuten voitti sen isommankin Finlandia-palkinnon tietosarjassa. Lasten- ja nuortenkirjoissa voitto meni Siri Kolulle ja kirjalle Kesän jälkeen kaikki on toisin. Tätä en ole lukenut, joten linkkaan muutamaan arvioon muualla: Kia, Zephyr ja Mari. Siri ei päässyt itse paikalle, vaan häntä edusti Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden johtaja Emma Alftan.

Upeita kirjoja ja tekijöitä - taas sai olla ylpeänä ja rinta rottingilla kirjallisesta kulttuuristamme! He ovat toden totta kukkansa ansainneet. Oli kiva tapahtuma muutenkin, saimme kuulla kiinnostavia juttuja kirjojen synnystä ja tekoprosesseista. Kiitos osallistujille mukanaolosta sekä järkkääjille tapahtumasta ja Akateemiselle kirjakaupalle tilasta!

Vasemmalta: Minna Rytisalo, Marianna Kurtto, Mari Manninen ja Emma Alftan

Kirjabloggaajat Tanja Brummer ja Tiina Pasanen vetivät tapahtuman ja jututtivat palkittuja kiinnostavilla kysymyksillään.

Ja eikun herkuttelemaan!

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Keskiaika kiehtoo - se on riittävän kaukana ollakseen jotain todella erilaista nykyhetkeen verrattuna. Vanhat mytologiat, luontousko, säiden ja muiden luonnon ehtojen mukaan eläminen; koko ajattelu, jonka miellän ikiaikaiseksi suomalaisuudeksi, on vahvasti arjessa läsnä.

Ainakin Mikko Kamulan kirjan mukaan, ja olen aika luottavainen: kansanperinteen tutkija on selvittänyt asioita pitkään ja perusteellisesti. Henkilöt romaanissa ovat keksittyjä, mutta ajan tavat ja elämänmeno niin lähellä faktaa kuin selvitysten perusteella on mahdollista. Juko Rautaparta perheineen muuttaa Savossa Juvalta Leppävirralle, tuonne tuntemattomaan erämaahan, etsimään uutta alkua Jukon ensimmäisen vaimon kuoltua. Lapset - teinit Heiska ja Varpu ja kymmenvuotias Tenho - ynnä Jukon äiti, Mallu-mummo, ja uusi vaimo Mateli seuraavat tietysti Jukon päätöstä, johon vaikuttavat myös taloudelliset syyt. Ja luulen, että hitusen myös seikkailunhalu: Juko ei ole jämähtävintä mieslajia.

Henkilöiden ja paikkojen esittely vie ison osan kirjasta, mutta vähintään yhtä isosti esiin nousevat työnteko, vapaa-aika, uskonto ja mystiikka. Elinkeinoista karjanhoidon, viljelyn ja metsästyksen ja kalastuksen lisäksi tuttua on kaupankäynti. Ja vapaalla irrotellaan! Kamula antaa kaikesta runsain määrin yksityiskohtaista tietoa perheen tekemisten myötä.

Rituaalit, taiat ja loitsut opitaan jo pienestä, jokaisella rakennuksella saunaa ja aittaa myöten on oma haltiansa ja eläimillä pyhät ominaisuutensa, joita on kunnioitettava. Etenkin karhulla, josta muodostuu kirjan keskeinen hahmo. Kontio on niin väkevä, ettei edes karhu-sanaa saa käyttää huolettomasti. Mutta epäonninen Juko joutuu otson vainoamaksi, ja perhe kohtaa onnettomuutta. Joten taas mennään metsälle, vaikkei ihan tavalliselle, kun on metsän valtiaasta on kyse.

Nuori Heiska on herkullisen hellyttävä hahmo, polleassa nuormieheydessään. Varpu heräilee naiseuteensa - ja on ymmärrettävästi kiukkuinen asuessaan erämaassa, jossa muita nuoria, etenkään miehiä, ei juuri tapaa. Tenholla havaitaan kummia kykyjä. Vanha tietäjä, Yörnin ukko, on perheen apuna monessa kinkkisessä tilanteessa maagisine voimineen.

Maantiedettä tulee kerrattua samalla: idässä ovat karjalaiset, eikä siltä suunnalta ole odotettavissa mitään hyvää, "...rajan takaa tulee kuitenkin ryöstöretki ennen pitkää", tuumii Mallu. Kahnaukset ovat tuttuja myös lappilaisten kanssa, joita vielä asuu näillä alueilla ja jotka tylysti ajoimme pohjoiseen myöhemmin. Olisi muuten tänä päivänä terveellistä muistaa, että me olimme tuolloin niitä tunkeutujia ja tilanviejiä.

Kiinnostavan henkilögallerian lisäksi ajanjakso hurmaa. Ehkä se kutkuttelee jotain ammoista mielessä, ehkä on vain niin taitavasti esiintuotu. Tekstissä on kirveelläveistetyn tuntu eikä se sinällään kauneuskilpailua voittaisi, mutta tunnelma ja ajankuva ovat sitä sykähdyttävämpiä. Eläydyin niin täysin, että jos uskoisin mihinkään, alkaisin uskoa eläneeni noina aikoina. Huvitti kirjan puhuttu kieli: se on täysin modernia, mikä helpottaa lukijaa, mutta välillä tuntuu koomiselta. Silti pidän ratkaisua oikeana luettavuuden ja uskottavuuden kannalta: mitään keinotekoista murreläppää tai wanhaa kieltä ei ole edes yritetty sotkea mukaan. Toinen asia, joka mietityttää, ovat henkilöiden suhteet toisiinsa: emme oikeasti voi tietää, miten paljon kiintymystä tai vaikkapa lastenkasvatuksen mietintää tuona aikana on esiintynyt: tarkkailtiinko ja kehuttiinko toisia, jos syytä oli, kuten Juko tekee.

Mutta suurin yllätys: noissa paikoissa olen oikeasti elänyt! Synnyin Leppävirralla, ja monet kirjassa mainitut paikat ovat tuttuja. Tietysti tuttuus nostaa kiinnostavuusastetta, ja innoissani vertailin kirjan karttaa nykyiseen. Rautaparran tila oli nykyisen kirkonkylän alueella virran rannalla - tuolloin ei juuri muita teitä vesireittien ohella ollut, maitse matkattiin jalkaisin maastossa - Remeksisten tila synnyinkotini paikkeilla. Sianjalka-Sihvo taas asuu isovaarini vanhempien kotisijoilla. Kirjassa kuvattu kummallinen kuilu on edelleen nähtävyys ja yhtä hämmästyttävä nykyihmiselle: Orinoron rotko on yksi Suomen ja Savon luonnonihmeitä, arviolta noin 10 000 vuotta vanha jääkauden muovaama rako maankuoressa.

Olen iloinen, että historiallinen romaani viipyilee kerrankin näillä kulmilla. Erämaakin saa huomiota! Ihailen kirjailijan paneutumista asiaansa ja asiapitoista mutta viihdyttävää kerrontaa, joka sytyttää janon saada jatkoa, kuten on luvattu. Ajassa matkustaminen on yksi lempiteemani kirjoissa, ja tässä se tulee todeksi ihoa kihelmöivästi. Luin 700-sivuisen kirjan kahdessa illassa, ja täytyy sanoa, että en ihan heti lukemisen jälkeen saanut unta: sen verran jännittäviä käänteet ja mystiset ilmiöt olivat.

Hieno, koukuttava ja ajatukset villiin laukkaan saava teos suomalaisten historiasta. Minun historiastani. Ja jos sinä luet kirjan, myös sinun.

Kenelle: Historiahulluille, keskiaikafaneille, erämaiden ystäville, luontoihmisille, suomalaisesta mytologiasta viehättyville, viihteen ja tiedon yhdistämistä hakeville.

Muualla: Kirsi viehättyi, tulkitsen. Vaikka ajat muuttuvat, ihmiset pysyvät kuitenkin sisimmältään samanlaisina, hän sanoo. Kirja ei muutu tylsäksi, vaikka asiaa tulee paljon, sanoo Nukkis, Loppumatonta lukemista. Huikea, sanoo Mervi Lukuaikaa etsimässä -blogissaan (ja antoi myös hyvän vinkin Helmet-haasteeseen, kiitos!) Ja ennen kirjan lukemista, kurkkaa matkaopas.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla. Metsän kansa 1. Gummerus 2017. Kansi Jenni Noponen.

Sarjan osa 2: Iso härkä
Sarjan osa 3: Tuonela

Sarjan osa 4: Kalevan pojat

Helmet-haaste 2017 kohta 34: kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

Aalto & Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen

Matkaoppaita on aina kiva lukea, oli matkasuunnitelmia tai ei. Kunnollisen matkaoppaan lukeminen on kuin reissussa kävisi, mutta mukavasti kotisohvalla, ilman rasittavia oheisilmiöitä, kuten lomapäivien tai hintojen laskemista.

Mutta matkata voi muutenkin kuin paikasta toiseen, osoittavat loistokkaasti Aalto ja Heikala: he vievät lukijansa matkaan ajassa. Koto-Suomessa pysytään, mutta keskiaikana, noin vuoden 1400 paikkeilla. Ja tuo paikka on jotain niin täysin muuta kuin nykyinen, että opas toden totta on tarpeen!

Nimeä myöten: olimme silloin osa Ruotsia, ja kolkkamme siitä oli nimeltään Itämaa. Se ulottui Ahvenanmaalta Viipuriin ja eteläisestä kärjestä Pohjanmaan perukoille. Maan parisataatuhatta asukasta asuivat pääosin etelässä, ja heitä yhdistivät lähinnä elinkeinot ja suomen kieli: kansalaisuuden käsitettä ei tunnettu, suvut ja heimot sitä paremmin.

"Jos joku puhuu Pohjois-Suomesta, tarkoittaa hän todennäköisemmin Aurajoen pohjoispuolista lähialuetta kuin koko Itämaan pohjoisia osia."

Opas on perusteellinen: se tutustuttaa lukijan maantieteen lisäksi niin tuolloiseen yhteiskuntajärjestykseen kuin tyypilliseen suomalaiseen henkilönä - hänen elämäntapaansa ja maailmankuvaansa - arjen esineistöä ja paikallisia tapoja myöten. Kaikki asioita, jotka matkalaisen on hyvä tuntea saadakseen visiitistään eniten irti.

Moni pohdinta saa vastauksensa. Miten maassa liikutaan ja majoitutaan? Millaista ruokaa syödään? Mitä kannattaa hankkia matkamuistoksi? Mitä nähtävyyksiä ja ajanvietettä on tarjolla? On hyvä tietää myös, millaisia ongelmatilanteita matkalla saattaa kohdata ja kuinka niistä selvitä.

Ilari Aallon teksti on vetävän helppoa ja viihdyttävän nopeaa lukea, mutta täynnä tietoa. Se on tehty ihmisen näkökulmasta - niin nykylukijaa kuin keskiajan ihmistä ajatellen - ja jaoteltu sopivan pituisiin kokonaisuuksiin, joita täydentävät erilaiset sivunostot, faktalaatikot, listat sekä Elina Heikalan viehättävä, tyyliltään aiheeseen saumatta sopiva piirroskuvitus. Lähdeluettelo on laaja, samoin henkilö- ja paikkahakemisto. Mukana on myös tiivis fraasisanasto ja pikaopas. Sekä lämmintä ymmärrystä tuon aikakauden ihmistä kohtaan, huumoriakin. En keksi yhtään asiaa, mitä oppaaseen olisin enempää kaivannut.

Kolme pointtia, miksi Matkaopas keskiajan Suomeen kannattaa lukea:

• Opas tuo lähelle omat esi-isät ja -äidit ja auttaa suomalaisia ymmärtämään sitä, miksi olemme nyt sellaisia kuin olemme.
• Oppaasta saa mukavasti varmuutta ja taustaa vaikkapa historiallisten romaanien lukemiseen. 
• Kuvittelitko tietokirjoja kuiviksi? Ylläty ja viihdy!

Nautin suuresti oppaan annista ja luin sen tarkanpuoleisesti. Aion nimittäin lähteä itsekin reissulle! Nyt olen valmis - keskiaika, täältä tullaan! Matkaraporttia seuraa piakkoin.

Kenelle: Matkakuumeisille, tiedonhaluisille, Suomen taustasta kiinnostuneille, yleistajuisten tietokirjojen ystäville. 

Muualla: Ulla kertoo luvuittan kirjan sisällöstä. Mukava perusopas keskiajan Suomeen, toteaa Mai. Selkeä ja viihdyttävä, sanoo Ahmu. Amma sanoo lähdeluetteloa yhdeksi kirjan parhaimmista puolista. Kirjailija kertoo itse kirjan synnystä blogissaan Mullan alta. Idea tuli vastaavanlaisesta 1300-luvusta kertovasta brittiläisestä oppaasta.

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen. Atena 2015. Itse luin kirjan kuudetta painosta vuodelta 2016. * Edit. Kuudetta? Joko huima suosio (ymmärrettävää) tai kustantajan epäluottamusta (ei ymmärrettävää).

Välipalana kirjaherkkuja

Pikapäivitys: bonustyttäreni, kondiittori Reija teki jälleen kirjakuppikakkuja meille kirjanystäville ahmittaviksi, vuoden 2016 parhaista kotimaisista romaaneista.

Näyttää hyvältä, maistuu hyvältä!

Idean sain Frankfurtin kirjamessuilla (joista juttua täällä ja täällä ja vähän täälläkin ja ai niin täällä) joskus, ja taivuttelin tekijää aikani, ennen kuin hän uskoi, että näitä on mahdollista tehdä. Nyt näitä on tehty jo monesti, makoisin tuloksin.

Pidän itse enemmän noista keveistä, vaaleista versioista. Tänään syödyt suklaiset versiot ovat herkullisia, mutta minulle vähän tuhtia tavaraa. Maun mukaan. Kirjakuppikakkuja tai kirjakakkuja (ks. alla täytekakkuversio) voi tilata Herkkukeijulta. Sokerimassakirjankannet tulostaa Kakkutaivas. Edellisestä erästä näytteitä täällä.

Kirjanautintoa sinullekin! 

Tom Malmqvist: Joka hetki olemme yhä elossa

Nyt kun aloin kirjoittaa tätä, tajusin, että kirjailijan etunimi on sama kuin kirjan päähenkilön. Tekstistä oli ounasteltavissa, että kyseessä on omakohtainen tarina, mutta nyt olen siitä varma. Ja vasta tämän jälkeen luin kirjan takakansitekstin, jossa tämä, kappas vaan, kerrotaan.*

Tomin ja Karinin lapsen laskettu aika on lähellä, kun tapahtuu kauheita. Karin sairastuu vakavasti akuuttiin leukemiaan. Terve tyttövauva pelastuu, sairas äiti ei. Tom alkaa elää uutta vaihetta elämässään, isänä, ilman puolisoa ja lapsen äitiä. Muutos menevästä nuoresta poikamiehestä on tapahtunut nopeasti, mutta Tom ei ole epäröinyt tähänkään asti, eikä hän tee sitä nytkään.

Kertomus koskettaa lukijaa, jos tämä ei ole kiveä. Niin rehellisesti, yksinkertaisesti ja yksityiskohtaisesti Tom kertoo tapahtuneen. Ilman sentimentaalisuutta, jopa ilman kyyneleitä - joita varmasti on riittänyt, mutta ei kaikkea tarvitse sanoa ääneen. Rakenne on erityisen hieno: takaumat eivät iske lukijan silmille alleviivatusti, vaan Tomin ja Karinin seurustelun alku ja yhteinen tarina tähän saakka tulevat esiin luontevasti muistellen, sopivasti nykyhetkeen (kirjoitushetkeen) limittyen. Lukija saa selkeän käsityksen heidän suhteensa muodostumisesta normaalin epävarmasta alusta siihen vankkaan sitoutuneisuuteen, missä oltiin ennen tragediaa. Tragediaa, joka on hämmentävästi myös suuren ilon ja rakkauden alku, pienen Livian syntymä.

Herkullisen kiinnostavaa oli lukea ruotsalaisesta perheestä ja yhteiskunnasta: sairaalassa jokainen työntekijä esittäytyi potilaalle ja tämän läheisille - ja jos jonkun nimi jäi kertomatta, Tom kysyi. Ehkä hän on kirjoittajaluonteeltaan normaalia tiedonhaluisempi yksilö? Kysymmekö me hoitajien ja lääkäreiden nimeä? Ja sairaanhoitajat halaavat! Tapahtuuko meillä sellaista? Sekä Tomin että Karinin vanhemmat ja muut läheiset ovat läsnä, mutta hienotunteisesti, lähes anteeksipyydellen. Tapahtuuko meillä sellaista? (Kysymys on ironinen. Kun vain kuvittelenkin sukuani vastaavassa tilanteessa...)

Malmqvist kertoo jotain hyvin yksityistä, joka on samalla äärimmäisen yleistä - jälleen vanha sanonta osoittautuu todeksi. Ilo ja suru sekoittuvat. Alku ja loppu ovat läsnä yhtäaikaa: luopuminen ja saaminen: miten sama ihminen voi kokea molemmat, samaan aikaan? Miten siitä voi selvitä isä, miten lapsi, nyt tai viiden tai viidenkymmenen vuoden kuluttua? Tom sopeutuu olosuhteisiin, Livian tulevaisuudesta emme vielä tiedä, mutta kumikirahvia iskän sylissä imeskellessään, vatsa täynnä ja vaippa kuivana, hän tuskin osaa muuta kaivata.

Liikuttava, kaunis ja todenmakuinen kirja ihmisyydestä: Ihminen on ihmeellinen olento, niin eläessään kuin kuollessaan, eikä kaikkea kokemaamme voi edes yrittää ymmärtää, jää päällimmäiseksi ajatukseksi. Mutta on hienoa, että joku kuvaa sitä niin, että me muut saamme eläytyä ja ehkä siten ymmärtää jälleen pikkuisen enemmän.

Mieleen tulee väistämättä Laura Lehtolan hieno ja koskettava Pelkääjän paikalla - ja tietysti sen vastakappale, joka voisi olla Karin.

Kenelle: Perhekuvausten ystäville, tosipohjaisista tragedioista kiinnostuneille, romaanien rakenteiden tutkijalle, miehen mielenliikkeitä miettiville, ruotsalaisesta yhteiskunnasta innostuville.

Muualla: Helmi Kekkonen väittää sanojensa loppuneen, vaikka hienosti hän kuvaa lukukokemustaan. MarikaOksa eläytyi voimakkaasti. Vavahduttavan hieno ja mieleenpainuva, tuumii Kirjakaapin kummitus -Jonna. Maija jätti kirjan kesken, koska hänen mielestään tunteet loistivat poissaolollaan. ...miehinen suoraviivaisuus kuljettaa tarinaa parhaimmin, vaikka koko tunteiden kirjo on kyllä läsnä - tai syntyy vähintäänkin lukijan mielessä, sanoo Marja-Liisa Tuhansia sivuja -blogissa. Maisku odotti lyyrisempää kuvausta. Haiku Haukio tiivistää omaan osuvaan tapaansa.

Tom Malmqvist: Joka hetki olemme yhä elossa. Alkuperäisteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv. Suomennos Outi Menna. Kansi ja kuvitus Satu Kontinen, taitto Jukka Iivarinen. S&S 2017. Kustantajan lukukappale.

* (En juuri lue takakansia, koska haluan saada kirjasta käsityksen itse. Mutta ehkä joskus kannattaisi?)

Helmet-haaste 2017 kohta 42, esikoisteos, tai kohta 18, kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa. Suomennoksessa viisi, alkuperäisessä enemmän.