perjantai 20. joulukuuta 2019

Mikko Kamula: Tuonela

Miksi olen koukussa Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjaan? Tiivistettynä sanoisin, että se on ammattimainen, perusteellinen ja kiehtovasti kirjoitettu sarja suomalaisten historiasta, jonka jokaisen toivoisin tuntevan. Etenimme erämaita etsiessämme ja verottajaa pakoillessamme yhä syvemmälle maaplänttiä, joka nykyisin Suomena tunnetaan. Taistelimme itänaapurien hyökkäyksiä vastaan, ajoimme lappalaiset pohjoiseen, valtasimme maita ja kasvatimme perheitä ja sukuja, joiden jälkeläisiä meistä suurin osa on. Uskoimme luontoon, noudatimme vuodenkiertoa ja hoivasimme sukupolvia vanhoja myyttejä, jotka elävät meissä ehkä tänäkin päivänä.

Lisää syitä koukuttua:

  • Suomalaisuuden historia kiinnostaa aina. Etenkin aika ennen kirjoitettua historiaa kiehtoo äärettömästi, ja siihen iskee Kamula. Millaista oli esi-isien ja -äitien elämä? Millaisia olivat heidän uskomuksensa, jumalansa, tapansa tehdä töitä ja hoitaa perheitään? Mitä he toivoivat, mitä pelkäsivät, mihin uskoivat?
  • Kamula ei kerro mutulla, vaan hän on ammattimainen historioitsija. Siksi lukija voi luottaa siihen, että ajankohdan käytännöt ja tavat ovat niin todellisia kuin ne ilman arkistofaktaa ja tarkkoja lähteitä voivat olla.
  • Kirjailija punoo niin jännittäviä juonenkäänteitä ja vauhdikkaan tapahtumakuvion, että niihin jää kiinni: henkilöt ovat eläviä ja todentuntuisia, ja heidän kohtaloistaan on pakko olla kiinnostunut. Vaikka henkilöt puhuvatkin modernia kieltä, en koe uskottavuusongelmaa - niin taitava kirjailija on, vaikka tajuan, etteivät tuon ajan ihmiset puhuneet noin, eivät ehkä ajatelleetkaan noin. Mutta ihmisluonne, se ei muutu vuosisatojen kuluessa, uskon. Tekemisiämme ohjaavat perustekijät ovat aina samoja. Ruoka, lämpö, turva, rakkaus: mitä muuta mekään nykyisin tavoittelemme?
  • Kirjasarja viihdyttää, antaa tietoa ja ruokkii mielikuvitusta. Lisäbonuksena se sijoittuu omaan syntymäkuntaani Leppävirralle, joka tietysti nostaa kiinnostusastetta, mutten tiennyt tätä alkaessani lukea sarjaa.

Sarjan kolmas osa Tuonela leiskuu kanneltaan ja sisällöltään. Nimensä mukaisesti siinä mennään "rajan taa", kun Yörnin äijä lähtee hakemaan nuorta Tenhoa takaisin ihmisten maailmaan. Kirja poikkeaa hieman edellisistä siten, että tämä yksi tapahtuma Juko Rautaparran perheen vaiheista nousee niin vahvasti keskiöön, ja tarina on edellisiä myyttisempi, seikkailullisempi ja elokuvallisempi. Kamula lienee yhdistänyt siihen kaiken tiedon ja aavistuksen, jota aiheesta on saanut koottua; kuolemanjälkeisestä elämästä on olemassa paljon taruja ja kertomuksia, jotka on nyt paketoitu näppärästi ja kuvattu komeasti lukijan mielikuvitusta kutkuttelemaan.

"- Helle on löytänyt pakoreitin. Olen varma siitä! Ei se mitään muutakaan voi tarkoittaa. - Jos niin sanot. Tenho ei antanut Yörnin äijän varovaisuuden häiritä. Tietäjä ei nähnyt sinne tänne singahtelevaa häilyvää henkeä, joten hän ei voinut ymmärtää. Tenhokaan ei tajunnut täysin mitä Helle yritti kertoa, mutta hän oli varma, että se halusi heidän seuraavan. Ei se muuten olisi käynyt vähän väliä ovella ja tullut sitten kiepsahtelemaan hänen ympärilleen. Yörnin äijä ei luultavasti vieläkään täysin uskonut, että Helle oli todellinen olento ja että siitä voisi olla hyötyä."

Mutta Rautaparran perhe jatkaa elämäänsä tässä maailmassa. Vanhin poika Heiska on kasvanut nuoreksi mieheksi, jota uravalinnat mietityttävät. Rakkaus rantasalmelaiseen Kultaan ei mietitytä, mutta suhteen vakiinnuttaminen vaatii paljon työtä: onko Heiskasta siihen? Häitä odotetaan innolla.

"- En millään malttaisi odottaaa, Heiska myönsi, - en itse juhlaa enkä sen jälkeistä aikaa. - Tavalliselta se sitten lopulta tuntuu, kun sitä alkaa elää, Mateli huomautti. Voisiko se olla noin? Heiska ei suostunut uskomaan. Tuo oli sellaista puhetta, jota elämäänsä kyllästyneet viljelivät, ja suotakoon se Matelille. Hänen ja Kullan tarinasta tulisi kuitenkin jotain toisenlaista. Taitavat tarinankertojat laulaisivat heistä vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun heitä ei enää olisi..."

Myös Jukon tytär Varpu suunnittelee tulevaa. Juvalainen Hermo tuli kuvioon jo edellisessä kirjassa, mutta nyt suhde tiivistyy. Nuoret juhlivat riemukkaasti, kuten kuuluu.

"- Kuka tahansa tuoksahtaa kaskipäivän jälkeen. Sauna on lämmin kylpemistä varten, mutten ollut ehtinyt ajatella niin pitkälle. Haluaako joku mennä? Muut hihkuivat haluavansa, ja Varpu tajusi äkkiä olevansa ainoa, joka istui hiljaa. Saunominen Hermon kanssa ei tuntunut vieläkään hyvältä ajatukselta, mutta ehkä se isolla porukalla oli turvallista. Sitä paitsi hänkin halusi peseytyä. - Meidän täytyy kantaa kaljatynnyri sinne, joku pohti ääneen. - Tehdään sitten niin. Nämä juhlat siirtyvät saunalle, Hermo kailotti eikä tietenkään tullut ajatelleeksi, oliko Varpulla mitään sitä vastaan. Ei hän tosin olisi kehdannut kieltäytyä, vaikka häneltä olisi kysytty. Saunominen muidenkin kuin omien perheenjäsenten kesken oli aivan tavallista."

Sekä Varpu että Heiska löytävät omat polkunsa, eivät ehkä suorimmat ja helpoimmat, mutta eteenpäin mennään. Lemminkäisen jalanjälkiin viittaillaan, kun Tuonelasta puhutaan, ja Olavinlinna puolustaa rintamaita idän uhkalta. Niin kuulen korvissani historian havinaa, ja yhteydet tähän päivään, tämän päivän nuoriin, joille taistot ovat tätä päivää tai tulevaa.

Hurjaa, jännittävää, informatiivista mutta erityisesti mielikuvitusta ja omaa historiaa lentoon saattavaa. Henkilöt edustavat aikaansa; psykologisen tarkkaa ihmis- tai ihmissuhdekuvausta ei kannata odottaa sen enempää kuin tapahtumat antavat ymmärtää, mutta ajan uskomukset ja tavat valtaavat lukijan mielen vastustamattomasti. Helppoa ja viihdyttävää historiankirjoitusta: mitä voisi enempää toivoa?

Nautin niin Kamulan kirjoista - hän on lupaillut kuusiosaista sarjaa, muttei ole lukinnut, moneenko aineksista yltää. Toivottavasti ei lukitsekaan, esimerkiksi seuraavien kolmen osan kohdalla ainakaan. Vaikka kirjat ovat yli 700-sivuisia, ne eivät ole riittävän pitkiä innokkaalle lukijalle.

Kenelle: Historiahulluille suomalaisille, jännittävän sukutarinan ystäville, juuriaan tutkiville.

Muualla: Kirsin kirjanurkka sanoo tarinaan jäävän taas kutkuttavaan koukkuun.


Sarjan avauskirja täällä: Ikimetsien sydänmailla
Ja seuraava osa, Iso härkä.
Sain Tuonela-kirjan kustantajalta.


Mikko Kamula: Tuonela. Metsän kansa 3. Gummerus 2019. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 


Helmet-haaste 2019 kohta 27: pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.



5 kommenttia:

  1. Upea historiallinen kirjasarja. 700 sivua ei tuntunut missään, kun uppouduin tarinan vietäväksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin Mai, ihan liian nopeasti sivut kuluivat... tosin meni siinä kai muutamat kunnon yöunetkin :-)

      Poista
  2. Ihana blogiteksti, kiitos! Minulla on sarjan ensimmäinen osa odottanut hyllyssä ikuisuuden, mutta jospa lukisin sen alkuvuodesta ja koukuttuisin mukaan tähän tarinaan, joka ainakin kuulostaa juuri minulle sopivalta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruusa, kiitos - lämpimästi tervetuloa mukaan koukuttuneiden vankkaan ja toivottavasti sankkaan joukkoon. Hyvää vuodenvaihdetta!

      Poista
  3. Lisää tätä lomalukemiseksi, uusi osa tai kaksikin menisi hujauksessa mökillä.

    VastaaPoista