Elävää kuvaa

perjantai 26. toukokuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet

Fiktiivinen elämäkerta pahimmillaan sekoittaa lukijan päässä toden ja tarun sekamelskaksi, joka ei anna mitään uutta, vaan herättää kysymysmerkkejä ja hämmennystä. Kun taas parhaimmillaan, kuten tässä kirjassa, se kuvaa kohteensa omaperäisesti, uudesta kulmasta, maalaa tämän uusin sävyin ja tekee lukemisesta nautintoa, jossa ei suuresti ole merkitystä sillä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.

Kirjailijan iso taustatyö ja paneutuminen näkyvät kirjassa. Helene Schjerfbeckin elämästä kertova tarina on kuin taitelijan itsensä maalaus; herkin mutta vahvoin viivoin vedetty, pinnan alle pyrkivä, aistivoimainen ja kaunis.

Lyhyistä luvuista voi nauttia kuin maalausten katsomisesta, joko nopeasti vilkaisten tai niihin uppoutuen. Vaikka tarina ei sinänsä ole hauskaa luettavaa, olihan Schjerfbeckin ulkoinen elämä täynnä köyhyyttä, sairautta, sotaa, velvollisuuksia, yksinäisyyttä ja epävarmuutta. Mutta taide ja taiteilijuus, ne kannattelivat ja johtivat, ja niiden merkitystä ja luonnetta kirja kuvaa kiinnostavasti.

"Pienikin hetki työtä antaa minulle rauhan, lyhyen helpotuksen tunteen."

Katsoin eilen Yleltä mainion haastattelun Jorma Hynnisestä, ja hän puhui samasta asiasta: millaista on, kun taide antaa niin paljon, että sen avulla voi täyttää itsensä, emotionaaliset, kulttuurilliset, kunnianhimoisimmatkin tarpeensa. Kun sille on antauduttava täysin. Schjerfbeck sairastui konkreettisesti, jos hän ei saanut maalata - helposti väsyi ja järkkyi muutenkin, tunnelmat ja tunteet äärimmäisen vahvasti koettuaan. Mutta ilman tuota intensiteettiä ei puhuttelevia taulujakaan olisi. Hän oli väkevä välittäjä ja näkijä, joka katsoi maailmaa hämmästyttävin silmin ja siirsi näkemänsä kankaalle; kirjan mukaan hän oli usein tyytymätön siihen, miten sai esitettyä sen, minkä mielessään näki. Tämän voin hyvin uskoa; käsi on kuitenkin vain tekninen väline, jolla on rajoituksensa, vaikka hän iän myötä kehitti myös tekniikkataitonsa huippuun.

Schjerfbeckistä on kirjoitettu paljon, mutta silti koin saavani tästä kirjasta uutta näkemystä hänen töihinsä, joita olen ihaillut lapsesta saakka ja käynyt katsomassa moneen kertaan. Tutut kuvat valmistuvat Helsingissä, Pariisissa, Englannissa, Hyvinkäällä, Tammisaaressa...  Teräs maalaa taiteilijasta yksinäisen taistelijan, joka surukseen jää ilman perhettä, ilman läheisintä tukea tai äitinä olon kokemusta, vaikka kaipaa kipeästi lämpöä ja rakkautta. Nainen taiteilijana ei ollut uskottava tuohon aikaan, 1800-1900-luvun vaihteessa, joten taide sai hänet toimimaan myös tasa-arvon edistäjänä, työn sivutuotteena. Sen hienoutta eivät aikalaismiehetkään lopulta pystyneet kiistämään!

Kirja vertaa kiinnostavasti maalaustaidetta monessa kohtaa kirjallisuuteen tai musiikkiin: ne ovat vain eri tapoja esittää samoja asioita. Helena Westermark, jonka kanssa taiteilija käy kuvitteellista keskustelua elämästään, sanoo kirjoittavansa värit. Toinen taiteilijaystävä sanoo kuulevansa värit musiikkina! Värit ovat Schjerfbeckin; niihin hän uppoaa, niistä hän elää, niiden kautta hän näkee maailman. Sitä ja taiteilijan olon ihanuutta ja kurjuutta Teräs on onnistunut kuvaamaan upeasti, keveästi ja painavasti samaan aikaan, ja luomaan kirjasta oman taideteoksensa.

"Hyvä kirjallisuus, niin kuin kaikki hyvä taide, saa uskomaan elämän perimmäiseen kauneuteen. Sanat, värit lipuvat ohi kevyesti, mutta äkkiä tuntee kaiken painon ja merkityksen."

Kenelle: Taiteen ystävälle, taiteilijuuden olemusta pohtivalle, kauniin tekstin ja kuvan ystäville.

Muualla: ...ja ne värit tuntuvat! sanoo Leena Lumi. Teräs lähestyy aihettaan runollisen ja ilmavan kielen kautta, sanoo MarikaOksa. Sinisen linnan kirjaston Maria sanoo Teräksen välttävän hyvin tunnettujen henkilöiden elämäkertojen karikot, ja tämä pitää todellakin paikkansa! Loistava lisä Schjerfbeck-kirjojen pakettiin, tuumii Riitta.

Mila Teräs: Jäljet. Karisto 2017. Kansi: Tuija Kuusela.


6 kommenttia:

  1. Kaunis ja herkkä henkilökuva Schjerfbeckistä, aivan ihana. Yhtään ei haitannut, vaikkei tiedä mikä on faktaa mikä fiktiota. Teräs oli tutustunut päähenkilöönsä perin pohjin. Tuollaista kirjoittamisen kykyä ei voi kuin ihailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se hieno, eikä liian makea tai mitään. Ihan täysillä menin mukaan taiteilijan (kuva)maailmaan, jota kirja kunnioittaa. Kunnianhimoinen hanke kirjailijalta, sitäkin ihailen. Miten tuoda uutta tuttuun aiheeseen?

      Poista
  2. Tämäpä pitää ottaa omallekin lukulistalle. Rakastan Schjerfbeckin taidetta, ja hän vaikuttaa olleen mielenkiintoinen persoona. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja Teräs kuvaa tuota persoonaa upeasti. Ja samalla hänen taidettaan. Hämmästyttävä yhdistelmä tekstillisesti.

      Poista
  3. Arja, niin osuva teksti tästä upeasta kirjasta, joka tuntui tällaiselle taidehullulle. Olen iloinen, että sallit faktion, kaikki eivät pidä. Soitin Kuolema Viipurissa kirjan tekijälle Backamnille kysyen, miten paljon hänen kirjassaan on fiktiota ja miten paljon faktaa. Hän sanoi, että sekä että ja kertoi minulle suunnilleen, mikä oli kirjailijan tarinaa ja mikä sitä historiaa, johon hän törmäsi lähdettyään isoisänsä jäljille. Backman kutsui tätä tyyliä faktioksi. Tämä sopii minulle, mutta ei sellainen hullutus, että kirjoitetaan Nikolai II:sta ja lisätään perheeseen yksi lapsi lisää etc.

    Tämä kirja on Helenen taidetta seuranneelle värisyttävä. Pidän paljon hänen rohkeista omakuvistaan ja ihan sydän pysähtyi kun tarina alkoi seurata, miten Helene kuva kuvalta vuosien myötä vähensi itsensä muutamaan viivaan...

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, kiitos! Faktio, hauska termi ja kyllä, tyylikkäästi tehtynä - kuten tässä - se tuo vain lisää eikä ota mitään pois. Perusfaktoja ei saa muutella, siinä menee lukijaparan pää ihan sekaisin! Teräs on mestarillisesti kuvannut tekstinä sitä, mitä H.S. teki maalaamalla. Ja tuo pelkistys on vaikuttavaa.

      Poista