Elävää kuvaa

perjantai 20. syyskuuta 2019

Margaret Atwood: Testamentit

Jos ja kun olet seurannut orjattarien tarinaa, joka alkoi Handmaid´s Tale -kirjana 1985 ja Orjattaresi-suomennoksena 1995, et liene immuuni jatkolle. Olemme tv:stä saaneet seurata upeaa sarjaa Gileadin valtakunnan etenemisestä ja sen sydäntäsärkevyydestä.

Nyt kirjailija ja sarjan luoja Atwood vie meidät ajan tasalle Gileadin tapahtumista. Mitä tapahtuu Junelle ja hänen tyttärilleen? Entä muille tutuille orjattarille ja martoille? Tai Waterfordeille?

Atwood osoittaa voimansa ja taitonsa jälleen mykistävästi. Testamentit-kirja on enemmän kuin odotin (ja odotin paljon!). Se huokuu voimaa; sen vahvuus, palo ja viesti ovat niin voimakkaita, että ne tuntuvat lukijassa fyysisesti. Teksti tulee iholle kirjaimellisesti.

"Illalla ennen nukahtamista haaveilin ihmeen kautta toteutuvasta paosta, mutta sellainen vaatii aina muiden apua, ja kuka minua auttaisi? Auttajan pitäisi olla tuntematon pelastaja, kätketyn oven vartija, salaisen tunnussanan haltija. Se ei tuntunut mahdolliselta enää aamulla, kun heräsin. Sama ajatus kiersi kehää päässäni: mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi tehdä? En pystynyt ajattelemaan, en edes syömään kunnolla. - Siunattu lapsikulta, häät käyvät hermoille, Zilla sanoi."

Juonesta en voi puhua, mutta tekstin uljautta voin kiitellä. Paitsi että se on koukuttavaa ja komeaa, se on myös voimakas kannanotto naisten puolesta, hyväksikäyttöä ja dissaamista vastaan. Ja kuten tiedämme, sen puolesta saa jatkuvasti taistella, ihan normiarjessa länsimaissakin, muista kulttuureista puhumattakaan. Kylmä johtopäätös: ihminen on peto, jonka perimmäinen tarve on hallita fyysisesti heikompia.

"Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa, mitä sitten tapahtui. Hänellä oli pyyhe valmiina, ja hän pyyhki itsensä ja työnsi ulokkeensa takaisin housuihin. - Kas niin, hän sanoi. - Ei tehnyt kipeää, eihän?"

Kun siihen annetaan ylimpien siunaus, ollaan pahoissa ongelmissa. Synnyttäminen on ikuinen naisten "heikkous", jonka avulla heitä voi ohjata. Toisaalta se on tietysti myös vahvuus, kuten Atwood osoittaa, vaikka:

"Viesti oli selvä: saimme katsoa mutta emme puhua. Mutta miksi? Miksi moinen esitys, jos meidät kaikki oli määrä tappaa?"

Paljastan nyt hieman sisältöä: kirjassa on näkökulmia. Siinä muistelmiaan kirjoittaa Lydia-täti,

"Älä ikinä sano hänestä mitään pahaa, vaikka luulisitkin olevasi turvallisessa paikassa niin kuin täällä. Hänellä on keinonsa saada tietää kaikesta, Becka kuiskasi. - Hän on pelottavin kaikista tädeista, ihan totta!" 

ja tapahtumia kuvataan Junen tyttärien kautta. June ei sano sanaakaan, mutta on erittäin vahvasti läsnä.

"Lydia-tädin harkintakykyyn voi aina luottaa, komentaja Judd sanoi. - Olette toiminut Gileadin parhaaksi tässä Groven asiassa. - Kiitos, rukoilen johdatusta, sanoin. Mutta ilokseni voin ilmoittaa, että Nicole-vauva on tuotu Gileadiin turvallisesti. - Loistosaavutus! Hyvin toimittu! hän sanoi."

Suomennoksen aikataulu oli kuulemma kireistä kirein. Se herätti jopa epäilyksiä siitä, että laatu kärsii. Ei kärsi, suomennos toimii erinomaisesti. Upea työ Hilkka Pekkaselta! Blessed be! (En silti peukuta kiirettä; ammattilaiselle pitää antaa aikaa tehdä työnsä niin, ettei muu elämä kärsi, kuten oletan tässä käyneen. Kyllä me lukijat jaksamme hieman odottaa.) Ulkoasusta sen verran, että kansikuva toimii todella tehokkaasti, logona ja viestinä. Loistava keksintö sekin, kirjan markkinoijilta.

Kuten tiedätte, hehkutan, ihailen ja fanitan monia kirjailijoita. Mutta jos minulta kysyttäisiin, kuka on ykkönen ylitse muiden, sanoisin: Margaret Atwood. Hänen tulevaisuuden visionsa ja taitonsa pukea ne kirjalliseen asuun ovat ylittämättömiä. Lue vaikka tämä: Uusi maa.

Kenelle: Naisille, tytöille, miehille, pojille. Laatukirjallisuuden rakastajille.

Muualla: Ehkä näemme tämänkin tv:ssä joskus, tuumii Hesari. Lukuisan juttu alkuperäisestä kirjasta.

Margaret Atwood: Testamentit. Suomennos Hilkka Pekkanen. Otava 2019.

4 kommenttia:

  1. Minulla tuo Orjattaresikin vielä lukematta, vaikka on lojunut hyllyssä jo "sata" vuotta enkuksi. Muistin sen olemassaolon, kun sen pohjalta tehty sarja silloin vuosia sitten alkoi. En "ehtinyt" lukea kirjaa ennen kuin aloin katsella sarjaa ja nyt olen koukussa sarjassa ja kirjan lukeminen jäi.

    Pitäisi lukea se Orjattaresi pian, koska tämä Testamentit kiinnostaa tosi paljon. Kiintoisaa, että Aunt Lydiakin saanut äänen. Hän on todella kiinnostava persoona sarjassa - ristiriitainen!

    Oletko sinä siis katstonut tätä myös sarjana?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin mulla lojui Orjattaresi hyllyssä sata vuotta, ennen kuin sen luin - yritin joskus aikanaan, mutta meni yli hilseen. Testamentit on ihan must, jos on seurannut sarjaa. Ja olen seurannut, monet jaksot useaan kertaan jopa, sen verran vaikuttava se on. Jotenkin on helpottunut olo, että nyt se ohi, on se myös sen verran pelottava ja painostava. Atwoodin loppua eli Testamentit-teosta parempaa vetoa en olisi voinut toivoa päätökseksi. Lukija/katsoja saa rauhan, tai ainakin jotain sinne päin. Ainakin sen päätöksen!

      Poista
  2. Orjattaresi on dystooppinen, julma, mestariteos. Testamentit on enemmän trilleri, mutta on siinä paljon muutakin. Luin suomennoksen nopeasti ja sitten alkukielisen hitaasti. Kannatti. Edelleen kypsyttelen omaa postaustani. Mitä sanoa sanomatta liikaa tai liian vähän?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mestariteos, minusta myös Testamentit on sellainen. Kun ajattelee, miten paljon aikaa on kulunut ja miten ajankohtainen aihe yhä on - ja miten Atwood tyylikkäästi yhdistää kaiken ja antaa saagalle arvoisensa lopun. Vaikea postattava, kun ei voi kertoa sisällöstä, menee hehkutteluksi helposti... Uskon, että alkukielen huolella lukeminen antaa näkökulmia myös kielen suhteen, hienoa ja vähän kade sulle siitä kokemuksesta.

      Poista