Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika - 10 myyttiä keskiajasta

Keskiaika kiehtoo, järjestämme keskiaikapäiviä ja turnajaisia, katsomme innolla leffoja ja tv-sarjoja pimeäksi ajaksi kutsutulta aikakaudelta. Mutta millainen oikeasti oli tuo tuhannen vuoden jakso ennen uuden ajan alkua 1500-luvulla, sitä avaa ansiokkaasti historiantutkija, Kansalliskirjastossa työskentelevä Jaakko Tahkokallio.

Hän on valinnut kirjaan 10 yleisintä käsitystä keskiajasta, joiden todenmukaisuuden katsoo kaipaavan tarkempaa tarkastelua. Kirja kulkee loogisesti luvuittain kertomalla ensin myytin ja sen jälkeen perusteellisen analyysin asiasta historiantutkimuksen tietojen mukaan. Lukijalta ei edellytetä etukäteistietoja, ja luvut on jaoteltu pienempiin osiin, mikä helpottaa lukemista. Lukijaystävällisyyttä lisää myös seikkailullinen kertomus, jolla jokainen luku alkaa ja joka kuvaa kyseistä myyttiä tarinan muodossa. Mustavalkoinen hillitty kuvitus tukee sanomaa.

Hallitsiko kirkko todella ihmisten elämää keskiajalla tai estikö kirkko luonnontieteen kehityksen? Ainakin ruumiinavausten kieltäminen on puhdas myytti, sanoo Tahkokallio. (Hautauksiin kyllä liittyi sääntöjä.) Antiikin tiedeperintöä hyödynnettiin, sen mitä nykyään "tieteenä" tuntemamme mukaista tietoa oli käytettävissä. (Sana tiede otettiin käyttöön vasta 1800-luvulla, suomessa uudissanana 1842). Kopernikus keksi universumin aurinkokeskisyyden juuri keskiajalla, ja vallankumouksellisuudesta huolimatta hänelle ei koitunut siitä merkittävää haittaa kirkon taholta. Tosin samaa julistanut Giordano Bruno poltettiin harhaoppisena roviolla, mutta muista syistä. Roviolla polttaminen ei ollut niin hallitsematonta ja yleistä kuin ehkä luullaan - noitavainot ja kuuluisat vesikokeet yleistyivät vasta 1600-luvulla - vaan hallinto sääteli niitä tarkasti ja pahantekijälle annettiin monta mahdollisuutta hyvittää tekonsa.  Galileo Galilei tuo meidät jo uuden ajan rajan yli, ja Tahkokallio kirjoittaa:

"Galileo joutui vaikeuksiin paavin kanssa, mutta Brahe, Kepler, Kopernikus ja Newton saivat kehitellä tieteellisiä ja toisinaan myös pseudotieteellisiä ajatuksiaan kaikessa rauhassa. Kiistaton tosiasia joka tapauksessa on, että moderni tiede syntyi kulttuurissa, joka oli kristillisen uskonnon kyllästämä."

Uskottiinko maapallo keskiajalla litteäksi? Ei uskottu, sanoo Tahkokallio. 1400- ja 1500-lukujen kartoissa pallo on pallo - ja legenda siitä, että kirkko olisi tyrmännyt Kolumbuksen käsityksen maailman pallonmuotoisuudesta on keksitty juttu ja perustuu yhteen romaaniin, kirjailijanaan 1700- ja 1800-lukujen taitteessa elänyt Washington Irving. Kiinnostavaa on detalji, jonka mukaan muinaisskandinaavisessa kirjallisuudessa käytetään termiä jarδarbllor, kirjaimellisesti maapallo.

"Kolumbuksen aikana oppineilla oli maapallon muodosta ja koosta siis realistinen käsitys, ja maan pallomaisuus oli tiedetty jo kauan ennen ajanlaskun alkua." 

Litteyttä kyllä puolustivat jotkut myöhemminkin. "Nykyperspektiivistä kummallisin vastaväitteistä oli, että purjehtiminen pallon pintaa takaisin 'ylöspäin' saattaisi olla vaikeaa." No, onhan nykyäänkin ihmisiä, jotka eivät usko Kuussa käyntiin tai ilmastonmuutokseen, ehkä eivät pallon pyöreyteenkään. Mielenkiintoisia ovat myös Tahkokallion selvitykset siitä, miten lapsiin suhtauduttiin keskiaikana tai miten ritarimyytti on syntynyt.

Kirjanystävää kiinnostaa luku myytistä, jonka mukaan kirjoja valmistivat keskiajalla (vain) munkit kirkon alaisuudessa. Näin Tahkokallion mukaan tuskin oli, sillä kirjanvalmistus oli bisnestä, ja sitä tekivät ne, joille hommasta maksettiin - osaajia ei kyllä liikaa ollut ja työ oli kallista. Käsinkopiointi oli aikaa vievää puuhaa, ja jos kirjasta tehtiin vaikka muutama sata kopiota, työtunteja hupeni.

"Kirjapainotaito ei suinkaan lopettanut munkkien kirjatuotantomonopolia, joka oli päättynyt jo paljon aikaisemmin - jos sitä oli koskaan ollutkaan. Kirja oli itse asiassa eräs niistä teknologiatuotteista, jotka kehittyivät nimenomaan keskiajan kuluessa huomattavasti aikaisempaa paremmin toimiviksi."

Kirjapainotaidon keksimistä pidetään lähes synonyymina pimeän keskiajan lopulle. Ja olihan se merkittävä, mutta tämän kirjan luettuani oivallan Tahkokallion viestin siitä, että ihmiset mielellään näkevät historiansa tarinana, jatkumona, joka etenee loogisesti hämärästä kirkkauteen ja nykyiseen suureen viisauteemme. Tarina etenee kyllä, mutta ei niin suoraviivaisesti kuin haluamme nähdä - puhumattakaan niistä jo alussa mainituista leffoista ja muista kulttuurituotteista (Braveheart on satu.)

Esimerkiksi suvaitsevaisuudessa varhais- ja sydänkeskiaikana oltiin ns. nykyaikaa pidemmällä joissakin asioissa. Kirkko suhtautui magiaan joustavasti eivätkä oppineiden keskinäiset kiistat johtaneet kuolemaantuomioihin tai näkyneet perusarjessa. Juutalaiset saivat elää rauhassa, eikä homoseksuaalisuus ollut demonista: seksuaalinen hillittömyys ylipäänsä oli epähyväksyttyä ja naimisissa olevien miesten välinen yhdyntä oli vakava synti, "mutta siitä määrätty katumusharjoitus oli pienempi kuin naisen kanssa toteuteutetusta aviorikoksesta".

Vasta myöhäiskeskiajalla suvaitsemattomuus pääsi vallalle, ja "harhaoppisia" alettiin tuomita kirkon lisäksi myös maallisissa oikeuksissa. 1300-luvulla käynnistyi noitavainoihin johtanut kehitys, minkä saattoi aloittaa hallitsijoiden ahneus ja vallanhalu. Oli näppärämpää syyttää vihollista magiasta ja saada hänet oikeuteen tuomiolle kuin alkaa itse tapella! Ilmiannot ja paniikki levisivät, surullisin seurauksin 1600-luvulla.

Kirja on huippukiinnostava ja helppolukuinen maallikollekin, vaikkei niin viihdepopulistisella otteella tehty kuin viime vuosina on totuttu tietokirjoja saamaan, mikä ei ole huono juttu. Tahkokalliolla on perusteellinen tapa selostaa asioita pitkästi, mutta toisaalta, kaikkea ei tarvitse lukea millintarkasti ja tietoa löytyy paljon niille, jotka sitä kaipaavat. Ehkä lisänä olisi voinut olla vielä yhteenveto kunkin myytin "tilanteesta" - missä määrin se on totta tai ei ole, lyhyesti ja tiiviisti. Nyt lukija joutuu tekemään johtopäätöksensä pitkälti itse, eikä useaan kohtaaan olekaan aivan mustavalkoista kyllä- tai ei-vastausta.

Jotenkin havahduttavaa muuten tajuta, että monet myyteistä ja käsityksistämme ovat saattaneet syntyä vain yhden tai harvojen kirjoittaman kirjan (kuten tuo Kolumbus/Irving) tai tekemän muun teon ansiosta - ja se on yleistetty koskemaan kokonaisia ajanjaksoja. Samoin kuin ihmisen kaipuu tarinallisuuteen ja jatkuvaan kehitykseen, mieluiten hyvään, ja historian sovitteleminen sen mukaan. Jo pelkästään näiden oivallusten takia kirja kannatti lukea.

Kenelle: Historiahulluille, keskiaikafaneille, uteliaille.

Muualla: Todennäköisesti keskiaikaan liittyvien myyttien taustoja ei ole aiemmin suomeksi esitetty näin kattavana ja asiantuntevana kokonaispakettina. Joka tapauksessa on selvää, että keskiaikaan liittyvien myyttien murtamista tarvitaan tänäkin päivänä. Tässä Tahkokallio tekee ensiluokkaista työtä, sanoo Areiopagi-lehti, Jaakko Loikkanen.

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika - 10 myyttiä keskiajasta. Gaudeamus 2019. 

Sain kirjan kustantajalta. Helmet 2020 -haasteessa kohta 17: tutkijan kirjoittama kirja. 

Nuorten miesten silmin: Matias Riikonen,Tuomas Kokko

Iltavahtimestarin kierrokset on valtavan kaunis kuvaus kaupungista, Helsingistä, ja nuoresta miehestä, joka sitä kiertää kävellen yöaikaan. Riikosen esikoinen, Nelisiipinen lokki, lupasi hyvää, ja sitä on saatu, vaikka pari kirjaa tuotannosta on minulta harmittavasti jäänyt lukematta.

Öisen kulkijan mietteet ovat kiinnostavia, havainnot tarkkoja ja yllättäviä. Tunnelma on yhtäaikaa sadunomainen ja todellinen, yön pimeyteen kätkeytyy paljon. Ajatusten kulkuun, samoin kuin askelten, on helppo uppoutua, koskevat ne näkymiä, muita yön kulkijoita tai omia mielleyhtymiä.

"Kärsin usein kaukokaipuusta, mutta matkustelen harvoin, koska kauas on vaikea päästä. Aina kun luulee tavoittaneensa sen, se siirtyy etäämmäs. Siksi on kuljettava kaukana siellä kaukana sieltä. Jossain Töölöntorilla, jota eräässä kirjassa luonnehdittiin 'pariisilaistyyliseksi', koska se on kerrostalojen reunustama. Tai jonkun Eiran mutkittelevilla kaduilla, jotka jäljittelevät keskiaikaisen kaupungin kuritonta asemakaavaa ja joiden varsilla kasvaa kastanjapuita ja muita aivan liian eteläisiltä vaikuttavia lajeja."

Tunsin käveleväni mukana, rakkaan kotikaupunkini tutuilla kaduilla. Tämä tapahtuu nyt, ei historiassa eikä tulevassa. Uskon, että kirja toimii myös heille, jotka eivät seutua tunne. Yön melankolia ja yksinäisen tarkkailijan asema ovat yleismaailmallisia.

"Minä jatkoin Valhallankadun päähän, missä oli aiemmin näyttänyt olevan pelkkää pimeyttä mutta mistä nyt piirtyi esiin Sibeliuksenpuisto. Yksi toisensa jälkeen puiston valopylväät tuntuivat kääntyvän katsomaan perääni. Ne olivat julmemman oloisia kuin katulamput muualla. Niillä oli ikään kuin lierihatut, kalpeat sielut ja niiden laiha mutta ryhdikäs olemus toi mieleen jotkut Gestapon edustajat, sadetakkiset luihut miehet, jotka saattaisivat illalla ilmestyä kotiovelle."

Pidin kirjassa kaikesta; kannesta, sisällöstä, tunnelmasta ja asenteesta sekä kielestä ja aiheesta. Kotikenttäetuna sain riemastua näkymästä, jossa Lauttasaari ja Espoo olivat kadonneet, olen nähnyt ja valokuvannut sen itsekin. Teksti nosti mieleen myös omia nuoruuden muistumia. Väläyksinä kirja kertoo kirjoittajansakin henkilökohtaisesta elämästä, mutta arki ei nouse keskiöön. Silti käy selväksi, että miehen ajatukset tulevan suhteen ovat vielä - ymmärrettävästi - avoimet ja epävarmat.
Töissään hän on viihtynyt, tulkitsen, ja kasvattaa iltavahtimestarin roolin suureksi, koko kaupungin kattavaksi: näinkin voi työn nähdä ja tehdä sinänsä simppelistä asiasta kiinnostavan.

Tuolla asenteella, komealla kirjoitustaidolla ja hämmästyttävällä mielikuvituksella uskon kertojan tulevaisuudelta hyvä. Pienet mustavalkoiset kuvat sopivat tunnelmaan täysin ja ovat herkullinen lisä, mutteivat vie tehoa nautittavalta tekstiltä, vaan korostavat sitä juuri oikein.

Kirjallinen jalokivi yöstä, ajattelusta, kulkemisesta, elämästä ja Helsingistä.

Kenelle: Näkeville (mielessään), kaduilla kulkeville, ajatteleville, yötä rakastaville, kotimaisen laatuproosan ystäville.

Muualla: Kirja, joka ei turhia hienostele, paukuttele henkseleitään mutta jonka sisältö on sitäkin prameampi. Se on syvää hyvää kieltä, kuun valossa paistattelevia koskettavia lauseita, maisemia Engelin kaupungista, sanoo Aina joku kesken -blogi.

Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset. Teos 2019. Graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen.

Epävarmempi tapaus itsestään on tämä kertoja. Hänkin liikuskelee Helsingissä, mutta lähinnä kodista baariin tai takaisin, tai jonkun tuntemattoman kämppään jatkoille. Hän ei sano olevansa nuori, mutta siltä vahvasti vaikuttaa:

"...haluaisin olla uudelleen nuori. Viikonlopun tarjoamat mahdollisuudet olisivat äärettömät. Saisi tehdä kaikki virheet ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen sitä nopeasti ymmärtää, että jos olisi uudelleen nuori, istuisi kuitenkin kaikki viikonloput kotona ja tuijottaisi kattoon. Ns. nuoruutta ei nimittäin osaa arvostaa ennen kuin se on ohi. En tiedä, mitä oli se outo väreily, jonka silloin saattoi aistia viikonloppuisin."

Lause toi taas mieleen oman nuoruuden, tekee mieli sanoa: minä tiedän. Se oli rakkauden nälkää, tapahtumien janoa. oman paikan etsintää. Kirjan kertojalta, jonka oletan noin kolmikymppiseksi, ovat kaikki vielä löytämättä, mitä ei voi laskea viaksi tuossa iässä, vaikka hän itse miettii suhtautuvansa elämäänsä "lohduttomana epäonnistumisten sarjana". Minusta tuomio ei vaikuta oikealta - hän on fiksu, hankkinut yliopistokoulutuksen ja asuu omillaan (vaikkei rahaa vuokraan aina ole), eikä mikään estä häntä tekemästä, mitä haluaa.

Ongelma on se, ettei hän tiedä, mitä haluaa. "En tiedä" ja "En ole varma" ovat yleisimmät repliikit, "en uskalla" tai "en saa tehtyä" yleisimmät ajatukset, kun toimintaa miettii. Tietenkään hän ei saa töitä, jos hän ei osaa vakuuttaa halustaan edes itseään saati työnantajaa, joka näkee kyllä motivaation puutteen. Tyttöystävän hankinnasta puhumattakaan. Miksei hän tiedä eikä ole varma? Miksei hän havainnoi, kuten edellisen kirjan kertoja? Onko hän masentunut, sairas? Ainakin hänellä on paha olla, ja elämä tuntuu vaikealta. Kyökkipsykogia saisi jäädä, mutta en voi olla ajattelematta, että taustalla on jotain isompaa, joka on johtanut tähän tilanteeseen.

Olemmeko onnistuneet rakentamaan niin vaikean ja raastavan yhteiskuntajärjestelmän, ettei nuori mies enää välttämättä pärjää siinä? Kammottava ajatus. Mutta sille taustatukea antavat tutkimukset, joiden mukaan nuorilla on paljon mielenterveysongelmia ja kannattelevien elementtien, kuten parisuhteiden, määrä on radikaalisti laskenut. Vai onko putkemme niin tehokkaan automaattinen, että se sylkee maailmaan tutkintotodistus taskussa ihmisiä, jotka eivät osaa elämisen perustaitoja, kuten omien vahvuuksien ja toiveiden selvittämistä, toisten kuuntelua ja tutustumista, tavoitteiden asettamista ja niihin pyrkimistä?

Jos elämä tuntuu ylivoimaiselta, on hyvä tietää syy, mutta tärkeintä on etsiä keinoja parempaan. Niitä kirja ei tarjoa, vain väläyksen tilanteesta nyt. Se ehkä toimii vertaistukena kaltaisilleen ja nostaa arvoa ajatukselle, että kaikki eivät pärjää oletusarvon mukaan. Silti heilläkin on olemassaolon oikeus. Kirjallisesti teos on yksinkertainen, vaikka ehjä. Mukaan on vaikea mennä, tekstiä lukee ulkopuolisena. Muutama hauska vitsi ei oikein riitä nostamaan tunnelmaa, mutta sekin kuvannee miehen maailmaa.

Kenelle: Nuorten miesten maailmaan tutustuville, aikalaiskirjojen ystäville.

Muualla: Mikäli tiukka turvaverkko puuttuu, jää ihminen lopulta hyvin yksin ja kohtaamiset muiden kanssa pinnallisiksi. Pitkään jatkuessaan tämä aiheuttaa hyvin todennäköisesti syrjäytymistä ja yhteiskunnan vauhdista putoamista, sanoo Luettua ja maistettua -blogi. Lukiessa mieleeni tulee Erkka Mykkänen, Sisko Savonlahti ja vähän myös Nick Hornby, mutta juuri sillä erotuksella, että heidän kirjojen äärellä olen eläytynyt tarinaan voimakkaammin, liikuttunutkin, sanoo Helmi Kekkonen.

Tuomas Kokko: Tosi kivat juhlat. Kosmos 2019. Kansi Tero Ahonen.

Helmet-haaste 2020: Kirjan nimi alkaa ja loppuu samalla kirjaimella. 

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata

Kirjailija tuo esiin aiheen, josta ei aiemmin romaaneja ole juuri tullut vastaan. Teemoina ovat naisen seksuaalinen haluttomuus ja avoimet suhteet, perinteiseen parisuhdemalliin peilaten. Klaara ja Ilmari rakastavat toisiaan ja pientä tytärtään Almaa, mutta seksistä on tullut pakkopullaa. Velvoite pitäisi hoitaa, mutta hommasta on kadonnut ilo ja innostus, nautinnosta puhumattakaan. Klaaraa ei haluta, sillä hän kokee tuntevansa Ilmarin liian hyvin - sopiva vire ei enää löydy, kun toinen on liian lähellä, liian arkinen ja aina saatavilla, yllätyksettä.

"Olin uskotellut itselleni että tämä suhde olisi erilainen. Että tällä kertaa en kyllästyisi. Että en olisi koskaan välinpitämätön Ilmarin vartaloa kohtaan. En väsyisi tunnustelemaan häntä, saamaan tyydytystä häneestä. Olin itse yrittänyt päättää ja tehdä kaiken oikein. Jutella avoimesti. Mutta, kun silloin lauantaiaamuna kesken seksin tajusin miettiväni, että taulun karmin päältä pitäisi pyyhkiä pölyt, tiesin, että haluttomuus oli saanut minut taas kiinni."

Parisuhde löhöilee mukavasti sohvalla ja määräilee parin tekemisiä, kun Romanssi on kipittänyt karkuun, kokee Klaara.

"Kun Parisuhde on päässyt maaliin, saanut meidät laillisesti saman katon alle ja lisääntymään, pitäisi sen mielestä kaiken pysyä samana siihen saakka, kunnes me makaamme Ilmarin kanssa käsi kädessä sukuhaudassa. Parisuhde vihaa muutoksia eikä erityisesti välittäisi edes siitä, että huonekalujen paikkaa vaihdetaan. Välillä kuvittelen, mitä kaikkea tekisin, jos se ei määräisi kaikesta. Lukisin illallisella ravintolassa romaania. Jättäisin väliin anopin syntymäpäiväjuhlat. En tulisi yöksi kotiin. - Kyllä jotkut rajat pitää suhteessa olla, ei se ole muuten suhde laisinkaan, heristää Parisuhde sormeaan. Ihmettelen, kun ihmiset kuitenkin selviävät kaverisuhteistaankin."

Ratkaisuksi yritetään terapiaa, josta ei ole Klaaralle sen enempää apua kuin lehtien parisuhdejutuista, aina samoina toistuvine ratkaisuineen. Puhutaan, lähennytään, tehdään työtä suhteen eteen, kyllä se siitä. "Ainoa ratkaisu on kehotus kompromissiin ja puolitiehen." Entä jos haluaa haluta, muttei pysty pakottamaan itseään seksiin, miettii Klaara. Ja pitääkö perhe-elämänkin olla työtä? Klaara on muuten ammatiltaan valokuvaaja, joka näkee monenlaisia perhejuhlia ja tilanteita, joista syntyy kirjaan hupaisia episodeja, kuten vaikka häämessuilla käynnistä, joissa visuaalisesti kunnianhimoisesti häihinsä suhtautuvat asiakkaat naurattavat lukijaa.

Kun Klaara ehdottaa Ilmarille avointa suhdetta, hän yllättyy: Ilmarilla ei ole mitään sitä vastaan. Fiksuina ihmisinä he molemmat tajuavat, että jotain on tarpeen tehdä suhteen säilymiseksi - eikä kumpikaan ole hinkuamassa vaivalloista eroa ja lapsiviikkovuoroja. Sovitaan, että molemmat saavat tapailla myös muita, kunhan kertovat siitä puolisolle. Ja eikun Tinderiin!

Kuinka käy - sen saa jokainen lukea itse, ja samalla nauttia fiksusta aikalaisromaanista, jossa käsitellään isoja asioita, viihteellisyyttä unohtamatta. Klaaran, Ilmarin ja heidän ystäviensä keskusteluja ja suhdekuvioita on hauska lukea, mutta asia jää mietityttämään myös syvemmin, koko yhteiskunnan tasolla.

Avioliitolla on perinteensä, mutta ovatko ne muotoutuneet ajalla, jolloin ihmiset elivät lyhyemmän elämän, ehkäisyä ei osattu ja jolloin (naisen) arki tosiaan oli tauotonta työtä? Juontaako sieltä juurensa ajattelu, että nautinnon etsiminen on pahasta ja sen vaatiminen lähes rikollista?

Suominen osaa perustella argumenttinsa avoimen suhteen puolesta liiankin hyvin; hän paukuttaa pöytään ja päähän niin paljon asiaa, että lukija alkaa jo anoa armoa - vain faktalaatikko eri suhdemuodoista puuttuu. (Tosin lähdeluettelo inspiroivista teoksista on.) Onneksi hänellä on sekä tietoa että kokemusta asiasta, josta puhuu, ja se sekä itse tarina ja henkilöt kiinnostavat lukijaa niin, että ajoittaisen julistuksen antaa anteeksi. Suhdemuotonsa valitkoon jokainen itse, mikä kenellekin sopii. Kaltaiselleni turvallisuushakuiselle avoin suhde ei sopisi, mutta tunnen muita, joille voisi toimia hyvin.

Eräs polyamorinen pari vaikuttaa varsin tyytyväiseltä - ja ovat älykkäitä, mukavia ja osaavia ihmisiä, päihteettömiä ja perheellisiä. Ei ole syytä epäillä, etteikö ratkaisu olisi tarkkaan harkittu. Kieltämättä hihitytti, koska Suomisen listaamat kliseet polyamoreetikoista sopivat heihin nappiin, itse värjättyine vaatteineen ja hippimeininkeineen. Yhteen suhteeseen tyytymättömiä on varmasti bisnestyypeissäkin, mutta salaa, ehkä jopa puolisoltaan, ja silloin ei enää puhuta avoimesta suhteesta, vaan vanhanaikaisesta pettämisestä. Suurin kompastuskivi asiassa lieneekin tässä: osataanko oikeasti olla rehellisiä, puolin ja toisin, niin ettei toinen suostu avoimeen suhteeseen vain toisen mieliksi, vaan omasta halustaan?

Suominen herättää kiinnostavia pohdintoja ja tarjoaa hersyvän, chick-litmäisen lukuhetken, mutta täysin uudella kulmalla. Hyvä avaus! Ja tiukasti ajassa kiinni, vaatimalla ihmisiltä omaa päätöstä ja nykykäytäntöjen kyseenalaistamista ylhäältä annetun sijaan. Mikä ei tarkoita vanhan hylkäämistä, vaan sen tiedostamista, miten toimimme kuten toimimme.

Kenelle: Ihmissuhteista kiinnostuneille, puolisoonsa kyllästyneille, ystävien tärkeyttä miettiville, fiksun aikalaisromaanin ystäville.

Muualla: Romaani hakee mallinsa rakkausromaanigenrestä, ja poikkeava aiheenkäsittely ja selkeä feminismi on sen etu, sanoo Tuijata. Tämäntyyppistä urbaania, nykyaikaista ja älykästä viihdekirjallisuutta ei Suomessa ole todellakaan liikaa, sanoo Instassa karoliina_timonen. (Minulla on Instagram vain puhelimessa, joten en voi linkata). Myös Kirsin kirjanurkka tykkäsi kirjasta kovasti, vaikkei kiiltävä kansi ja muu ilmiasu alkuun houkuttanutkaan.

Hieno kirja epätyypillisistä rakkaussuhteista on myös Marjo Vilkon Vilpitön sydän. Marjo Vilkko on muuten se, joka on käsikirjoittanut tv:lle muun muassa sarjat Tuntematon Koivisto ja Suomi on suomalainen, ruotsalainen jne. Ja kun nyt taustoja aloin avata, juoruan vielä, että Riikka Suominen on toimittaja, tylysti lopetetun Vihreä Lanka -lehden entinen päätoimittaja ja ex-politiikko Ilkka Suomisen tytär.

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata. Otava 2020. Kaunis chic-litmäinen kansi Tuuli Juusela. 

Helmet-haaste 2020: sopii kohtiin 49, vuoden 2020 kirja, ja 45, esikoiskirja, (johon sen sijoitan), ja muitakin kohtia löytyy lukijan mukaan. 

Maija Muinonen: Sexdeathbabies

Mikä ihmeen kirjan nimi tuo on, mietin, kunnes luin kirjan. Nimessä tiivistyy hienosti sen sisältö, jopa naisen elämän sisältö yleisemminkin, ainakin ne asiat, jotka varmasti jokainen nainen joutuu jotenkin kohtaamaan. Kyseessä on naisten kirja, täynnä naisten ääntä ja ajatuksia tilanteessa, jossa Hettyn tytär Biba on kuolemassa syöpään ja Hettyn paras ystävä Clarissa, Biban kummitäti, on tiiviisti tilanteessa mukana.

Menetyksiä, surua ja niiden helpotuskeinoja, kuten ystävyyttä ja rakkautta, viisautta ja hulluutta. Sitä itseään siis, naisen elämää, kärjistäen ja näkyväksi tehden, Muinosen kokeelliseen tapaan puettuna tekstiksi, jota ei kulje tavanomaisia polkuja. Se sipaisee sivulle pätkän runoa, kastaa lukijan ajatustenvirtaan, heittelee mietteitä sanoina ja lauseina, keikauttaa palstan vinoon ja katkaisee kappaleen vaikka kesken sanan, jos siltä tuntuu. Silti tekstiä on helppo seurata, kokonaisuus on niin sanotusti looginen (matemaattis-rationaalinen termi tässä tuntuu väärältä), vaikka teksti rönsyää välillä milloin minnekin.

"me vain huojumme emme maan sisässä emmekä
taivahassa
hassusti ja
yhdessä
Tämä ei ole esimerkiksi hauta todoooooootottodöööö
tämä kuolleiden läsnäolo on on on
joo on tottodoooo tottodooooo todooootodooo
dööddööööd"

Döden, döden, toisteltiin Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoissa. Döden to do? Suurin osa tekstistä on kyllä "normaalimpaa" ja kuvaa Hettyn ja Clarissan mieltä vuorotellen.

"Clarissalla on hyvä kahvi-itsetunto. Hän on aina varma, että hänen kahvinsa on sopivan vahvaa ja että sitä on sopiva määrä, että hän keittää kaikkein aromaattisimmin tavoin, ei väliä kenelle ja millä laitteilla, aina mmmmm miten hyvää kahvia. Kohta kahvi alkaa minua yököttää, se kuuluu asiaan. Tässäkin on katkaisin, tästäkin saisi valot päälle. Huoneiden seiniin puhkeaa koko ajan katkaisimia ja pistorasioita eikä valoa enää nykyään tarvitse kuljettaa huoneesta huoneeseen. Ihan niin kuin valo olisi meidän omaisuutemme." 

Keinoja etsitään selviytyä karmeasta tilanteesta. Hetty haluaa uuden tyttären kuolevan tilalle. "On helpompaa olla äiti elävälle tyttärelle kuin kuolleelle tyttärelle." Clarissa ottaa kynsiin timantit ja silmiin pisimmät ripsenpidennykset ikinä. Molemmat haluavat olla haluttavia ja houkuttelevia. Rahasta ei ole pulaa, mutta melkein kaikesta muusta on.

"Yöpukujemme alla me olemme alasti. Saako tämä kiinnostumaan lisää?

Olisipa hinkkaamista, tuttua ihoa.

Olisipa seksiä. Kun se on joskus niin lohduttavaakin."

Perusviettien ja -tarpeiden äärellä siis ollaan. Mutta vain tämän hetken. Ei ole mitään pysyvää, sanoo kirja. Ruumiskin lahoaa ja sienettyy, kuten kansikuva osoittaa. Mutta hetken ne kynsitimantit loistavat ja ihminen elää!

Kikkaileva? Totta kai, mutta hyvällä tavalla. Kielen mahdollisuuksien tutkiminen on arvokasta ja avartavaa. Eikä ollut vaikealukuista, tyyliin tottuu pian, eikä kaikkea tarvitse ymmärrellä. Sen olin ymmärtävinäni, että Muinosen kirjat ovat mustimpia ikinä. Niin mustia, että alkaa jo pilkahdella.

Kenelle: Kokeellista kaipaavalle, ikääntyvän naisen elämään eläytyville, erilaista kestäville, synkän  ystäville.

Muualla: Kirjan visuaaliset ratkaisut tukevat teemaa: romaani ei mustavalkoisesti uskottele olevansa ikuinen, vaan väliaikainen, tuhoutuva, kuten kaikki, sanoo Kirjavinkit-sivu.

Maija Muinosen Mustat paperit ja julkaisuvuoden 2014 kooste.

Maija Muinonen: Sexdeathbabies. Teos 2019.

Kannen maalaus Alma Heikkilä: lämmin ja kostea | lahoava puu. (Kansallisgalleria/Kiasma)

Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus

Onkohan oikeasti vielä ihmisiä, jotka kuvittelevat maaseudun arkea lempeäksi idylliksi, jossa paimennellaan eläimiä ja eletään sopusoinnussa luonnon kanssa omaan tahtiin, ilman stressejä ja urbaaneja paineita ja elellään mukavasti tukiaisilla ja oman maan antimilla? Jos on, sopii tutustua todellisuuteen, tai ensin tähän kirjaan, jota ei ihan dokumenttina voi pitää, mutta joka sivaltaa sanoilla maaseudun tilaa monelta kantilta. Vaikka nyt ensin niiden kehnojen teiden, jotka monen kylän asukkaille ovat arkipäivää ja ehdottomasti elämisen edellytyksiä ja viihtymistä estäviä tekijöitä.

"...menneenä keväänä kyläläiset olivat lähettäneet paikallislehteen rohkeimpien nasaretilaisten allekirjoittaman yleisönosastokirjoituksen, jossa he penäsivät kunnanvaltuustolta, Ely-keskukselta tai miltä tahansa taholta äkäisiä toimia tiensä peruskorjaamiseksi. Seuraavassa numerossa oli julkaistu jonkun virkamiehen allekirjoittama vastine, jossa selitettiin teiden peruskorjausrahojen jakoperusteita ja todettiin Nasaretintien olevan käyttöasteensa huomioonottaen ihan tarpeeksi hyvässä kunnossa." 

Nasaretin kylä on ylpeä historiastaan, mutta juuri muuta ylpeilyn aihetta ei ole. Suurin osa taloista on autioina, kun väki on häipynyt elannon perään kaupunkeihin. Jäljellä on kansanosa, jonka tilannetta tuskin muutto auttaisi.

Jotenkin niidenkin, joiden kyvyt, voimat tai tahto eivät riitä kaupunkiin muuttoon, pitäisi kuitenkin elää. Kesäkauppa toimii napakan Tiian hoivissa, mutta Kirsin ja Eskon sikatila menee vasaran alle, kun investoinnit ylittävät maksukyvyn. Paksua Leijona-riipusta kantavalle naapurin Jarmolle maailman asiat ovat harvinaisen selkeitä, dementoituneelle Tertulle taas mikään ei ole selkeää eikä tuttua, ei edes hellästi hoitava puoliso Sakari.

Kylällä on myös oma kirjailija, Simo, jonka puoliskolla Martalla on menneisyys ja kylällä yksi hyvä ystävä. Lisäksi henkilövalikoimassa on kaikkitietäviä ja -tekeviä hahmoja, kuten Maire, entinen kommunisti, ja nykyinen kyläkyttääjä Kauko, hidas mutta aina hyväntuulinen huippukokki Däni ja muita persoonallisuuksia, joita kuvataan pilke silmäkulmassa sopivasti liioitellen. Kukaan ei varsinaisesti nouse keskushahmoksi, vaan kaikki ovat osia organismista nimeltä Nasaret.

Siihen joutuu osalliseksi myös kaupunkilainen Camilla, joka suomii ankarasti maaseudun tarpeellisuutta blogissaan. Mikä ottaa entistä keittäjää Siskoa rajusti päähän.

"Joululahjaks sain älyssään olevilta lapsilta tuon puhelimen, ihvonen, ja aikani kuluks oon internetiä lueskellu. On siellä tavarata. Ruokareseptejä aloin tutkia ja mitenkä lie viskas semmosille sivuille, joilla kiellettiin kerrassa kaiken ruuan syöminen. Oli kirjotettu, jotta maapallo pelastus kun suomalaiset alkaisivat ulkomailta tuotuja kasviksia syömään ja lehmien pierut muka napajäätiköt sulattaa tai saunan lämmittäminen. Voi juutaksen munat minä ajattelin niitä lukiessani ja ite mielessäni oon hautonu, jotta voi kun kerran pääsis tuommoisia satuja toisille totena syöttävän höpöttäjän kanssa nokatusten, niin jopa saattais tästäkin Sisko-tytöstä enin kainous karista."

Historiaan ottaa viisaasti kantaa Antikainen, sisällissodan käynyt, eikä hänen viestinsä ole vanhentunut:

"Yksi tahto tappaa kaikki kapitalistit, toinen puolet, kolmas ei kettään. Yks halus hyökätä, toinen puolustautua, kolomas koukata. Päälliköt tappeli, miehistö tappeli ja se on huono sota semmonen, jossa ei tapella yksin vihollista vaan myös toveriloita vastaan. Olisitte työ nuoremmat nyt viisaampia ja koittasija sopia porukalla."

Maaseutuidylliä ei ihannoida. Kirsin ura maalla alkaa olla maalissa:

"...kyllä ois pitäny jäädä palvelutaloon suihkulla perseitä pesemään niin paljolta olisin säästyny! Miks en uskonu kun kaverit sano, ettei musta maatalon emännäks oo, minkä hel-ve-tin takia en niitä uskonu vaan päätin, että minustahan on mihin vaan ja ei oo maailmassa niin hienoa asiaa olemassakaan kuin maanviljelys!"

Nyt vapisevat sekä idyllit että uusyrittäjyys maaseudulla. Todellisuus ei tietenkään ole näin mustavalkoista. Kehnoista teistä huolimatta maalla asuu ja viihtyy paljon oppineita ja yritteliäitä ihmisiä, tiedän ihan omasta kokemuksesta. Synnyinpaikkani alueella asuu parikin tohtoria, jotka tekevät etätöitä perintötilalta käsin, osin vuodesta Lontoossa tai muissa metropoleissa. Ei siis kannata luokitella huolettomasti, vaikka kirja ja mieli niin tekisi. Fiktiosta on kuitenkin kyse, vaikka faktapohjalta.

Antti Heikkinen kertoi joskus, että häntä uran alussa vaivasi nimittely maalaiskirjailijaksi, mutta nykyisin hän kantaa sitä ylpeänä. Ei ole huono luokitus, jos on pakko johonkin luokitella, tunteehan kirjailija maaseudun perinpohjaisesti ja osaa sanallistaa sen elämää rikkaaksi ja eläväksi tekstiksi. Mutta genre ole ainoa, jonka Heikkinen hallitsee. Hän on tehnyt muun muassa yhden hienoimmista kotimaisista muusikkoelämäkerroista sekä tietokirjoja. Erinomaisen oma ääni kuuluu kaikissa.

Kenelle: Suomesta kiinnostuneille, kaupungistumista miettiville, aikalaisviihteen ystäville.

Muualla: Heikkisen kieli on kylläistä, sanotaan Annelin kirjoissa.

Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus. WSOY 2019. Päällys Martti Ruokonen, päällyksen kuva Martti Kapanen.

Kolme kovaa käännösdekkaria

Kirja on ällistyttävä yhdistelmä dekkaria, kummitusjuttua, aikamatkailua, kartanotarinaa ja älypeliä: mies on vieraana Blackheathin kartanossa, jossa tapahtuu murha. Sama murha tapahtuu joka ilta, ja miehen tehtävä on elää päivä niin monta kertaa (päiväni murmelina -tyyliin), että hän saa selville syyllisen. Eikä siinä kaikki: hän huomaa joutuvansa joka päivä eri henkilön kehoon ja mieleen!

Takuulla erikoinen, ja innoissani aloitin. Mutta vajaan kolmensadan sivun kohdalla kiinnostukseni alkoi herpaantua ja henkilöt tekemisineen mennä sekaisin. Itse rikosjuoni kun on varsin pitkästyttävä. Kiinnostavimmat sattumat sopassa ovat nimenomaan vaihtelut kehoissa ja ajoissa. Sekä tuoreet kielikuvat tyyliin "On kuin minun olisi käsketty kaivaa kuoppa varpusista tehdyllä lapiolla." Lyhyempänä kirja olisi toiminut minulle paremmin, mutta arvostan reipasta kokeilumieltä. Sopii tavanomaisuuteen kyllästyneille, yksityiskohtia rakastaville ja niitä hyvin muistaville lukijoille.

"Niin paljon muistoja ja salaisuuksia, niin monta taakkaa. Jokaisen elämä painaa niin paljon. En ymmärrä, miten kukaan jaksaa kantaa edes yhtä elämää mukanaan."

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa. (The seven deaths of Evelyn Hardcastle). Suomennos Jaakko Kankaanpää. Otava 2020. 

Jackson Brodie, brittiläinen yksityisetsivä, on hahmo, jonka olemassaoloa en aktiivisesti muista, mutta kun kirja käsiin annetaan (kirjaimellisesti, kiitos bloggarikollegan), ilahdun ja luen. Atkinsonin kerronta on kepeää ja viihdyttävää, suorastaan lörpöttelevää, mutta hauskaa ja fiksua sanailua on mukava lukea. Ja tulee siinä samalla selvitettyä jokunen rikostapauskin.

Tällä kertaa aihe on vakavista vakavin, ihmiskauppa, erityisesti nuorten tyttöjen. Ilmiö on todellinen ja pelottava, ja kun sitä käsitellään viihteellisesti, tietoisuus sen olemassaolosta kasvaa toivottavasti myös niiden keskuudessa, jotka eivät uutisiin tai asiateksteihin jaksa paneutua. Atkinson ei aliarvioi lukijaa, päinvastoin, sanailusta saa iloa myös oivaltamisen kautta. Pidän ja peukutan. Mainiota viihdettä fiksun dekkarin ystäville.

Kate Atkinson: Liian kirkas taivas (Big Sky) S&S 2019. Suomennos Kaisa Kattelus. Päällinen Anders Carpelan.

Historia kiinnostaa yhä enemmän, ja kun se yhdistetään dekkariin, on houkutus suuri: paksun kirjan pariin ehdin kuitenkin vasta nyt, vaikka se julkaistiin Ruotsissa jo 2017 ja palkittiin silloin vuoden parhaana esikoisrikostarinana. Tajuan hyvin, miksi. Aika kiehtoo riittävän kaukaisena, henkilöt ovat inhimillisen rosoisia ja ajankuva kuvataan autenttisella tunnulla. Melkein tunsin nenässäni hajut ja kuulin äänet kuningas Kustaa III:n kuoleman jälkeisen Tukholman kujilta ja talonröttelöistä - tarina ei kerro yläluokasta, vaan toisesta laidasta, jossa raakki Cantell avustaa poliisia murhan selvittämisessä.

Historiallisen viihteen ystävien nautintoa, jos köyhyys, kurjuus ja fyysisyys eivät inhota, sillä niitä tarinassa riittää. Mutta myös huumoria, Tukholman näkymiä, hämmästyttäviä henkilöitä ja yllätyksiä yli 400 uppoutumissivun verran. Ja hyvä uutinen: kirjailijan seuraava kirja, nimeltään luonnollisesti 1794, ilmestyy suomeksi 2020 maaliskuussa. Eli ihan kohta!

Niklas Natt och Dag: 1793. Johnny Kniga 2018. Suomennos Kari Koski. Kansi Maria Mitrunen.

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018–24

Jos et ole kuullut Tanskan sisällissodasta, älä moiti koulun historianopetusta, sillä sota on olemassa vain tämän kirjan kansien välissä. Kirjailija on kehittänyt huiman asetelman, jossa kirjan nykyhetki on vuoden 2470 paikkeilla ja kyseistä sotaa muistelee siinä taistellut 475-vuotias kansalainen - tuohon aikaan varakkailla on mahdollisuus kantasoluhoitojen avulla pidentää elämäänsä rajattomasti.

Mutta sota osuu suurinpiirtein meidän nykyhetkeemme. Rikkaat ja köyhät ovat yhä erillisempiä, Tanska, Eurooppa ja laajemmin länsimaat alkavat laahautua globaalin talouden jälkijunassa eivätkä ihmiset selviä asuntolainoistaan ja elinkustannuksistaan, köyhtyvä enemmistö on tyytymätöntä ja alkaa kapinoida... Kuulostaa karmaisevan todelliselta ja suomalaiselle eläytymiskelpoiselta. Kun mukaan otetaan vielä suurten ikäluokkien eläköityminen ja Kiinan talousmahdin nousu, alkaa tuntua siltä kuin uutisia lukisi.

"Hyvinvointi ja vauraus ovat paras suoja sotaa ja konfliktia vastaan. Sen tiesivät ne, jotka olivat kokeneet toisen maailmansodan. Sen vuoksi he perustivat EU:n. He ymmärsivät, miten herkkä ja hauras rauha on ja mitä sen tuhoamiseksi tarvitaan. Mutta ne vanhat ihmiset, jotka muistivat toisen maailmansodan, olivat sisällissotien alkaessa jo kuolleet, eivätkä heidän kokemuksensa merkinneet enää mitään. Ehkä sotaa tarvitaan silloin tällöin muistuttamaan meille, keitä me olemme, ennen kuin voisi syntyä jotakin uutta?"

Ovatko pohjoismainen hyvinvointivaltio ja länsimainen kilpailukyky tiensä päässä? Tanskassa uskottiin, että heidän tuotteensa olivat kaikkein laadukkaimpia, vaikkei tuotanto ollut halvinta eikä nopeinta, ei edes osaavinta. Tuokin kuulostaa tutulta suomalaisessa puheessa.

"...eli käsitys, että laadussa, innovaatiossa ja yhteistyössä me olimme parhaita. Valitettavasti se ei pitänyt paikkaansa. Kiinalaiset arkkitehdit ansaitsivat enemmän kuin tanskalaiset, ja kun he voittivat suuret sopimukset, se ei johtunut siitä, että olivat halvempia, vaan päinvastoin he olivat paljon parempia ja taitavampia kuin tanskalaiset kollegansa. Me luulimme itseämme myös innovatiivisiksi, mutta todellisuudessa Tanska ja Eurooppa olivat täynnä vanhoja ihmisiä, ja innovaatiot syntyvät nuoruuden uskalluksesta ja energiasta."

"Nyt köyhiä raukkoja olimme me, ja muun maailman hyväosaiset katsoivat meitä myötätuntoisesti iltaisin televisiosta."

Mutta ei kirja pelkkä talousdystopia ole. Se sisältää myös hämmästyttäviä tulevaisuuden ilmiöitä, kuten sen, että koirista on tullut ihmisenkaltaisia olentoja, jotka osaavat puhua ja jopa lukea. Irvaileeko kirjailija tällä nykyistä koirainnostuksen ylenmääräisyyttä vai viitanneeko siihen, ettei ihminen ole välttämättä ainoa ns. älykäs laji? Kertojan paras ystävä on hänen koiransa Geoff, jonka kanssa hän käy syvällisiä keskusteluja. Hulvatonta!

Ja ihmisen ikuinen elämä: tuoko se onnen? Ainakin kertoja on tyytyväinen. Heitä "vanhoja" on kourallinen - riittävän rikkaita - ja he viettävät mukavaa elämää seksiorgioineen, matkusteluineen ja viilennettyine valkoviineineen. Heitä tuskastuttaa "tavallisten" seura. Samat puheenaiheet eivät vain enää kiinnosta useamman sadan vuoden jälkeen, kuten voi hyvin kuvitella! Siksi he keskittyvät harrastuksiinsa, kuten äärikulinarismiin (veikeilyä ruokahifistelylle tai yleensä ääri-ismeille?) ja rakastavat tarinoita, joita kertovat toisilleen ja joita kirjaan on ripoteltu lukijan iloksi. Yksi mainioimmista on kertomus tomaatin näkökulmasta, enpä muista moista ikinä ennen lukeneeni (vaikka Eeva Kilpi kysyi kuminalta, miten tämä päätti olla mauste, vastausta ei saatu).

Kirjailija menee vielä pidemmälle ja väläyttää yhteiskuntaa kriisien jälkeen. Mitä kaikesta jää ja kenelle? Sodista - tällä viitataan myös muiden maiden vastaaviin sotiin kuin Tanskan - toipumiseen menee aikaa, sukupolvia, kuten me suomalaiset hyvin tiedämme. Väkivalta ja seksi, nuo perusvietit, ovat väistämättä vahvasti läsnä, kun sotimisesta ja selviytymisestä puhutaan. Jos ihmiset eivät välttämättä viisastu, he ehkä kuitenkin muuttuvat vuosisatojen mittaan, tuntuu kirjailija vihjaavan. Esimerkiksi takaisin eläimellisempään suuntaan? Toisaalta:

"Taide ja kulttuuri ovat jokaisen maan paras pitkän tähtäyksen kasvustrategia: ilman niitä kaikki katoaa ajan myötä."

Kerrankin on paikallaan adjektiivi huikea kirjan yhteydessä: nautin lukemisesta suuresti, sen tosikytkyjen, mielikuvituksen ja yllättävyyden vuoksi. Ja karmean mustan huumorin. Ajatteluttava ja viihdyttävä! Kirjallisesti ei niin huikea; kirjailijan tapa toistaa asioita on hieman hankala - sen huomaa, kun alkaa etsiä postaukseen sopivia sitaatteja, muttei tyyli, joka on enemmän jutustelumainen kuin hiottu timatti, lukiessa haitannut. Ajattelu avartui ehkä hiukan!

Näin kirjailijan Helsingin kirjamessuilla 2019: valitettavasti en tuntenut kirjaa vielä silloin, olisin muuten rynnännyt kiittelemään. Kiinnostuneita kyllä riitti hänen ympärillään mukavasti muutenkin.

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018–24. (Den Danske Borgerkrig 2018–24). Aula&Co 2019. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Perttu Lämsä.

Kenelle: Älyllisen viihteen ystäville, tarinoiden rakastajille, hyvinvointivaltion tulevaisuutta pohtiville.

Muualla: Kerronnallisesti vaihteleva, leikittelevä ja välkky, sanoo Tuijata. Nielsen on taitava kuvaamaan oman aikamme globaalin talouden mekanismeja ja kriisejä, ja kuvittelemaan niiden mahdollisia vaikutuksia tulevaisuuteen, sanoo Anun ihmeelliset matkat -blogi ja mainitsee tekijän olevan myös hyvin perehtynyt sisällissodan logiikkaan.

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

1900-luvun alku on innoittanut monia kirjailijoita, niin Nivukoskeakin, joka kirjaa tarinan isokyröläisestä Liisasta, jolle isä jättää tilan hoidettavaksi poikalapsen puutteessa. Pohjanmaalainen tilanpito ja oman maan tärkeys ovat tulleet tutuiksi Niskavuoresta alkaen, ja sama, suorastaan pakkomielteinen intohimo ja itsepäisyys näkyy Liisankin elämänkulussa. Liisa ei jätä tilaa, vaikka mies Kalle hamuaa leveämpää leipää ja tahtoo muuttaa Amerikkaan.

"- Notta ei. - Hä? Kalle yritti riuhtaista lyhdettä Liisan kädestä, mutta hän ei päästänyt irti. - Ei myyrä, ei lähretä. Ei. Kalle kiskoi lyhdettä, ja Liisa päästi äkkiä irti niin että Kalle oli kaatua selälleen. - Mikä perkeles sua vaivaa? Minä kaikkeni teen, jotta sulla olis hyvä. Jotta kakarat pysyys leiväs ja akat läskis. Ja sinä vaan simppaalet niinku häjyynen kakara."

Kalle lähtee, Liisa jää lasten kanssa tilanpitoon. Vuosi tai puolitoista, oli Kalle sanonut.

"Hän kulki tuvan ja navetan väliä, poikkesi aittaan tietämättä, oliko jossain jo olemassa kirje kapeana yhteytenä heidän välillään. Ehkä se oli jo matkalla hänen luokseen, ohut säie, jonka Kalle oli kutonut sanoillaan. Jonain päivänä se kohtaisi hänet hiekkaisella pihamaalla. Silloin tarina nytkähtäisi jälleen liikkeelle ja kaikki selittyisi rivien väleissä. Kalle oli pidellyt mustekynää ja kaivannut kotiin. Liisa pitelisi kirjettä kädessään ja tuntisi musteen tuoksun - ja rakkaus olisi vahvempi kuin meri."

Lapsilta ovat sylit vähissä, kun Liisan pikkusisko Sennikin muuttaa omilleen, kaupunkiin. Välillä Liisa on kateellinen Sennille, itselliselle, vaikka siskoaan syvästi rakastaa. Liisan työkuorma on valtava; lehmät, muut eläimet, viljat, normaalin huushollin pidon ja lastenhoidon ohella, ilman miestä lähes ylivoimainen urakka. Välillä lisätään pettua leipäjauhoihin, mutta nälkää ei perhe näe, vaikkei yltäkylläisyydessä eletä. Anoppi moittii, oma äiti sentään joskus auttaa.

"Liisa oli pidellyt hartioillaan tummia pilviä, niiden paksua loskaa. Kun äiti tuli tupaan, hän uupui eikä jaksanut pidellä sadetta, antoi sen langeta maahan saakka."

Vaikka Liisa on vahva, hän kaipaa Kallea syvästi. Harvenevat kirjeet eivät jaksa pitää toivoa yllä. Tarina herättää ärtymystä, suoranaista kiukkua. Ei kirjallisena teoksena, sillä sellaisena se on erittäin hyvä ja huolella tehty ja viimeistelty, teksti raikasta ja kaunista, tunteisiin vetoavaa ja todentuntuista. Vaan siksi, että  - kun kirjan laatua ei tarvitse miettiä - se saa keskittymään sisältöön: miksi ihmeessä me ihmiset panemme itsemme noin lujille? Miksi pitää raataa kädet verillä edes niukan elannon saamiseksi? Onko omaisuus niin tärkeä, ylitse muiden arvojen, olkoonkin kyse maasta, jota pidettiin suorastaan pyhänä? Miksei Liisa myynyt kaikkea ja seurannut Kallea Amerikkaan, palkolliseksi? Olisiko hän päässyt siellä helpommalla, olisiko ikinä päässyt koti-ikävästä ja isän perinnön hylkäämisen huonosta omastatunnosta?

Mieleen tulee Yuval Noel Harari: hän esitti kirjassaan, että maanviljelyksen keksiminen oli vaihe, jossa ihminen tuomitsi itsensä ikuiseen raatamiseen, omistamisen loukkuun. Liisan tarina on siitä kouluesimerkki, mutta oliko hänellä todellisia vaihtoehtoja - isän perintö oli pyhä ja hänen käskynsä laki, patriarkaatti vahva. Kalle jätti lapset vaimon hoidettaviksi rakentaessaan uraa muualla. Tunteista ei puhuttu eikä kirjoitettu: jos niin olisi tehty, olisiko käynyt toisin? Miksi puremme hammasta ja kärsimme mieluummin yksin kuin sanomme muutaman hellän sanan tai todellisen toiveen ääneen? Kuten huomaatte, kirjassa on paljon kiukuttavaa, mutta myös oppia tähän päivään antavaa. Siksi se kannattaa lukea, vaikkei historiasta niin innostuisikaan. Ja hienona näytteenä kotimaisen esikoiskirjallisuuden tasosta.

Ei tarina pelkkää mustaa pilveä ole, joskus pilkahtaa kirkasta pilven reunaa: "Elämä saattoi muuttua hujauksessa, mutta että hyvään, sitä oli vaikea uskoa." Vaikka suurimmaksi osaksi kyllä on, perinteinen kotimainen kärsimystarina, joka jo lähtökohtaisesti saattaa ärsyttää joitakuita, kuten itseäni siinä mielessä, etten halua vain ihailla Liisan tyyppistä vahvuutta. Kyllä, hän oli tavallaan sankari, mutta kaipaamme toisenlaisia sankareita, toisia keinoja kuin näännyttää itsensä työnteolla.

Mielessäni häilyvät viimeaikaiset synkät uutiset siitä, että nimenomaan nuorten naisten - Liisan ikäisten - mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet hurjasti. Ajaako elämäntapamme naiset jälleen Liisan kaltaisiin kamppailuihin? Emmekö ole oppineet mitään, kaikkine hienoine keksintöinemme ja vaurauksinemme? Halusiko kirjailija meidän ajattelevan tätä vai muistuttaa siitä, että elämä ei tosiaan ennen ollut parempaa, en tiedä, mutta ajatuksia tarina herättää, koskettaa. Ja myös siten lunastaa hienosti paikkansa kotimaisessa kirjallisuudessa.

Kenelle: Naisten roolia pohtiville, perspektiiviä hakeville, historiaa sietäville, esiäitien kokemuksista kiinnostuneille.

Muualla: Kirja hyväilee hiotulla ja naisen sieluun eläytyvällä tekstillään, sanoo Kirja vieköön -Riitta.  1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -Marile koki hurjaa tuttuuden tunnetta. Googlatessani löysin myös Ylen uutisen, jonka mukaan tarina mukailee kirjailijan isoäidin tosielämää Amerikanleskenä. 

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet. Otava 2019. Kansi Päivi Puustinen. 

Helmet-haaste 2020 kohta 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla.