Marie-Hélène Baylac: Agatha Christie. Arvoituksellinen elämä

On kiinnostavaa tutustua ihmiseen, jonka kirjoja on myyty eniten maailmassa Shakespearen jälkeen (tieto Wikipediasta, oletan että Raamattu on poissuljettu). Kaksi miljardia kirjaa on järkyttävän paljon. Ja Christien Hiirenloukku-näytelmää on esitetty Lontoosta 1952 lähtien ja edelleen. Saavutuksia, joiden takana on todella aikaansaava, älykäs ja monitaitoinen henkilö.
 
Vuonna 1890 syntynyt Agatha "oli onnellisen perheen iltatähti", kertoo kirja. "Vanhemmat olivat varsin varakkaita ja osoittivat avarakatseisuutta ja lukeneisuutta, mikä näkyi tietysti pikkutytön kasvatuksessa." Vilkas mielikuvitus ja ajalle ei niin tyypillinen vapaus ruokkivat hänen luovuuttaan jo pienestä, ja kirjahullu hän oli aina.

"Koko elämänsä ajan Agatha säilytti kyltymättömän kirjallisuudennälkänsä ja tutustui tämän tästä uusiin kirjallisuudenlajeihin."  Ja kuten tiedetään, lukeminen on parasta kirjoittamisen oppia.

Kun neito kasvoi, alkoi aviomiehen valinta. Agatha oli ujo, romanttinen ja viehättävä: poikaystäviä riitti, kunnes Archibald Christie lopulta vei ns. jalat alta. Häät vietettiin sota-aikana 1914. Sodassa Agatha teki osuutensa sairaalassa ja piti työstään, jossa oppi paljon. Etenkin laboratoriotyö kiinnosti häntä - myrkyt tulivat tutuiksi jo varhain!

Kirjoittamisen Agatha aloitti nuorena, muttei kutsumuksesta, vaan ympäristön ja kasvatuksen kautta:

"Olisi tietysti paljon kiinnostavampaa jos voisin sanoa aina halunneeni tulla kirjailijaksi ja vieläpä päättänyt menestyäkin, mutta totuudessa pysyäkseni minun on pakko tunnustaa ettei sellainen ajatus koskaan juolahtanut mieleeni."

Kun hän päätti kirjoittaa salapoliisiromaanin - laji ei ollut tuolloin yhtä yleinen kuin nyt - hän hyödynsi kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa, mikä oli hänen työtapansa loppuun saakka. Ihmisistä hän ammensi loputtomasti ja tallensi tarkkanäköisesti ulkonäköjä ja tilanteita, mikä on yksi hänen suosionsa salaisuus. Hän osasi katsoa ja kuunnella ja siirtää osaamisensa tekstiksi, vaikkei kirjoittamisesta alkuun suuresti nauttinutkaan. Myöhemmin tilanne muuttui.

Herra Christien kanssa he saivat tyttären, Rosalindin, ja matkustivat paljon, tosin ilman tytärtään. Agathaa viehättivät kaukomaat aina, ja aviomiehen työmatkoilla tarjoutui myös tilaisuuksia kirjoittamiseen. Yrityksen ja erehdyksen kautta hän oppi kustannusmaailman pelin ja ammattilaistui. Elämänsä suurimman tragedian hän koki miehen ilmoittaessa rakastumisesta toiseen naiseen. Avioero oli valtavan raskas, ja kirjoittamisesta tuli myös taloudellinen pakko. Onneksi kirjat osoittautuivat kaupallisiksi menestykseksiksi.

"Niin käynnistyi kuuluisa makkarakone, kuten kirjailija itseään kutsui: heti yhden kirjan valmistuttua hän ajatteli jo seuraavaa, ja romaaneja syntyi yksi toisensa jälkeen kuin makkaraa keskeytyksettä pursottavasta lihamyllystä."

Ei järin taiteellinen lähtökohta, mutta toimiva, eikä Agatha koskaan salannut tekevänsä kirjoja nimenomaan myytäviksi - hän saattoi jopa muokata sisältöä erilaiseksi Yhdysvaltain markkinoille, jotta se toimisi paremmin! Christien nimi myi, ja oheen hän kehitti myös menestyksellisen Mary Westmacott -nimimerkin, jolla kertoi muita kuin dekkaritarinoita.

Apean Agathan rakkauselämä kuitenkin piristyi, kun hän tapasi Max Mallowanin. Max oli häntä 14 vuotta nuorempi arkelogi, ja pitkä avioliitto kesti ns. loppuun asti. Paria yhdistivät intohimo matkailuun, kaivauksiin ja Lähi-itään, jossa he viettivät pitkiä aikoja vuodesta. Agatha toimi apulaisena kaivauksilla muun muassa puhdistaen ja valokuvaten löydöksiä. Rosalind kasvoi lähinnä sisäoppilaitoksissa ja sukulaisten hoivissa, joten äidin ja tyttären välit jäivät kaukaisiksi.

Agatha auttoi miestään etenemään urallaan, joten kirjarahoja tarvittiin myös siihen, ja totta kai oman elämäntapansa ylläpitoon, mutta myös sukulaisten ja ystävien auttamiseen. Raha-asiat tuottivat riesaakin. Tekijänoikeusasiat vaativat tarkkuutta, ja verottajan kanssa hän taisteli koko elämänsä, sillä tulot eri maista olivat hankalia tilittää ja verottaa. Agatha Christien sanotaan perustaneen ensimmäisen kansainvälisen multimediaimperiumin, jota jatkavat hänen jälkeläisensä edelleen.

Kirjassa on listaukset sekä aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta että Agatha Christien teoksista, lähdeviitteiden lisäksi. En osaa arvioida, miten tarkka teos tietokirjana on - ehkä joitakin osia elämästä on painotettu enemmän kuin toisia - mutta luettavuus on kunnossa: se kertoo hämmästyttävän tarinan poikkeuslaatuisesta ihmisestä, viihdyttävästi ja kiinnostavasti.

Tänä vuonna 2020 Agatha Christien syntymästä tulee 130 vuotta: hän syntyi 15.9.1890.

Kenelle: Fanien lisäksi perinteisten dekkarien ystävälle, kirjoittaville, uteliaille, brittimaailmaan mielellään kurkisteleville.

Muualla: Baylacin kirjan kiehtovuus lepää sen tarkoissa yksityiskohdissa, joista kukin voi valita itselleen järisyttävimmät, sanoo Leena Lumi.

Marie-Hélène Baylac: Agatha Christie - Arvoituksellinen elämä. Minerva 2020. 

Suomennos Noora Niemelä. Kansi Taittopalvelu Yliveto.

Jani Saxell: Helsinki Underground

Kuka ei juuri nyt haluaisi kurkata vuoteen 2047? Jani Saxell tuo silmiemme eteen ajan ja Helsingin, jossa korona on tullut ja mennyt, sukupolvet uusiutuneet ja kaupunkikehitys edennyt. Tutussa paikassa ollaan, mutta uudella näkökulmalla. Poikkeustila uhkaa jälleen. 

Jo kirjan nimi herättää väristyksiä helsinkiläisen mielessä: puhutaanko nyt metrosta vai jostain oudosta kultista, joka ei taviksille näy? Kyllä, molemmista, mutta myös hurjasta määrästä muuta. Kalasatamalaistyttö Verna Lähde ystävineen todistaa tapahtumasarjaa, joka mullistaa kaupungin elämän.

Kaupunki sinänsä on tuttu: siellä on Triplat ja Gardenit (jälkimmäinen on vielä meidän nykyisyydessämme suunnitteluasteella), on Kallio, Kaivopuisto ja rannat. Näkövinkkeli vajaan 30 vuoden päässä on silti kiehtovalla tavalla vieras. Kiehtovuus rakentuu taidokkaasta kuvittelusta, joka perustuu vahvasti todellisuuteen ja tähän päivään, mutta myös historiaan. Ehkä myös siitä, että tiedän lukijana, etten ole oikeasti enää näkemässä tuota vaihetta ja kaupungin kehitystä noin pitkälle, mutta mielelläni sitä ajattelen. Saan kurkistaa jälkipolvien maailmaan!

Wilmasta on tullut Thelma, Tinderin tilalle AinaHeti-deittisovellus. Amazon, Netflix ja HBO toimivat isoissa tiloissaan Viikinlahdelle rakennetulla keinosaarella, mediaparkin pilvenpiirtäjissä. Kiinalaisomistukset ovat vahvat ja näkyvät. Droonit lentävät, ja nuorten suosituin harrastus on ilmalautailu. Jäämerenrata on ollut toiminnassa jo pitkään, ja saamelaiset vastustavat sen käyttöä ydinjätekuljetuksiin. Niin, on palattu pitkälti ydinvoimaan hiilineutraalisuuden hyväksi. Ei ilman seurauksia: Hyvinkään jysärinä tunnettu tapaus oli johtanut yli 100 000 ihmisen evakuointiin.

"Kaupunkiympäristön toimiala ja Helsingin kaupungin rakennusvalvonta haluavat kiittää pääkaupunkiseudun asukkaita joustavuudesta 2030-40-lukujen vaihteen uudelleenasutustoiminnan yhteydessä. Samalla muistutamme, että kellarit on pidettävä kellareina ja vintit vintteinä."

Siinä missä Verna Lähde ja muut Kilpineidot taistelevat mediaparkin markkinavoimia vastaan - nuo armottomat ja kasvottomat pukumiehet, jotka eivät keinoja kaihda - mukana tapahtumissa on myös Agatha, joka eli Helsingissä 1920-luvulla. Historia on todella läsnä eikä vain henkisesti, kun kaupunkilaiset alkavat puhua oudoista näyistä. Oliko tuo 1900-luvun alun sotajoukko? Kuka on rautakautiseen asuun pukeutunut poika? Miksi äidit lastenvaunuineen etsivät pommisuojaa ja sanovat rynnänneensä kodeistaan helmikuussa 1944?

"Ihminen tekee ihan, ihan mitä vaan puolustaakseen tuulentupiaan. Sitä, että kaikessa on järkeä ja ennustettavuutta. Ja ollakseen antamatta periksi kolkolle sateelle, jota ei voi torjua millään bonusohjelmalla tai vakuutusyhtiön etuasiakaspaketilla."

Verna saa selville inhan juonen alkaessaan tutkia selittämättömiä ihmisten katoamisia. Valtiovalta epäilee vanhauskovaisilla, noilla kalevalaisuuden kannattajilla, olevan tekemistä asian kanssa.

"Jos aiemmin oli ollut Tulevaisuuden kaupunki -hypetystä, milloin minkäkin eko- ja älyalkuisen viritelmän avajaisia. Niin nyt Kalasatama oli Ground Zero, törmäyspiste ja alkupiste ihan muille asioille: pidätysaallolle ja kotietsinnöille, Lammassaaressa ja 19 vastaavassa vanhauskovaisten yhteisössä ympäri Suomenniemen. Lammassaaressa ryhdyttiin ottamaan DNA-näytteitä koko tuhannen hengen populasta."

Juonen tarkemman tutkimisen jätän jokaisen lukijan itsensä herkuteltavaksi. Vakuutan, että seikkailua ja tapahtumia riittää kannesta kanteen suorastaan hengästyttävästi, parhaan toimintaleffan henkeen. Tosiaan, myös runsaat kulttuuriviitteet muun muassa leffoihin ja peleihin vakuuttavat kertojan asiantuntemuksesta.

Historiaosuus naulaa vaikuttavuuden: kaupunki ei ole vain tämä päivä, vaan se on kehittynyt jostain, ja sen esiintuominen luo vahvan tosivarren tulevan kuvittelulle. Mikä hieno jatkumo!

Ihastuttava, avarasti ja yltäkylläisesti kuvitteleva ja silti - hullua kyllä - täysin järkeenkäypä tarina, jossa kirjailija tuo esiin niin loistavan kirjoitustaitonsa kuin laajan yleistietonsa ja jakaa sen lukijalle anteliaasti, viihdyttävässä ja ajatteluttavassa muodossa. Tämä teos hehkuu ja palaa kirkkaalla liekillä, lukija kiittää! Se pitää lukea pian uudestaan, mieluiten heti.

Kenelle: Helsingin rakastajille, kaupunkikehittäjille, kaupungin päättäjille, historiasta ja tulevasta kiinnostuneille, älyä ja yleistietoa arvostaville, mukaansatempaavan seikkailun ystäville.

Muualla: Maaginen romaani, jossa huikeat fantasiat kohtaavat raadollisen realismin, sanoo WSOY:n  sivu, Rising Shadow kertoo vähän enemmän. Sivistävä ja viihdyttävä teos, sanoo HS.

Jani Saxell: Helsinki Underground. WSOY 2019. 

Päällys Timo Mänttäri.

Helmet-haaste 2020 kohta 9: kirjassa kohdataan pelkoja. Sopii myös kohtiin 7 rikotaan lakia, 13 kirjassa eksytään, 15 fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö (henkilöitä), 21 pidän ensimmäisestä lauseesta, 25 ollaan saarella, 28 kertoo tulevaisuudesta, 30 pelastetaan ihminen, 35 käytetään sosiaalista mediaa, 37 ajankohdalla on tärkeä rooli, ja taitaa kirjassa joku lentääkin, kohta 39, ja isovanhempiakin on, kohta 42, ja vuonna 2020 julkaistu, kohta 49. Unohtuikohan jokin? 

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Koskettavimmista kirjoista on vaikeinta kertoa: miten välittää vahva tunnelma ja kaikki hienoudet, joita ei osaa sanoiksi pukea mutta jotka tuntee vahvasti lukiessaan?

Sitten alkoi sade on sellainen kirja. Vähän alle kuusikymppiseksi ajattelemani Paula kertoo tyttärensä Elinan ja vävynsä Kasperin avioerosta. Kuka tulee miettineeksi, millainen isku ero on pitkään, jopa kymmeniä vuosia, vävyä perheenjäsenenä pitäneelle, kun suhde katkeaa yllättäen? Sekä anoppi että vävy välttelevät toisiaan hienotunteisesti ja lojaalisuudesta Elinaa kohtaan, vaikka ovat olleet läheisiä vuosia. Elina ja hänen kaksi pientä lastaan Kasperin kanssa ovat nyt Paulan perhe.

Paula on kokenut muitakin menetyksiä. Aviomies Lasse on kuollut, nuoruusaikojen paras ystävä Eeva etääntynyt. Mistä hän koostaa nyt elämäänsä? Paula ei kuitenkaan ole vielä vanhus, vaan työelämässä terapeuttina, ja lapsenlapset tarvitsevat hoitoa, kun Elinalla on muita menoja. Hoivaamisen ja äidintaitojaan Paula saa siten edelleen käyttää, myös aikuisen tyttären kanssa:

"Sinulla on puolet elämästä jäljellä, hän sanoo. Tapahtuu ihania asioita! Töissäkin hän ällistyy, miten yksinkertaiset sanat alkavat tehota. Paatuneenkin oloiset asiakkaat alkavat toistella tavanomaisia sanoja kuin suuria viisauksia. Ja nyt Elina jo hinkkaa kyyneliä hihaansa ja nousee istumaan."

Ystävyys naapurin Sonjan kanssa kehittyy, jos Paula suo - hän ei ole sosiaalisinta ihmislaatua. Kiinnostava, samastuttava henkilö!

"Mutta viime aikoina on tuntunut kuin asiat liukuisivat käsistä eikä hän ymmärtäisi enää niitä. Hän ei löydä sanoja niin kuin aiemmin, eikä hän ole varma ajatuksistaan ja osaamisestaan. Melkein kaiken voi sanoa toisin, ajatella eri tavalla tai olla vain hiljaa."

Rinnakkaistarinana seuraamme nuorta naista Ojóa ja hänen vaiheitaan paperittomana pakolaisena Espanjassa. Hän tutustuu ystävälliseen vaikka kummalliseen rouvaan, joka ottaa Ojón hoiviinsa kotitöitä vastaan. Rouva juttelee paljon, mutta pian Ojó tietää emännästään paljon enemmän kuin on puhuttu.

"Alan jo hävetä ajatuksiani, sillä rouva on hyvä. Hänhän auttaa ventovierasta tyttöä, vaikka hänen ei olisi mikään pakko. Joskus mietin hänen tarinaansa, mutta en minäkään kysy. Päättelen vain. Koska hän ei pidä kotimaahansa yhteyttä tai puhu kenestäkään, siellä ei ehkä ole ketään, joka kaipaisi häntä tai jota hän itse kaipaisi."

Mutta miten pakolaisen käy, kun häntä uhkaavat sekä viranomaiset että pakomatkan kotimaasta järjestänyt rikollinen?

Tarinat linkittyvät toisiinsa luontevasti. Henkilöiden ajatukset ja tunteet on piirretty millintarkasti niin, että lukija voi täysin uskoa ja eläytyä heidän tilanteisiinsa. Lähteenmäen kaunis ja rikas mutta napakka kieli on nautinnollista luettavaa, eikä huumoria puutu, nauroin usein, vaikka tarinat ovat rankkoja; kuin lukijalle osoitettaisiin keinoja selvitä vaikeista tilanteista. Ihmisyys - sen kuvaamisessa Lähteenmäki on mestari.

Tarina ottaa kantaa naisen elämän moniin puoliin ja haasteisiin, erilaisiin lähtökohtiin ja kohtaloihin. Monenlaisten henkilöiden kautta näkökulma on lavea. Eikä aina suinkaan henkilöitään mairitteleva! Myös Paulan työ tuo perspektiiviä ja ajankohtaisuutta:

"Mutta monet asiakkaat valittavat samasta mistä Elina: Isovanhemmat asuvat kaukana tai eivät välitä auttaa. Ruuhkavuosia elävät pariskunnat yrittävät pitää kaiken tip top -kunnossa, lapset, kodin ja itsensä. He kuntoilevat liikaa ja avaavat työläppärinsä uudestaan lasten mentyä nukkumaan."

Monitasoinen, viisas, viihdyttävä ja koskettava kirja ihmisyydestä ja ihmisistä, naisista. Lähteenmäkeä olen ihaillut aina, mutta hän parantaa kerta kerralta. Enkä usko, että olemme vielä nähneet läheskään kaikkea, mihin hän pystyy. Tämä on kirjavuoteni helmi, uskallan sanoa jo nyt, vaikka olen lukenut vasta pari vuoden 2020 kirjaa. Ehkä kolahti niin lujaa siksi, että samastun Paulaan elämäntilanteiden ja iän myötä, ehkä siksi, että kirjailija vain kertakaikkiaan on niin taitava ja vie mukanaan niin tekstin teknisellä taidolla kuin tunteen välittämisellä. Pidin myös siitä, että nyt ollaan tässä ajassa, ei historiassa. Vaikka mennyttä pitää ymmärtää ja siitä kertovia kirjoja luen innolla, on jotenkin helpottavaa lukea tämän ajan tuntemuksia kirjattuina ja selitettyinä, vertaistueksi.

Aiemmin bloggaamiani Lähteenmäen kirjoja:

Korkea aika
Ikkunat yöhön

Muualla: Kipupisteitä kaihtamaton, sanoo Leena Lumi. 

Kenelle: Kotimaisen laatuproosan ystäville, naisille ja heitä ymmärtämään haluaville, psykologisten romaanien ystäville. 

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade. WSOY 2020. Kansi Anna Makkonen.

Helmet-haaste 2020 kohta 42: kirjassa on isovanhempia. 

Suomen Kansallisteatteri: Sinivalas

Sinivalas on tarina perheestä, kertoo ohjelmalehtinen. 35-vuotisjuhliaan viettävällä Annalla (Elena Leeve) on aviomies, isä, sisko sekä liuta velipuolia, jotka kokoontuvat perheen saarelle merimaisemiin. Henkisesti mukana leijuu myös Annan kuollut äiti, fyysiselle vierailulle tulee Annaan rakastunut naapuri. Henkilöitä riittää siis, ja ihmissuhdeteemoja käsiteltäviksi!

Annalle tärkeä saari saa roolin ilmastonmuutoksen mukaan tuojana naisen elämänahdistukseen; meren ja rantojen kautta muutos tuodaan myös katsojan mieleen, mikä lienee pakollista nykyään. Perhe haluaa myydä saaren, Anna ei ole niin innokas. Vaikka hän on keski-ikäistymässä, hän muistuttaa lasta pysyvyyden ja muuttumattomuuden halussaan. Ikään kuin hän haluaisi ihmisen ikiaikaiseen tapaan saada elämästään ehjän kertomuksen, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Ehkä sellaisen kertomuksen voisi luoda kirjailija Laura (Emmi Parviainen), joka tulee saarelle yhden velipuolen mukana?

Mutta onko nykyajassa mahdollista saada kertomuksesta ehjää? Onko kaaosta ja muuttuvia tekijöitä liikaa? Symppaan Annaa vain lievästi; tätimäinen ärtymys herää ja mieleen nousee ilkeästi "hyväosaisten valitus", kun hän, menestyvän yhtiön toimitusjohtaja lakimies-, lääkäri- jne. veljineen, rimpuilee kysymyksiensä ja muutospaineiden keskellä. Miksi hän kokee olevansa jotenkin hukassa, vaikka hänellä on kaikki mahdollisuudet? Ihmisen on tehtävä valintoja! Kakkua ei voi syödä ja säästää! (ja muuta tätimäistä). Esimerkiksi: hän on naimisissa, mutta suhteessa naapuriin (Eero Aho). Miksei hän ota tuota hurmaavaa naapuria ja heivaa miestään? Miksi pitää kiinni asioista, jotka eivät toimi - peri-inhimillistä toki.

Näytelmän alkuosan asetelma suurine videoineen ja lähes minimalistisine näyttämöineen avartuu tarinan edetessä; myös näyttämö runsastuu. Tekniikan monipuolisesta käytöstä pidin, vaikka isot screenit veivät huomiota pois muista henkilöistä kuin videolla näytetyistä. Alussa tuntui jopa liiaksi videolta - hei, tulin katsomaan live-esitystä enkä leffaa - mutta tilanne elää. Tosin kenenkään muun kuin aina loistavan Emmi Parviaisen kasvoja en jaksaisi katsella kolmelta valtavalta näytöltä!

Sisarukset ja isä jäivät varjoon kautta tarinan, joka vyöryttää esiin niin monia aiheita, ettei yksikään pääse kunnolla keskiöön, kuten ei henkilöistäkään. Ehkä se symboloi Annan maailmankuvaa, ehkä se on juuri se ongelma - katsojan kannalta ongelma on se, ettei ongelma oikein hahmotu. Tai siitä saa vain pienen aavistuksen, mutta tunnetasolle asti kokonaisuus ei yltänyt, monesta hyvästä elementistä huolimatta. Toisaalta, kun elementtejä on paljon, jotain niistä jäi nakuttamaan takaraivoon vahvasti vielä muutaman päivän päästäkin. Kuten kirjailija Lauran rooli; oliko koko tarina hänen kirjoittamansa, Anna hänen luomuksensa. Vahva yhteys näillä kahdella joka tapauksessa on.

Niin, se valas ja Joona. Tulkitsin valaan vatsaan joutumisen eksymiseksi; ohjelmalehtisessä käsikirjoittaja sanoo sitä totuuden kohtaamiseksi, yhden seuralaiseni mielestä se saattoi olla pakopaikka, toisen mielestä turvanhakua. Monitulkintainen ja runsas näytelmä siis, tarina, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Elena Leeve, Emmi Parviainen ja Eero Aho ovat esityksen tähdet, muita eivät heidän roolinsa salli nostaa. Neljänneksi tähdeksi nostaisin lavatekniikan kekseliään käytön, joka piti mielenkiinnon vireillä ja toi mukaan pilkahduksia huumorista ja laajemmasta maailmankuvasta.

Kenelle: Modernin ja taitavan teatterin ystäville, keski-ikäistyville, samastuville.

Muualla: Kerrankin olen samoilla linjoilla kuin HS:n Sanna Kangasniemi, tätä ei tapahdu usein. Tuijata pohtii komeasti näytelmää ja sanoo sen olevan romaani lavalla. 

Sain lipun teatterin bloggariklubin jäsenenä, kiitos! Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho (pääsin yhteiskuvaan!) kävi moikkaamassa meitä klubilaisia ennen esitystä ja sanoi ihanasti, ettei hän näe mitään ongelmaa siinä, että teatterin kansoittavat keski-ikäiset naiset, joista meidänkin joukkomme pääasiassa koostuu - kunhan kiinnostuneita katsojia riittää. Sitä paitsi tätiys on uusiutuva luonnonvara, meitähän tulee koko ajan lisää. Vakavasti sanoen, ihailen Myllyahoa suuresti. Hän on hienosti jatkanut Maria-Liisa Nevalan aloittamaa uudistusta tuoda teatterilaitos tähän aikaan, jopa edelle, ja rohkeasti uudistanut koko maan teatteria.

Suomen Kansallisteatteri: Sinivalas. Ohjaus ja käsikirjoitus Paavo Westerberg. 

Rooleissa Emmi Parviainen, Elena Leeve, Eero Aho, Kristiina Halttu, Elmer Beck, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Antti Pääkkönen, Heikki Pitkänen, Timo Tuominen.

Lavasteet Kati Lukka, puvut Tuomas Lampinen, valot Ville Seppänen, dramaturgia Eca Buchwald, musiikki Kasperi Laine.

Kuvat: Kansallisteatteri, Tommi Mattila. Myllyaho ja minä -kuva: Pirita Tiusanen.

Blogistanian parhaat 2019 -ääneni

Blogistan Finlandia 2019 -ääneni annan seuraaville:

JP Koskinen, Tulisiipi, 3 p
Matias Riikonen, Iltavahtimestarin kierrokset, 2 p
Mikko Kamula: Tuonela, 1 p


Blogistanian Globalia 2019 -äänet:

Margaret Atwood: Testamentit, 3 p
Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen, 2 p
Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt, 1 p


Blogistanian Tieto 2019 -äänet:

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana
Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö
Korhonen, Partti, Saarinen, Takala: Tiedenaisia. Suomalaisia tutkimuksen ytimessä.

Käytän valinnoissa aina samaa menetelmää: intuitiota. En pisteytä mielessäni tekstin rakenteen toimivuutta, omaperäisyyttä, laajaa tietomäärää. Mitkä jäivät vahvimmin mieleen, kiehtoivat, sykähdyttivät? Kotimaisissa kirjoissa valinnat ovat yleensä helppoja kahden ensimmäisen osalta, niin nytkin, vaikka viime tipassa Riikosen ihastuttavan kirjan ehdin lukea, onneksi! Annakaari Hakkaraisen Kristallipalatsiin ihastuin pari vuotta sitten, vuoden 2019 Dioraama on myös luettu, mutten ole ehtinyt blogata siitä: kirjailijan teokset ovat sellaisia, joihin pitää uppoutua kunnolla ja lukea useaan kertaan, enkä ole sitä nyt harmi kyllä ehtinyt tehdä.

Kotimaisia esikoisia seuraan erityskiinnostuksella. Anna-Kaisa Linna-ahon Paperijoutsen yllätti hienosti. Samoin Akseli Heikkilän Veteen syntyneet. Ja Emma Kantanen! Jos esikoisille olisi oma sarja, ykköseksi asettaisin Suvi Vaarlan Westendin, ajankuvan tärkeyden ja laajaa joukkoa koskettavan kuvauksen vuoksi. Jos et ymmärrä mennyttä, et ymmärrä tätä päivää.

Käännöskirjoissa valinta oli vaikeampaa. Listallani voisi hyvin myös upea Kim Leine. Ja Kaspar Colling Nielsen, jonka kirjasta pidin hurjasti, vaikken sitä sanoisi välttämättä huippulaadukkaaksi proosaksi. Jälleen kolmas oli vaikein valita, mutta nostin Erpenbeckin, sillä muistan vieläkin sen wau-tunteen luettuani. Komeaa proosaa, superajankohtaisesta aiheesta.

Tietokirjoja ehdin lukea harmittavan vähän. (Jälleen kerran päätän petrata tässä jatkossa.) Bythellin kirjakauppiastarina on vain niin valloittava, ettei sille ole voittajaa, vaikka Nobel-palkinnon historia on huippukiinnostava. Suomalaisten tiedenaisten tarinat hämmästyttivät, kirja pitäisi olla pakollinen luettava viimeistään lukiossa! Kirjaa lukematta et takuulla tiedä, millaista osaamista Suomesta on peräisin. Hieno kooste, myös esimerkkinä "kympin tytöille" - voit vaikuttaa maailman tasolla!

Huomasin muuten, että yksi hyvä keino valita parhaat kirjat on silmäillä kirjahyllyään tai kirjapinoja kotona: mitkä kirjat olen halunnut säilyttää? Laitan nimittäin nopeasti kiertoon saamiani ja ostamiani kirjoja. Vaikka suurimman osan luetuista lainaan kirjastosta, saatan ostaa kirjan omaksi, jos olen siitä vaikuttunut. Eli ne, jotka jäävät, ovat tärkeimmät.

Kirjavuoteni 2019 kooste

Kuka voittaa - nyt jännittää! 

Amman lukuhetki vastaa Blogistanian Finlandiasta eli kotimaisen kaunokirjallisuuden äänestyksestä. Globaliaa eli käännösteoksia äänestetään Todella vaiheessa -blogissa, Kuopusta eli lasten- ja nuortenkirjoja Yöpöydän kirjat -blogissa ja Tietoa Kirjamies-blogissa. Tulokset julkistetaan ma 2.3. klo 10 vastuublogeissa.

Voittajat palkitaan tänä vuonna Kuopiossa pe 20.3.2020 klo 17 Kirjailijayhdistysten Talvipäivien avajaisissa, Kuopion kaupunginkirjastossa, yleisötilaisuudessa. Nyt kannattaa kirjanystävän matkata Kuopioon - siellä on samana viikonloppuna myös Minna Canth -festivaali.