Elävää kuvaa

sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Lukemisesta poikkeusoloissa

Pandemian puhkeamisen jälkeen meni pari viikkoa hillittömässä uutisten seuraamisessa, kiihkeässä somen ylikäytössä ja yleisessä hämmingissä. Mistä on kyse? Mitä tapahtuu? Töitä oli hurjasti - viestijää tarvitaan näinä aikoina - joten niiden ja kotiasioiden hallintaan kului energiaa ja aikaa niin, ettei lukemiselle jäänyt aikaa eikä voimia.

Pikku hiljaa kirjaankin sain tartuttua. Keskittyminen vaati panostamista, jotta samaa sivua ei tarvitsisi lukea kolmeen kertaan, edelleen muistamatta sen sisältöä. Vaatii edelleen, mutta sujuu jo hieman helpommin. Tosin huomaan lyhytjänteisyyden lisääntyneen. Loistavakin teos koukuttaa vain tunniksi, kun ennen saatoin lukea sellaisen yhdeltä istumalta (siis yhdeltä sohvamakuulta). Taukoja tulee enemmän. Ja kehnonpuoleiseksi osoittautuva kirja lentää nurkkaan jo parinkymmenen sivun jälkeen, kun aiemmin tulin lukeneeksi vähintään sata, ennen niinkin suurta päätöstä kuin kesken jättäminen (enkä heittänyt pois, vaan laitoin nätisti pinoon).

Hoetaan armollisuutta itselle. Ja että poikkeustila sinänsä jo luo perusstressin ja huolen, joka nakuttaa koko ajan takaraivossa, mikä on hyvä huomioida omassa käyttäytymisessä. Selvä, näillä mennään! Kiinnostus kirjoihin ja lukemiseen ei suinkaan ole vähentynyt. Voisin sanoa jopa päinvastoin. Kirjat ovat aina selittäneet minulle maailmaa, niihin peilaan oman pääni sisältöä, saan tietoa ja ajatuksia, uusia uria. Herra paratkoon, sitä juuri nyt tarvitaan jos koskaan!

Kuitenkin koen kaiken jonkinlaisen kelmun läpi. Mikä on ärsyttävää: aivan kuin en millään pääsisi kiinni tekstissä itse ytimeen. Lienee se takaraivon paino estämässä? Ja kaikkea sisältöä alkaa helposti peilata nykytilanteen kautta, mikä on myös ärsyttävää. Että voi, noin huoletta sitä järjestettiin juhlia joskus tai matkusteltiin tai... Hei, keskity nyt!

Pandemiapinnistellen olen saanut luettua muun muassa näitä: Juhani Karilan mainio Lappiin sijoittuva Pienen hauen pyydystys yllättää, viihdyttää ja onnistuu koskettamaankin magiallaan. Elinan taisteluun hauen kanssa sotkeutuvat parat, peijoonit ja riivaajat täydentävät lappilaista henkilökaartia, jotka puhuvat aidonoloisesti mutta etelänkin eläjälle ymmärrettävästi. Omintakeinen tarina ei mellestä Levillä eikä kaupittele Kiina-valmisteisia poronukkeja. Ansaitsee uusintaluvun.

Vilhelmiina Palosen 206 pientä osaa kiinnitti huomion jo kustantajan katalogissa: harvoin romaanissa hahmona on luuranko tai aiheena epätoivotut lapset, joita molempia kuitenkin on maailmassa paljon. Alvar on lapsi nykyajassa, Helli nuori nainen 1920-luvulla, ja he tietävät, mistä aiheessa on kysymys, vaikkeivat tiedä, miksi. Kipeää ja kauniilla kielellä kerrottua tarinaa lukee mielellään, vaikka se hieman hajoilee - tai ehkä se on oma pääni, joka ei saa ihan kokonaisuudesta otetta, vaikka kuvio ja suhteet hahmojen välillä kyllä selkenevät. En silti olisi halunnut jättää tätä lukematta, persoonallisuuden, aiheen ja kielen vuoksi.

Englantilaisen Max Porterin Lanny on sukua Karilan kirjalle; myös siinä on luonnonmystiikkaa ja outoa kiehtovuutta. Ja ehdottomasti omintakeinen kirjoittamisen ote, mikä on aina plussaa. Vaikka kirja on kai niin sanotusti "taiteellinen", sitä ei ole vaikea lukea. Perusasetelma, erikoinen pieni poika kyläyhteisössä ja hänen katoamisensa huolestuneine äiteineen, on hyvin ymmärrettävä. Samoin kyläläisten nahistelu ja suhtautuminen; kuin mökkiläisten ja vakiasukkaiden somekeskusteluja karanteeniaikoina lukisi, mikä tuo huumoria sinänsä karmeaan tilanteeseen. En silti täysillä lumoutunut. Muistelen lukeneeni myös Porterin aiemman, Surulla on sulkapeite, vai jäiköhän se kesken? Kuitenkaan en muista siitä mitään, pelkäänpä, että tälle käy samoin.

Luin myös kotimaisen elämäkerran Neloset. Jouppilan sisarusten tarina yhden heistä, Helena Jouppilan, ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman. Neloset syntyivät vuonna 1951, ja heistä tuli julkkiksia saman tien, ensimmäisinä suomalaisina eloonjääneinä nelosina. Kauniiden lastenvaatekuvien takana oli toisenlainen todellisuus. Mielenterveysongelmista kärsinyt äiti teki lastensa elämästä helvettiä, erityisesti Helenan, joka sai kokea väkivaltaa niin henkisesti kuin fyysisesti koko äitinsä elossaolon ajan. Surullinen tositarina siitä, miten lapset ovat avuttomia, jos kotona on ongelmia. Toivoisin, ettei aihe olisi enää ajankohtainen, mutta lastensuojelutyön käyttöönotosta ja paljosta tekemisestä - myös Helena Jouppila teki uransa lastensuojelussa - huolimatta valitettavasti tiedämme toisin. Muistan muuten itse Kuopion neloset, joista oli juttuja lehdissä, kun olin lapsi. Oli se ihmeellistä siihen aikaan.

Mieli tuntuu nyt levollisemmalta, vaikka päivät vaihtelevat. Mutta olen lukenut jo paria erinomaista kirjaa melkein "normaalisti". Niistä lisää seuraavissa postauksissa. Voimia ja tsemppiä kaikille omissa arjen haasteissa ja kun tiedän, että tätä lukevat myös lukevat (ja kirjoittavat!), tsemppiä siihenkin!


Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys. Siltala 2019. 

Graafinen suunnittelu Safa Hovinen, hauki Arla Kanerva.

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa. Gummerus 2020. 

Kansi Jenni Noponen.

Max Porter: Lanny. WSOY 2020. Suomennos Irmeli Ruuska. 

Päällys Martti Ruokonen.

Neloset. Jouppilan sisarusten tarina. Docendo 2020. 

Kansi Katse Design Oy.



6 kommenttia:

  1. Mainio kirjakooste. Kelmusi selvästi päästää läpi hienoja kirjakokemuksia. Tunnistan kyllä kumman olon tilanteen vuoksi. Ei ihan täysin voimin tästä tilanteesta taida selvitä kukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunpa se kelmu ei päästäisi läpi sitä yhtä... Joo, aika lailla uuteen asentoon kaikki rutiinit asettuvat. Huomaan muuten, että kaipaan kirjastossa vierailuja, ei kirjojen takia (niitä onneksi vielä riittää), vaan sen, että saan sinne mennä ja piipahtaa ja ehkä nähdä tuttujakin :-) Olen pari kertaa "leikisti" jo mennyt ovelle. Sekin on niin rutiinia.

      Poista
  2. Minunkin on ollut vaikea keskittyä lukemiseen. Kuten sinulla, myös minulla kahden ensimmäisen viikon aikana kului normaalia enemmän aikaa uutisten parissa ja somesta "tietoa" selaten. Nyt pystyn jo lukemaa vähän paremmin, mutta huomaan, ettei keskittyminen ole kyllä ihan entisellään. Se tosin voi johtua myös töiden paljoudesta ja arjen hektisyydestä. Nyt pääsiäislomalla huomaan, kuinka väsynyt itseasiassa olen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa nähdä, milloin keskittyminen on entisellään! Ei varmaan ennen kuin tilanne muutenkin normalisoituu. Ja lapsiperheet, arvostan ja peukutan, se työmäärä kotonakin on nyt erityisen valtaisa, ei todellakaan ihme jos väsyttää! Lepohetkiä pitää löytää aikuisten itselleen, ei muuten lapsetkaan pärjää. Happinaamari ensin itselle jne. kuten somessa jossain oli puhetta. Voimia Kia!

      Poista
  3. Kiitos tutemustesi jakamisesta! Olo on ollut ajoittain kuin saippuakuplan sisällä kelluvalla, ja keskittymiskyky yleensäkin koetuksella, pinnistyksen takana.
    Lukemisen suhteen kirja käteen, muutama kymmenen sivua - kirja pois - toinen käteen etc., mutta nyt alkaa omanoloista rytmiä lukemisiin ja päiviin löytyä.

    Lanny kuten moni muukin keväänuutuus makaa suljettujen ovien takana ja toden totta viikottaisten kirjastokäyntien mahdottomuus juttutuokioineen tuttujen virkailijoiden kanssa ovat tehneet melkoisen loven elämään.

    Mutta päivä kerrallaan uusia uria ja ajatuksia etsien ja niihin tarttuen mottona: kyllä tästäkin mennään eli vähän aikaa kestää vaikka aidan vitsaksena:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai sinulla on saippuaa, mulla elmukelmua... sama tunne, ja jonkinlainen uusi rytmi on alkanut muotoutua. Onneksi ehdin haalia ison kasan kevään kirjoja kirjastosta ennen rysähdystä. Sen jälkeen pitää uskaltautua kauppaan, kaverin hyllyn puoleen tai hyvänen aika, peräti oman hyllyn, josta löytyisi varmaan jotain kiintoisaa. Ja kyllä, tästäkin mennään, päivä tai jopa viikko kerrallaan, sisulla sinnitellen!

      Poista