Claes Andersson: Seuraavaksi Jätkäsaari. Oton elämä 3

Tässä on ollut kaikenlaista sen jälkeen, kun viimeksi luin Oton elämästä. Vasta nyt luin Anderssonin viimeiseksi jääneen kirjan, Oton elämä kolmosen, joka ilmestyi 2019, samana vuonna kuin kirjailija kuoli. Ehdin nähdä hänet livenä kertomassa kirjasta jossain kirjaklubi-illassa (saadaankohan joskus vielä sellaisia?).

Nyt Otto on muuttanut Espoosta Helsinkiin, Jätkäsaareen, uudelle asuinalueelle, jota edelleen rakennetaan isosti. Seuraamme hänen arkeaan ja ajatuksiaan meren rannalla, metron ja ratikan reittien varrella, työhuoneessa ja kotona tuoreen kerrostalon yläkerroksissa. Kaupungissa, jonka ilmiöitä hän uteliaasti tarkkailee, mutta kaikkea leimaa oma kokemus, vanheneminen, kokemusten kirjo. Kuin hän tietäisi, että nyt on tehtävä selväksi, mikä mies ja millaisin ajatuksin hän kulkee.

"Oton koko olemusta ja elämää leimaa syvä epävarmuus ja rajakokemus: elääkö hän vai ei? Onko hän yhä mies vai ei? Poistuuko hän juhlista huomenna vai vasta ylihuomenna? Miksi hän ylipäätään on juhlissa? Myös ikä ja aika tuntuvat epävarmuuden ja kaksijakoisuuden virralta. On se aika vuodesta ja elämästä, jolloin ei tiedä, onko talvi vai kevät. Yhdellä hetkellä on kylmää ja kalseaa, ja sitten kun aurinko lämmittää,  kaikki on ikään kuin valon suutelemaa, huikeaa ja yliaistillista."

Kalseutta Oton elämään tuo pitkäaikainen ystävä, joka on katkaissut välit selityksittä. Sitä Oton on vaikea niellä ja mahdoton ymmärtää. Hänellä on silti paljon ystäviä ja tuttuja, avovaimo ja jälkikasvua. Yksinäisyyttä hän ei tunne, paitsi tuon yhden ystävän suhteen. Pitkä perspektiivi saa hänet pohtimaan koko yhteis- ja ihmiskuntaa, eikä hän katso tulevaisuuteen järin optimisesti isoja aiheita ajatellessaan. Kuten eriarvoistumisen ja rasismin kasvu, ympäristön tila, sotien uhka, politiikka tai mielenterveyden ongelmat, joista hänellä alan lääkärinä on paljon sanottavaa.

"Mehän pyrimme jatkuvasti eteenpäin, suurempaan tehokkuuteen, mukavuuteen, kasvuun, miellyttävyyteen, nautintoon, hienostumiseen, robotisaatioon, digitalisaatioon ja täydelliseen hallintaan, ja ne - toisin kuin Laotsen opit - vievät meitä kiihtyvää vauhtia kohti ihmiskunnan surmanjyrkännettä. ... Otto tajuaa aivan konkreettisesti väitteen, jonka mukaan maailmaa hallitaan minimaalisin tiedoin ja taidoin, hyvin vähäisellä vastuuntunnolla ja humanismilla."

Ei Otto surkutteluun vaivu, vaikka välillä tekisi mieli. Joskus mies alkaa "käydä omille hermoilleen", mitä valittamista hänellä muka on? Hän tiedostaa olevansa ns. hyväosainen, ja lukuisat kiinnostuksen kohteet, kulttuuria ja kaupunkielämää myöten, pitävät vireänä. Kirjoittaminen tärkeimpänä, vaikka joskus siihenkin pitää itseä motivoida - josta hän käy "ääneen keskustelua sisäisten ääntensä kanssa, ja joskus keskusteluista tulee sekä kiivaita että dramaattisia, etenkin silloin kun äänet ovat radikaalisti eri mieltä hänen kanssaan."

"Kaikki mikä tuntuu tärkeältä, on tärkeää. Siitä tulee merkityksellistä muillekin sen kautta, kuinka se ilmaistaan. Kehnosti ilmaistu oivallus ei tunnu totuudenmukaiselta eikä uskottavalta. Tärkeää ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan yhtä suuressa määrin myös se, miten se sanotaan."

Kirja on yhtä antoisa kuin sarjan aiemmat osat: lähes joka kappale on merkityksellinen ja kiinnostava, sitaatteja voisi nostaa loputtomiin. Oton muistelut elämänsä varrelta ja kirjoitushetken ajatukset muodostavat kirjailijalle tunnusomaiseen tapaan isoa ja pientä, järkeä ja tunnetta, vakavaa ja huumoria yhdistävän kokonaisuuden, jonka lukija ei soisi ikinä loppuvan. Otto on hurmaava herra! Mielenailahteluineen, tuskastumisineen omaan raihnauteen, reippaine ja selväjärkisine kannanottoineen. Mutta se loppui, ja elämä loppui. Onneksi meille jäi tämä kirjasarja, jota lähemmäksi miehen muistelmia tuskin olisi tultu, vaikka sen nimekkeen alla Andersson olisi kirjansa kirjoittanut.

Kenelle: Elämänkokemusta arvostaville, hienostelematonta viisautta hakeville, Helsingin muuttumista tarkkaileville.

Muualla: Anderssonin valinta kertoa Otosta etäämpää tarkastellen antaa mahdollisuuden hyvinkin intiimien asioiden käsittelyyn herkästi ja hirtehishuumorilla, sanoo Marjatta.

Lue myös

Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2.
Oton elämä
Syksyni sumuissa rakastan sinua

Claes Andersson: Seuraavaksi Jätkäsaari. Oton elämä 3. WSOY 2109. Päällys Anders Carpelan.

Dekkariviikko 2020. Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Helsinkiläinen Elina Backman aloittaa esikoisromaanillaan dekkarisarjan, joka liikkuu kotimaan maisemissa ja kotimaisten poliisien työssä tässä ajassa, jos linja jatkuu avausosan kaltaisena.


KRP:n rikosylikomisario Jan Leino tiimeineen saa ratkaistavakseen rituaalimurhatyyppisen tapauksen, jonka uhri löytyy Suomenlinnan Kuninkaanportilta. Samanlainen tapahtuu  Hartolassa, Suomen kuningaskunnaksi itseään tituleeraavassa kunnassa, jossa kesää viettää toinen päähenkilö, Saana Havas.

Saana on työtön klikkijournalisti, kuten hän itse tilannettaan kuvailee. Määräaikainen työsuhde verkkolehden toimituksessa päättyi tavallisen ikävään tapaan, jatkumatta. Nyt Saanan suunnitelma on lomailla rakkaan tätinsä luona Hartolassa ennen uusia työsuunnitelmia. Kirjoittaminen kiinnostaisi, ja mielikuvitusta kutkuttaa uutinen 30 vuotta sitten Tainionvirrasta hukkuneena löydetystä nuoresta Helenasta, jonka kuolinolosuhteiden selvitys on jäänyt epämääräiseksi. Voisiko tapauksesta saada aikaan kiinnostavan jutun tai vaikka podcastin?

Janin ja Saanan tutkimustyö omilla tahoillaan etenee, toisen ammattilaisen resurssein, toisen amatöörin innolla. Jossain vaiheessa kuitenkin tapahtuu lukijan odottama väistämätön kohtaaminen - ja lisää murhia. Matkalla tutustumme moniin hahmoihin niin KRP:stä kuin Hartolan kauniista maisemista. Muistelen joskus vierailleeni tarinassa mainitussa kahvilassa, samoin Koskipään kartano on oikeasti olemassa. Sillä on tärkeä roolinsa, joten myös Saana tutustuu turistina paikkaan:

"Saana seuraa oppaan ja pariskunnan kulkua. He pysähtyvät hetkeksi tutkimaan aittoja Saana lähettyvillä. - Anteeksi, en voinut olla kuulematta, että olet asunut täällä ennen, Saana ottaa muutaman askeleen kohti opasta, kun eläkeläispariskunta on astunut hetkeksi keskiaitan uumeniin. - Järjestettiinkö täällä venetsialaiset myös vuonna 1989? Saana kysyy ja tuijottaa opasta avoimen uteliaasti. Vaalea, norjalaiseen villapaitaan ja farkkuihin pukeutunut mies katsoo Saanaa hetken yllättyneesti."

Hartola saa mukavasti matkailumainontaa, mutta Helsingissäkin ollaan paljon. Tuttuja paikkoja kuljetaan sielläkin, mikä tekee aina kiinnostavan säväyksen ja saa olon tuntumaan kodikkaalta. Teksti kulkee letkeästi, lukijaa ovelasti harhautellen kohti ratkaisuaan. Juuri kun luulet arvaavasi pahiksen, joka myös saa oman äänensä tekstissä, tilanne muuttuu.

"Hän kuvittelee ihmiset häärimässä ruumiin ympärillä. Hän miettii, miten ne tutkisivat löytöpaikkaa ja etsisivät jälkiä. Niitä he eivät tulisi löytämään, siitä hän on pitänyt huolen. Hän miettii, miten epätietoisia, valmistautumattomia ja peloissaan he olisivatkaan tutkiessaan hänen luomaansa asetelmaa. Mutta olisiko ollut sopivaa paljastaa tällä kerralla jo hieman enemmän?"

Monipuolinen henkilökaarti herättää halun tietää ihmisistä lisää.

"- Kuka sanoi, ettei Hartolassa koskaan tapahdu mitään, Saana toteaa kasvimaalla kyykkivälle tädille ja haukkaa ruohosipulia. - Täähän alkaa olla jo vaarallinen paikka, Saana naurahtaa. Tuntuu kamalalta vitsailla viitaten jonkun oikeaan kuolemaan. Täti pysyy hiljaa. Saana miettii, minkälaisena täti Hartolan kokee. - Miksi sinä palasit Hartolaan? Saana kysyy ja kävelee aivan tädin eteen."

Koukuttava ja viihdyttävä dekkari, jota oli vaikea laskea käsistä pakollisten taukojen ajaksi. Paitsi että loppupuolella aloin hieman tuskastua: sivuja on lähes tiiliskiven verran eli vajaat 500, tekstissä jonkin verran toisteisuutta ja tiivistämisen varaa. Kaikkia rakkaita lauseita ei ole raaskittu tappaa. Etenkin pitkät kursivoidut jaksot hidastavat lukemista. Mutta näistä huolimatta kiinnostava sarjan avaus. Pidin erityisesti paikkakuvauksista ja siitä, että lukija saa tunnun nykypäivästä sopivien yksityiskohtien avulla. Ja runsaasti ihmissuhteita, romantiikkaa unohtamatta!

Kenelle: Kesädekkareita kaipaavalle, kotimaassa viihtyville, pitkää tekstiä pelkäämättömille.

Muualla: Lajityypin ainekset ovat hyvin hallinnassa, ja kaikkiaan dekkari vetää hyvin, sanoo Tuijata.

Elina Backman: Kun kuningas kuolee. Otava 2020. Kansi Elisa Konttinen.

Postaus on osa kirjabloggareiden Dekkariviikko-haastetta, jota vetää ja jonka logon suunnitteli luetut.net.

Helmet-haaste 2020 kohta 7: kirjassa rikotaan lakia

Dekkariviikko 2020. Keigo Higashino: Uskollinen naapuri

Yksinhuoltaja, riitaisa ex-mies, tappo. Varsin suoraviivaista, vai onko sittenkään? Japanilaisen Keigo Higashinon dekkari valittiin vuonna 2005 vuoden dekkariksi Japanissa. Suomennoksen saimme tänä vuonna, ja sen tuotti 2019 perustettu kustantamo Punainen Silakka.

Uusi tuttavuus: japanilaisiin dekkareihin keskittyvä helsinkiläinen kustantamo! Pakko kunnioittaa. Kirjan löysin ihan perustapaan jostain nettijutusta tai sähköpostista, kustantamon olemassaolosta en tiennyt. Joku asiantuntija voisi valaista, mistä nimi tulee. Olen varma, että sillä on paljon merkitystä ja symboliarvoa, mutten yhtään tiedä, mitä. Punainen ainakin esiintyy Japanin lipussa, silakkaliike Suomessa vastustaa rasismia. Ja silakan värillä on kai jokin hämäävä merkitys politiikassa. Mutta kalalla ylipäänsä lienee paljon merkitystä japanilaisessa kulttuurissa?

Niin Suomessa kuin Japanissa tiedetään, että henkirikoksen tavallisin suorittaja on läheinen tai perheenjäsen. Voisiko Yasukolla eli rouva Hanaokalla olla täydellinen alibi, kuten poliiseista näyttää, kun hänen entisen miehensä rikokseksi luokiteltua kuolemantapausta aletaan tutkia?

"- Silti elokuvateatteria ei voi jättää huomiotta. Hehän saattoivat mennä karaokeen rikoksen jälkeen", Kusanagi sanoi. - Rouva Hanaoka tyttärineen katsoi elokuvaa seitsemän kahdeksan aikoihin. Siihen aikaan ei pysty tappamaan ihmistä kenenkään huomaamatta edes uneliaimmilla seuduilla. Eikä uhria ollut pelkästään tapettu, vaan vaatteetkin oli ehditty riisua. - Siitä olen samaa mieltä, mutta erinäisiä mahdollisuuksia on vielä suljettava pois ennen kuin häntä voi pitää syyttömänä."

Poliisin työtä ei tälläkään kertaa käy kateeksi. Eikä tällä kertaa riennä apuun edes ärsyttävä ja utelias toimittaja, varhaiskypsä lapsi tai ryytynyt salapoliisi, vaan virkavallan on selvitettävä tämä omin nokkinensa. Aivan kuin joku asettelisi esteitä selvittämisen tielle, painavia sellaisia.

"- Nerokin erehtyy joskus. Yukawa ravisti hitaasti päätään. - Se tyyppi ei erehdy. - No miksi sitten jättää sormenjäljet tarjolle? - Mietin sitä parhaillaan, Yukawa sanoi ristien käsivartensa puuskaan. - En ole vielä tullut mihinkään johtopäätökseen. - Etkö ajattele liian pitkälle? Hän voi olla matemaattinen nero, mutta tappamisessa kaiketi amatööri."

Pidän japanilaisen täsmällisen niukasta ja yksityiskohtaisesta ilmaisusta. Suomennoksena, alkuperäistä kieltä en osaa, mutta kääntäjän työ on vakuuttavan linjakasta, eikä Porrasmaan Japani-tuntemuksesta ole epäselvyyttä. Japanilainen ajattelu menee suomalaista hämmästyttäville teille, hyvällä tavalla. Yhden kirjan perusteella vertailu on naurettava, mutta sanon silti, että juuri lukemani kiinalainen dekkari teki päinvastaisen vaikutuksen. Ymmärrän, että se oli tarkoitettu hätkähdyttämään, kun taas tämä on mielestäni tarkoitettu kertomaan tarina, saamaan lukija kiinnostumaan ja ahmimaan tarina loppuun innolla. Tehtävä suoritettu.

Laadukas kirja suomennosta ja ulkoasua myöten, kiinnostavakäänteinen ja yllättävä dekkari. Sanoisin sympaattiseksi. Jos murhakirjasta voi sanoa niin.

Keigo Higashino: Uskollinen naapuri. Punainen silakka 2020. Käännös Raisa Porrasmaa. Kansi Tony Eräpuro.  

Postaus on osa kirjabloggareiden Dekkariviikko-haastetta, jota vetää ja jonka logon suunnitteli luetut.net.

Helmet-haaste 2020 kohta 29: Japaniin liittyvä kirja.

Dekkariviikko 2020. Marja Aarnipuro: Ottopojan kohtalo

Marja Aarnipuro on äskettäin ollut monessa mediassa esillä 60-vuotissyntymäpäivänsä tiimoilta. Tai ei syntymäpäivän sinänsä, vaan pitkän ja mielenkiintoisen uransa, toimittajana ja viime vuosina myös kirjailijana. Itse tunnen hänet parhaiten Apu-lehden päätoimittajana, ja sehän on lehti, joka on meillä sukuvika eli sitä olen seurannut koko ikäni (enkä luovuta).

Mutta Aarnipuro on tehnyt muitakin lehtiä. Ura oli hetken vaakalaudalla vakavan sairauden, rintasyövän, vuoksi, ja kun hän ei löytänyt aiheesta mieleistään kirjaa saman kokeneiden tuntemuksista, hän kirjoitti sellaisen itse. Tai no, toimen naisena, kolme kirjaa. Aihe toistuu myös hänen dekkareissaan Viikko-lehden toimittaja Kaarina Riikosesta, joka joutuu tekemisiin monenlaisten rikosten kanssa, nyt sarjan neljännessä osassa, jossa Riikonen lomailee miehensä kanssa Kanarialla. (Haa, etkö juuri ajatellutkin, että voi ei, voisipa vielä joskus...?) Kaarina on juuri toipumassa rintasyövästä ja palailemassa täysipäiväisesti töihin.

Kirjassa on hauskan realistisesti kuvattu suomalaista ryhmämatkailua ja sen kulkua, lentokoneruuan syömisestä alkaen uima-allastuolien pyyhkeillä varailuun. Hieman haikeaa luettavaa siis tällä hetkellä. Suomalaisryhmän viimeinen yhteinen illallinen saa ikävän sivumaun, kun känniääliö tuppautuu samaan seurueeseen - ja löytyy seuraavana aamuna hukkuneena hotellin uima-altaasta. Kaarina Jari-miehineen on jo palannut kotiin saatuaan kuulla tapahtumasta, muttei uteliaana malta jättää asiaa sikseen, vaan lyöttäytyy tutkimuksiin mukaan. Tai oikeastaan saa käskyn tehdä niin, inhokkitoimituspäälliköltään. Mahtavia otsikoita tiedossa?

Samassa matkaseurueessa sattui olemaan niin poliisi kuin journalistikollegakin, ja heidän kauttaan Kaarina pääsee asiassa eteenpäin ja kontaktiin myös tapausta paikallisesti hoitavaan espanjalaiskomisario Alvareziin. Hoksaavana ja kokeneena Kaarina saakin selville asioita, jopa ennen poliisia.

Miellyttävä (jos murhatarinasta niin voi sanoa?) arkidekkari, enemmän päättelyyn, faktaan ja ihmissuhteisiin keskittyvä kuin veritekoihin. Kohderyhmän päättelen olevan suurinpiirtein sama kuin Apu-lehdellä, sillä sen lukijoiden eli noin viisikymppisten ja sitä vanhempien kiinnostuksen kohteet ovat Aarnipurolla varmasti erityisen tarkasti tiedossa paitsi tutkimustiedon myös oman kokemuksen ja iän valossa. Etelänmatkat, perintöasiat, sukututkimus, kuntosalit, iän tuomat fyysiset riesat... mitä näitä nyt on, mistä kohkaamme. Ja työelämän muutos, josta Kaarina antaa tulla ihmettelyjään reippaasti:

"Tähän saakka Kaarina oli rakastanut ammattiaan. Hän oli saanut tehdä pitkiä, perehtymistä vaativia ja hyvin kirjoitettuja juttuja perusteellisesti ja ajan kanssa. Lukijat olivat malttaneet odottaa niitä siihen saakka kun lehti torstaisin ilmestyi. Nyt kaikki piti tehdä salamavauhtia ja syöttää välittömästi netin ahnaaseen kitaan, jolle mikään ei tuntunut riittävän. Toimittajantyöstä oli tullut kiireistä ja stressaavaa."

Arvostan sitä, ettei Aarnipuro sorru liikatunteellisuuteen eikä selittämään "kuten vanhoille ihmisille" vaikka hienoisia yksinkertaistavia kärjistyksiä tekeekin, vaan pitää fokuksen tiukasti tarinankuljetuksessa. Joillakin detaljikoukuilla maustettuna, kuten vaikka arvoituksisilla väleillään rikostutkija Koivuseen. Miksi mies pyytää Kaarinan kahdenkeskiselle illalliselle ravintola Lyoniin? Luulen, että koska monet kohderyhmään kuuluvat karttavat liiallista salaperäisyyttä ja "outoutta", on hyvä lisätä vielä, että pienintäkään mystistä piirrettä ei tästä tarinasta löydy.

Helppoa lukemista kesään tai talveen. Viihdyttää vaan ei vie yöunia. Ammattitoimittajan teksti kulkee sutjakasti, kuten kuuluu.

Marja Aarnipuro: Ottopojan kohtalo. CrimeTime 2020. Kansi Eija Kuusela. 

Postaus on osa kirjabloggareiden Dekkariviikko-haastetta, jota vetää ja jonka logon suunnitteli luetut.net.

Tom Malmqvist: Ilma joka meitä ympäröi

Hauska siirtymä edellisen bloggauksen lopusta, jossa oltiin keveitä ja painovoimaa vailla: tässäkin puhutaan ihmisestä ja ilmasta, tosin raskaammasssa tarkoituksessa. Kuten hengittämisestä, mutta myös tyhjyydestä, joka seuraa hengittämisen loppuessa.

Malmqvist kertoi esikoiskirjassaan henkilökohtaisen tragedian vaimonsa Karenin kuolemasta. Karen oli raskaana, vauva pelastui, äiti ei ehtinyt tavata lastaan. Nyt Livia on eskarilainen, joka ei osaa vielä kaivata sellaista, mitä hänellä ei ole ikinä ollut, luulen. Isä kaipaa sitäkin enemmän ja kursii nyt kokoon toista kirjaa, sitä, jota oli tekemässä tragedian aikana ja sitä ennen. Neljän vuoden tauon jälkeen, ja arvelen, että kirjasta tuli lopulta aika erilainen kuin hän alunperin aikoi.

Aiheena on mystinen kuolemantapaus Huddingen kunnassa Tukholman eteläpuolella. Kirjoittaja muistaa nähneensä lapsena aiheesta jutun paikallislehdessä, ja kiinnostuu. Mitä luolamurhaksi nimetyssä tapauksessa oli taustalla - oliko se edes murha? Mikael K. löydettiin luolasta alastomana ja ruhjottuna 1991. Miten hän, kunnolliselta ja tavalliselta vaikuttava mies, päätyi sinne ja ennen kaikkea, miksi?

Malmqvist tutkii, etsii dokumentteja, langanpäitä, kaikkea mahdollista tietoa Mikael K:sta. Hän tekee haastatteluita, joiden kautta täydentää viranomaisaineiston antia. Vierailee katsomassa Mikaelin kotitaloa ja muita asiaan liittyviä paikkoja, jopa Postimuseossa, sillä Mikael työskenteli postissa ja oli ylpeä työstään. Työkaveri kertoo:

"Minusta tuntui että me olimme osa jotain merkityksellistä, ja uskon että Mikaelista tuntui samalta - tämä kuulostaa ehkä typerältä sinun korvissasi. Fyysiset kirjeet olivat siihen aikaan tärkeitä."

Kirjoittajaa liikuttaa ajatus, että ihmisaraksi ja sosiaalisesti rajoittuneeksi kuvattu Mikael työskenteli "viestinviejänä, joka huolehti ihmisten välisistä kontakteista." Muodostaessaan käsitystä Mikaelista ihmisenä kirjoittaja samalla muistelee omia kokemuksiaan lapsena, nuorena, aviomiehenä, ja elää nykyelämäänsä.

Kirjassa kulkee siten kaksi tarinaa limittäin, Tomin ja Mikaelin. Siksi kirjaa ei voi sanoa dekkariksi, vaikka siinä rikostapausta jäljitetäänkin. Kirja on taidolla kirjoitettu, vaihtelevine tyyleineen poliisiraporteista muisteluihin, dialogeista tapahtumakuvauksiin, mutta minun mielessäni tarinat eivät luontevasti istu yhteen enkä täysin ymmärrä, miksi tapaus niin kovasti kirjailijaa kiinnostaa.

Hänen vaimonsa oli sanonut kirjan teon alkuvaiheessa Tomin etsivän sen avulla omia demonejaan, saattaa olla niin. Mutta jonkinlaista hajanaisuutta kerrontaan aiheuttanevat myöhemmät kirjailijan perheen traagiset tapahtumat, jotka ovat saattaneet viedä kirjan fokuksen eri suuntaan kuin oli tarkoitus. Ainakin demonit ovat nyt toiset! Ehkä Tomin oma tarina vain tunki mukaan vahvemmin. Jotenkin piti kirja kuitenkin saada tehtyä, ison työn jälkeen, päättelen.

"Tuntuu tuskallisen ironiselta ajatella, että siinä missä Karinin yhä eläessä unohdin helposti mitä hän oli sanonut ja mitä olin itse vastannut, kykenen nyt kun kuolemasta on kulunut vuosia muistamaan kaiken yksityiskohtaisen tarkasti. Voin lukea sanat aivan kuin ne olisi kaiverrettu isoihin obeliskeihin, mutta en voi korjata enkä muuttaa mitään."

Loppuun päästään: käsitys Mikael K:n elämän päättymisestä muotoutuu kirjailijan mieleen. Se on tietysti mielikuvitusta ilman faktatodisteita, mutta voisi olla totta. Kirjan avulla lukija voi leikkiä profiloijaa tai etsivää ja muodostaa oman käsityksensä tapahtumista, ja saa samalla lisää, jos piti Malmqvistin edellisestä kirjasta ja jäi uteliaaksi tämän kuulumisille. Kirja sisältää tarinoiden lisäksi epätoivoista, rehellistä voimaa ja vimmaa, mutta ihan täysin en innostunut mukaan sen enempää tunnelmaan kuin tarinoihin, vaikka tapani mukaan uteliaana halusin tietää, mitä ensimmäisen kirjan jälkeen tapahtui. Terävin kärki jäi puuttumaan.

Tom Malmqvist: Ilma joka meitä ympäröi. (All den luft som omger oss 2018). S&S 2020. Suomennos Outi Menna.

Kustantajan arvostelukappale.

Paketissa neljä käännöskaunoa: McEwan, King, Ferrante ja Khemiri

Kaunokirjallisuus, mikä mainio sana! Käännettyjä kaunoja luin tällä viikolla muutaman, jotka ovat ohuita tai pienoisromaaneja, sisällöltään tai tekijältään ehdottomasti kiinnostavia. Nopean lukemisen ystäville!

Ferranten kaikki suomennokset olen lukenut, joten en tietenkään voinut tätä jättää väliin. Uusin, Tyttären varjo, on julkaistu alunperin 2006 eli ennen kirjailijan maailmanlaajuista suosiota, jota Suomessa alkoi levittää Avain-kustantamo, Anna-Riikka Carlssonin johdolla, suomentamalla teoksen Hylkäämisen päivät jo vuonna 2004. Eräillä on vainua!

Ferranten tumma tyyli on omaääninen jo tässä. Vaikkei vielä yhtä vaikuttava kuin vaikka edellä mainitussa, joka toimi minulle tehokkaammin, sillä Tyttären varjon Ledaa en kaikin osin tajua. Tunnelma on kuitenkin vahva, vaikken oikein tiedä, päästäänkö tarinassa mistään mihinkään. Ledan lapset muuttavat kotoa, ja äiti ottaa kaipaamansa irtioton arjesta lähtemällä merenrantalomalle Etelä-Italiaan.

"Ei pitäisi koskaan saapua vieraaseen paikkaan illalla, kaikki on epämääräistä ja voi helposti riistäytyä hallinnasta."

Elena Ferrante: Tyttären varjo. (La Figlia Oscura 2006) WSOY 2020. Suomennos Helinä Kangas. Päällys Martti Ruokonen.

Amor on ruotsalainen maahanmuuttajaperheen poika. Kun Tukholmassa räjähtää autopommi, on puhelin kuumana veljien kesken.

"Vihan ruokkiminen sisuksissa on kuin tarttuisi tulikuumaan kekäleeseen jotta saisi viskattua sen päin toista ihmistä. Itsensä siinä vain polttaa." 

Melko itsestäänselviä ja epäyllättäviä päätelmiä, ja tarina on kuin kiltisti sääntöjen mukaan muotoiltu äidinkielen ainekirjoitus. Suomennos ei kaikilta osin mielestäni ollut luonteva, mutta myönnän auliisti en-olevani nuorisokielen asiantuntija. Mutta sanoisiko nykynuori: "Älä viitsi, kaveri." Tai "kartsalla rilluttelemassa"? Asetelma on silti erittäin uskottava; perheet veljet serkut kaverit, eikä päähenkilö itsekään ole lopulta varma, mitä tapahtuu. Ainakin nuoruus tapahtuu. Ja rasismi. Lasken kirjan samaan sarjaan kuin edellisenkin: kehityskelpoinen, suomennettu kirjailijan myöhempien ansioiden siivellä. Missä käytännössä ei ole mitään vikaa ja uteliaina luemme kaiken, mutta ilman kirjailijan myöhempiä ansioita, kuten kirjaa Kaikki se mitä emme muista, tätä tuskin olisi suomennettu.

Jonas Hassen Khemiri: Soitan veljilleni. (Jag ringar mina bröder 2012). Johnny Kniga 2020. Suomennos Tarja Lipponen. 

Kun kirjailija on tunnustettu ja hyväksi havaittu, on riemastuttavaa lukea häneltä erityyppisiä tekstejä. Ian McEwan liikkuu äärivakavan ja täysin hulvattoman akselilla, joskus jopa samassa kirjassa. Torakka on hulvatonta lajia, mutta ei ilman taka-ajatuksia todellisuudesta. Jos Englannin pääministeriksi nousee torakka, miten hallinto muuttuisi kuningaskunnassa - ja muuallakin, sillä myös Amerikan presidentillä saattoi olla alunperin kuusi jalkaa, vihjaa teos (emme varmaan olisi yllättyneitä enää mistään kyseiseen henkilöön liittyvästä).

Pääministeri Sams huomaa ihmisyydestä hyviäkin puolia, kuten tarttumapeukalon. "Aina silloin tällöin joku Homo sapiensin tapainen nuori nousukaslaji onnistui kehittämään hyödyllisiä piirteitä." Mutta surkean vähän, verrattuna kunnon kilpikuoreen ja etenkin feromoneihin perustuvaan ajatteluun ja viestintään. "Mitä ajatusten muotoiluun tuli, kirjoittaminen oli kaikesta esteettisestä viehätyksestään huolimatta surkean analogista."

Taustalla on Brexit, jota ei mainita mutta josta McEwan luo oman versionsa. Tai siis torakkapääministeri Sams luo siitä oman versionsa uudella, mullistavalla, rahan kiertosuunnan kääntävällä, reversalismiksi nimetyllä talouspolitiikallaan. Harvoin talouspolitiikkaa lukiessaan nauraa näin paljon kuin tämän kanssa tein! Ehdottomasti ykköskirja tässä postauksessa esitellyistä. Ja ajankohtainen, ministerien eroamissyistä puhuttaessa. Sams osaa käyttää mediaa taitavasti.

Ian McEwan: Torakka. (The Cockroach 2019). Otava 2019. Suomennos Jaakko Kankaanpää. 

Aiempia McEwaneja blogissa:
Sementtipuutarha
Polte
Vieraan turva
Pähkinänkuori
Kaltaiseni koneet

Lisään kirjan Helmet 2020 -haasteeseen kohtaan 33: muodonmuutos.

Muodonmuutoksesta on kyse päällisin puolin myös Stephen Kingin Keveydessä, ja mestarikirjailijan revittelystä. Amerikkalaisen pikkukaupungin asukki Scott Carey huomaa painonsa laskevan nopeasti ja huolestuu. Mitään fyysistä vikaa ei kuitenkaan löydy. Samoin kuin McEwanin Torakassa, oudosta oireesta koituu myös iloa ja hyötyä kantajalleen.

"Hänen kummallisen tilansa yksi etu oli - kasvaneen tarmon lisäksi - se, että hän saattoi syödä kuinka paljon tahansa lihomatta läskiksi. Kolesteroli voisi olla pilvissä rasvan syömisestä, mutta vaisto sanoi Scottille, ettei niin ollut käynyt. Hän oli elämänsä parhaassa kunnossa, vaikka vyön yllä löllyi hämäävä vararengas, ja mieliala oli korkeammalla kuin koskaan sitten hänen ja Nora Kennerin hehkeän romanssin."

Scottin kohtaloa on jännittävää seurata, vaikkei kauhua Kingille tunnusmerkkimäiseen tapaan tarjoilla. Enemmän seuraillaan ihmissuhteiden kehittymistä naapurustossa. Kirja toi mieleeni Kingin Tervetuloa Joylandiin, myös mustalta huumoriltaan ja eräiltä piirteiltään, joita en voi tässä paljastaa. Aihetta kyllä mietin: irvaileeko King ihmisten yhä kasvavalle viihteen tarpeelle? Mihin jatkuva keventyminen päättyy? Vai onko tämä satiiria siitä, mitä pitää tapahtua, ennen kuin ennakkoluulot vähemmistöjä kohtaan hälvenevät?

Stephen King: Keveys (Elevation 2018). Tammi 2020. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Lisään kirjan Helmet 2020 -haasteeseen kohtaan 24: yli 20 kirjaa kirjoittanut kirjailija. Paljon yli! Sopisi myös kohtaan 41: kirjassa laitetaan ruokaa.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Norjalainen Hjorth on yksi niitä kirjailijoita, jotka meidän piti nähdä tänä vuonna HelsinkiLitissä. Hän on kirjoittanut runsaasti niin aikuisille kuin lapsillekin, mutta Perintötekijät on hänen ensimmäinen suomennettu aikuisten romaaninsa.

Kirja kertoo Bergljotista, naisesta, joka on katkaissut välinsä lapsuudenperheeseensä. Kyse on perintöriidasta, mikä kuulostaa arkiselta, mutta tietenkään oikeasti asia ei ole niin yksinkertainen. Neljän sisaruksen riita heidän isänsä ja äitinsä perinnöstä - kahdesta kesämökistä - on vain julkisivu vuosikymmenien mittaisille perhesuhteiden ongelmille. Kuten yleensäkin perintöriidoissa lienee?

Hjorth virittää alusta asti taitavasti lähes trillerimäistä tunnelmaa romaaniin, joka on mitä suurimmassa määrin psykologinen. Ei vain siksi, että Freud ja Jung mainitaan moneen kertaan eikä edes siksi, että äiti viedään silloin tällöin vatsahuuhteluun itsemurhayrityksen jäljiltä.

Vaan siksi, että kirjailija porautuu niin oman kuin sisarustensa ja äitinsä pään sisään armottomasti. Bergljot on kokenut lapsena vakavan trauman, jota muu perhe ei pysty tunnistamaan tai tunnustamaan.

"Hän [sisar] painosti minua vetoamalla tunteisiini, siltä minusta tuntui, hän puhui siitä miten paljon vanhempamme kärsivät poissaolostani, miten vanhoja he olivat, että pian he kuolisivat, enkö voisi tulla käymään juhlapyhinä tai merkkipäivinä? Äiti varmaankin painosti häntä taas. Vanhuudesta ja kuolemasta puhuminen ei saanut minua pehmenemään, provosoiduin vain ja pahoitin mieleni. Eikö hän ottanut perusteitani vakavasti? ... Joskus olin vastannut hänen viesteihinsä raivoissani, ikään kuin voisin päättää että tulisin käymään, olisi herttainen ja keskustelisin."

Lapsuuden kokemusten vaikutukset aikuisuuteen on aihe, joka kiehtoo minua suuresti. Ja Hjorth tekee tutkielmaa asiasta taidolla, joka tekee vaikutuksen. Raskaista teemoista huolimatta teksti on ilmavaa, ajatuksenvirtamaista, knausgårdilaista jopa, vaikkei minulla ole aavistustakaan, onko teksti joiltain osin todellisuuteen pohjautuvaa. Ainakin se on todellisen tuntuista, raadollisuuteen asti! Bergljot ei säästä perhettään eikä itseään, ja se tekee kirjasta mielenkiintoisen ja toden.

Alkuun teksti vyöryttää lukijan eteen niin paljon henkilönnimiä, että piti skarpata pysyäkseen kartalla, kuka on kuka, eikä vieraskielisistä nimistä selviä heti edes se, puhutaanko mies- vai naispuolisesta ihmisestä. Sisaruskaarti, heidän lapsensa, eksänsä ja nyksänsä, ystävät - joista Klara on Bergljotille niin tärkeä, että pohdin ohikiitävän hetken, mahtaako kyseessä olla jonkinlainen sivupersoona tai alter ego.

Teatterikriitikkona työskentelevän Bergljotin ihmisiin suhtautumista, etenkin miehiin, on kiinnostavaa tarkastella. Vaikken tunne hänen kokemuksiaan, pystyn eläytymään tuskastumiseen, kun hän haluaa vain elää lapsuudenperheeltään (tai kuten psykologian termistön mukaan hienosti kirjassa sanotaan: primääriperheeltään) rauhassa, mutta huonolla menestyksellä. Etenkin hänen äitinsä ja siskonsa Astrid nousevat esiin vastavoimana, läpitunkemattomana seinänä.

"Bo yritti ymmärtää sotia yksinkertaistamatta, kuten media teki, ajattelematta mustavalkoisesti, pahaa ja hyvää, uhria ja pyöveliä, kuten media teki, kuten ihmiset yleensä tekevät, kuten minä teen", Bergljot miettii. Mutta ei hän minusta tee niin, vaan on ankarin itselleen:

"Isä ei voinut olla olematta, äiti ei voinut olla olematta sellainen kuin oli, Astrid ei voinut olla olematta sellainen kuin oli, siinä mielessä muistutin heitä että en voinut olla olematta minä, olla olematta tuhottu ja tuhoamatta."

Onko koko juttu arpen nyppimistä - tai sen hyväilyä, kuten Bergljot itse pohtii.

"Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä."

Johtopäätös tai ainakin välietappi matkalla siihen voisi olla se, ettei kaikkea voi unohtaa eikä antaa anteeksi. Pitäisikö? Miksi? Päättyykö arven nyppiminen jonain päivänä? Miten?

Kiehtova ja taidokas teos, joka saa lukijan harvinaisen tiukasti mukaan päähenkilön ajatuksiin ja tunteisiin, vimmallaan ja voimallaan - elin täysin mukana. Erinomaisesti soljuva suomennos, myös kirjan nimen osalta, tuo lukemiseen autenttisen tunnun.

Kenelle: Psykologisen romaanin ystäville, perhesuhteista kiinnostuneille, päänsä sisältöä pelkäämättömille, norjalaisen uuden kirjallisuuden lukijoille.

Muualla: Voimakas lukukokemus, joka herättää myös epämiellyttäviä tunteita, sanoo Kirjaluotsi ja kertoo kirjan olevan autofiktiota, josta repesi todellisuudessa sukuriita.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät. S&S 2020. (Arv og miljø, 2016) Suomennos Katriina Huttunen. Kansi ja ulkoasu Elina Warsta.