Marjo Niemi: Kuuleminen

Titta K on jonkinlaisessa murroksessa oman olemisensa kanssa. Luontevaa siis on vetäytyä miettimään asioita omaan rauhaan, vaatekomeroon. Puoliso ei ymmärrä, vaan häipyy, vaikka rakastamisen puute ei Tittaa vaivaa. Moni muu asia kyllä.

Tekee ehdottomasti hyvää joskus maustua omassa liemessään ja sanoa kaiken juuri niin kuin se on, ja niin juuri Titta tekee. Hän kirjoittaa kirjeitä, joissa pohtii asioita ja suunnittelee tulevaisuuttaan. Miten eteenpäin?

Kirjeitä on kahdeksan, ne alkavat rakkaudesta ja päättyvät rahaan (miten surullinen kehityskulku). Sota-aiheisessa kirjeessä hän kertoo kasvatuksestaan, joka opetti maailman olevan turvaton ja väkivaltainen paikka, jossa on hallittava selviytymistaidot (näihin kuuluu mm. 20 kilon tarvikepakkaus sekä käyttövalmis ase). Miten monin eri tavoin vanhempi voi myrkyttää lapsensa? Kirjeessä Laumasuoja ei puhuta koronasta, vaan sanotaan suorat sanat ikävälle ystävälle. Muita kirjeaiheita ovat uskonto, eläinkunta, paha ja terapia. Isoja teemoja! Niitä keventävät tuulahdukset reaalimaailmasta, ts. viestittely komeron ulkopuolelle.

Titan ajatuksia on kiinnostava seurailla. Hän muun muassa kehottaa muistamaan, että "itsesääli on marinadi, joka maustaa maussaan vähäiset" ja toteaa sivistyksen olevan "mitä parhain lastenhoitaja, on inhimillisempää hylätä lapsensa kotiin, jossa on kirjasto, kuin kotiin, jossa ei ole kirjastoa." 

Ihmissuhteissa on havaittavissa perustavanlaatuista pettymyksentynkää. "Kun näkee ihmisiä, heiltä haluaa jotain, ja kun ei ole saatavia ei ole syytä nähdä!" hän summaa. Koska ihmiset ovat yleisesti p-skoja ja tekevät toisilleen pahaa, Titta suunnittelee perustavansa ihmishirviöiden seurat "sellainen ihan tuote olisi kyseessä." Loistoajatus! "Jokainen kertoo vuorotellen, kuinka kusipäisesti on mennyt tekemään, rauhallisesti, yksi asia per puheenvuoro." Ei analyysiä, armoa, ymmärrystä tai paijailua. Vain ääneen tunnustaminen. Tekisi varmasti hyvää meille kaikille, ehkä jopa lyhentäisi terapiajonoja! Vaikkei se tietenkään mukavaa olisi. "Sinä kehotit minua vilkuilemaan omaan tunne-elämään. En missään nimessä olisi halunnut vilkuilla sinne."

Löytääkö Titta suunnan, johon kulkea? Kun avaa kaiken, mitä saa vastineeksi, edes näkyvyyttä? Onko viihde ainoa keino elää ja elättää itsensä? Ja ketä kiinnostaa? Ai niin, unohdin muuten mainita Alpo Jaakolan, joka on Titalle tärkeä taiteilija.

"Huh, olihan aikamoinen uurastus. Aika rankka meno, eikö vain? Ei aivan ansioton?"

Ei tosiaan: kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Haastavakin. Ei laajuudessaan (en tarkoita sivumäärää, niitä on vain reilut 200) yhtä kompakti tai vimmaisen intensiivinen kokonaisuus kuin upea Kaikkien menetysten äiti, mutta pysyy hillittömyydestään huolimatta hienosti kasassa ja laittaa lukijan hämmästymään, yskimään ja pyrskähtelemään. Ehkä vähän ajattelemaankin. Marjo Niemen kielitaituruus rönsyää nautittavasti, ja hän tuo lukijan eteen niin paljon pohdittavaa, että kirja oli luettava kahteen kertaan peräkkäin, kerralla sitä ei niele. Ja kun kaikki on ohi:

"Hetkessä tapahtuu kuulemista. Sen jälkeen asiakirjoihin voidaan laittaa: toista osapuolta on kuultu. Sitten ei yleensä tapahdu mitään. Kaikki vain jatkavat sitä, mitä olivat tekemässä."

Jatkakaa. 

Kenelle: Ennakkoluulottomille lukijoille, kohtuuttomuuteen taipuvaisille, yllätyksellisen kielen ystäville. 

Muualla: Omppu sanoo kirjan olevan a) loistava b) loistava c) loistava... Seppo Puttonen haastattelee Marjo Niemeä Keravan kirjastossa. 

Lisää Marjo Niemeä: 

Miten niin valo

Kaikkien menetysten äiti

Marjo Niemi: Kuuleminen. Teos 2021. Päällys Jussi Karjalainen.

Johanna Sinisalo: Vieraat

Kirja on taattua hyvää Sinisalo-laatua: jännittävintä lajia eli sitä, joka taiteilee taitavasti todellisuuden ja mielikuvituksen rajamailla. Pääosassa on Siirin ja Essin perhe; heillä on kaksi lasta, kuusivuotias Sissi ja pikkuinen Luukas, elämä tavanomaista lapsiperheellisen hässäkkää Tampereella. 

Siiri on toistaiseksi kotona Luukkaan kanssa, Essi tekee pitkää päivää kahvilassaan. Hän on pieni julkkis, MasterChef-kisasta tuttu, joten asiakkaita riittää mukavasti herkkuostoksille. Molemmat toimivat kertojina, samoin Sissi. Pikkuvanha, paljon lukeva tyttö viihtyy päiväkodissaan, mutta mikä on hänen kokemansa tunne, jota hän sanoo taikauneksi? Ja kuka on Floora, joka on aina Sissin mukana? Vähän niin kuin joku puhuisi vatsassa.

"Mä en vois luopua Floorasta. Mun on niin hyvä ja turvallinen olla sen kanssa. Mikään ei satuta niin kauan kuin Floora sisäsilittää mua ja hoitaa."

Kaksivuotias Luukas ei vielä puhu, mikä huolettaa vanhempia. Lasten biologinen isä Ville on neuropsykologi eikä näe asiassa ongelmaa, kukin tahtiinsa, hän sanoo. Sissi kuuntelee tarkkaan aikuisten puheita lapsen kehityksestä ja anatomiasta ja saa selville, että vatsassa tosiaan saattaa piillä jotain elävää, ainakin lapsilla. 

"Villeisi ei usko että Luukas on autisti. Mä luulin pitkään että ne tarkoitti autistilla sitä ei uskota jumalanpalveluksiin, me ollaan kaikki sellasia meidän perheessä, mutta se olikin sitten eri juttu, me ollaan ateisteja. Autistit on vaan muulla lailla erikoisia ihmisiä, eikä se liity siihen mitä ne uskoon, vaan jotenkin siihen miten ne katselee maailmaa ja menee siihen mukaan. Mut toi on tosi kiinnostavaa! Että jos suolisto ja se autismi on jotenkin sillai riipuksissa toisistaan. Tai se että Luukas ei puhu. Mun täytyy miettiä tätä."

Sissi ei tyydy vain miettimään, vaan hän aloittaa kokeet auttaakseen Luukasta oppimaan. Vaikka hän on fiksu, hän on kuitenkin vasta kuuden, joten jotkut vaikeat käsitteet tulevat ymmärretyiksi kummallisina. Suoliston hän tajuaa jotenkin, ja hermot. Mutta onko empatia sitä, että masuasukit (tyhmä sana Sissin mielestä) juttelevat keskenään ja voiko omia sisällä tuntuvia asioita siirtää toiselle? Kun eräs koe - asiaan liittyvät sakset - säikäyttää päiväkodin, psykologi jututtaa Sissiä. Tyttö ei "tosiaankaan usko, et aikuisten tarvii aina tietää kaikkea." 

Eivätkä he tiedäkään. Tarinan jännite kasvaa hienosti, arjen ja Sissin kokemusten yhteensovittaminen alkaa hirvittää lukijaa. Vanhempien pelkoja tökitään: Onko lapsessani jotain vikaa? Tekeekö joku hänelle pahaa? Kehen voi enää luottaa? Mikä ihmisen toimintaa lopulta ohjaa? Onko olemassa jokin valtaansa ottava "paha"?

Kirja on luokiteltu kauhuksi, ja vaikkei tässä ruumiita liiku, avautuu paljon pelottavia mahdollisuuksia. Suolisto on erikoinen kirjan aihe jo sinänsä, nykyisinhän siitä puhutaan ihmisen "toisina aivoina". Se tuo mieleen ihmislajin juuri kohtaaman uhkan ja viestin pandemian muodossa: emme olekaan luonnon herroja, vaan sen orjia. Mutta teemoja (ja pelon aiheita) on muitakin. Perhe tuntuu todelliselta ja ajankohtaiselta ongelmineen lastenkasvatuksessa, kodin ja työn yhteensovittamisessa, aikuissuhteen haasteissa ja yrittäjän arjessa. Joissakin kohtaa hieman rönsyää ja selitetään liikaakin - kyllä tiesimme, että viimeinen sana ja se on ei on Maija Vilkkumaata ja sellaista - mutta yksi pääteemoista, ihmisen fysiologia, jättää arvoituksen kiehtomaan mielikuvitusta. Sillä siinä saattaa olla jotain oikeasti totta... Kiinnostava, ahmittavaksi kasvava tarina sopii luettavaksi fiksuun psykologiseen jännitysviihteeseen uppoamista kaipaavaan hetkeen.

Kenelle: Laadukkaan arkisen kauhuviihteen ystäville, lapsiperheasioista uteliaille, ihmisen kehosta ja terveydestä kiinnostuneille.

Muualla: Kiinnostava ja jännittävä, sanoo Kirjavinkit. Psykologinen kauhumomentti voimistuu kirjan viimeiselle sivulle asti, sanoo Tähtivaeltaja.

Johanna Sinisalo: Vieraat. Karisto 2020. Kansi Jussi Karjalainen. 

Juha Rautio: Sunnuntain rajat

Rautio kuvaa nuoren miehen elämää 13 novellin voimalla. Mies käy baareissa, huoltsikalla kahvilla, armeijan, tyttöystävän kaverin häissä, kalassa ja sukulaisissa: minne nyt milloinkin sattuu tie viemään, joskus pakosti, ilahduttavan usein itse valittuna. Ei pelkkää ajelehtimista, vaikka sekin kuuluu elämänvaiheeseen. 

"Tämä tie oli pelkkä tie. Tien tehtävä oli maata autojen alla, minun tehtäväni oli pysyä sen päällä. Tämän pelin minä osasin. Pidin säännönmukaista turvaväliä seuraavaan autoon. En ajatellut mitään. Asfaltti, taustapeili ja autojen virta. - Äläkä vaan sano että postikorttimatskua, Hukkanen sanoi."

Mies ei viihdy mainituissa häissä; se on novelleista lempparini. Samastun muistojeni voimalla ulkopuolisuuden tunteeseen, sinnittelyyn, uhkan tunteeseen, "jonkin muun" toivomiseen, mutta myös yllättävän kauniiseen kokemukseen. Ja siihen, että helposti menee överiksi, kun on kaikkea liikaa. 

"Letka nykii kuin toivostaan luopunut katusoittaja, mitään ei kuule, ainoa mahdollisuus välttää peräänajo on tähytä punaisia jarrutusvaloja pölypilvestä. Nappaan nopealla pistolla volyymin alas. Vilkaisu, eikä tarvitse tulkita, mitä hänen ilmeensä viestii. - Nääthän sä itekin ettei tässä nää mitään. Se kirkuu suoraa huutoa. - Ois pitänyt lähtee jonkun toisen kyytiin. Miksen mää mennyt? Se on kysymys johon ei tässä vaiheessa luulisi kummallakaan olevan varaa. Etsin päästäni kytkintä, joka kääntäisi standby-tilaan. Jos sellaista kytkintä ei ole, sellainen pitäisi ensi tilassa keksiä."

Ja kotoa muuton vaihe, mikä odotus ja into! Mutta miten sujuu sopeutuminen opettajakoulutukseen, naisten kiinnostukseen, haaveiden (väistämättömästä?) törmäyksestä todellisuuteen?

"Missä vaiheessa sen kouluputken ulkopuolella ehtis nähä mitään muuta elämää? Niinpä. Mut miettiikö kukaan sitä. Vitut. Siinä ei oo ajattelutaidot kun tiellä, kun pää edellä tyrkätään työelämään, eikun vaan hirveällä kiireellä siirtämään seuraaville oppilaille elämää ja arvoja, jotka just ite on hyväksyttävästi omaksunut ja ottanut omakseen. Se on just niin yksinkertaista." 

Ahistavaa on eläminen, mutta tekstien tunnelma ei. Katse on ymmärtävä ja lämmin. Kaverille ei voi toivoa kuin hyvää. Mukavaa luettavaa, vahvatunnelmaista, osuvaa ja uskottavaa. On hyvä katsoa välillä toisin silmin.  

"Miia uskalsi, Julia oli uskaltanut. Kun taas minä pelkäsin olla aktiivinen toimija elämässäni, olin aina pelännyt. En uskaltanut myöntää, että parisuhde oli minulle vain linnake, jossa pystyin lievittämään perimmäistä turvattomuuden tunnettani, ja että roikuin mukana vain,  koska uskoin saavani rakkautta ja ihailua vastineeksi."

Kenelle: Nuoren miehen maailmasta kiinnostuneille. Aikuistumisen kivuissa kärvisteleville ja niitä kauhulla muisteleville. Elämän Kehä III:n ulkopuolella tunnustaville ja tunnistaville. 

Juha Rautio: Sunnuntain rajat. Novelleja. Enostone 2020. Graafinen suunnittelu kirjailijan oma.

Mari Manninen: Hyvät aikeet

Kirjoittaja varoittaa: "Kirjaa lukiessasi hyvän ihmisen sädekehäsi saattaa ottaa hieman osumaa." 

Auttaminen, vaikea aihe, mietin, mutta huomaan, että siitä löytyy hurjasti kirjallisuutta. Manninen on listannut sitä valtaisan määrän ja valinnut itse erittäin käytännönläheisen lähestymistavan. Miten hyvää tarkoittava tavis voi auttaa hätää kärsiviä lähimmäisiään? Mitä seurauksia siitä on, hyötyä tai haittaa? Miten voi auttaa paremmin? 

Kirjoittaja kertoo vapaaehtoisturismista, jossa ihminen maksaa siitä, että saa mennä töihin autettaville alueille. Vaikka pelastamaan norsuja Beniniin, kuten hän itse on tehnyt. Pelastaminen on vahva sana, sillä useimmiten taitamaton auttaja vaikuttaa olevan lähinnä tiellä, jos hän ei oikeasti osaa tehdä niitä töitä, joita tarvitaan. Tai vähintään vie työpaikan ja ansiot joltain paikalliselta, joka hoitaisi homman paremmin ja saisi lisäksi elantoa. Miksi tällaista toimintaa siis järjestetään?

Tulojen takia, totta kai. Rahalla saa, jopa valheellisen tunteen siitä, että on avuksi. Rahasta on tarvitseville apua, vaikka tekemisestä aina ei. Moni on tarkka siitä, että hyväntekeväisyyteen annettu raha menee oikeaan kohteeseen ja suosii siksi hyvämaineisia organisaatioita mieluummin kuin auttaa suoraan hätää kärsiviä, mikä tuntuu järkevältä. On parempi antaa päätös asiantuntijoille, jotka ovat alueeseen ja tarpeeseen perehtyneet, jos siihen ei itsellä ole mahdollisuutta.  

Se ei silti aina ole taannut oikeanlaisen avun ajautumista oikeaan kohteeseen, mistä Manninen kertoo surkuhupaisia esimerkkejä. Teräsvalmisteisia leikkipuistokalusteita kuuman auringon alle! Tanssikenkiä ja nirunarutoppeja katastrofialueille! Muistelen ohi kirjan kuulleeni rakennusalalla, että suomalaiset rakensivat kehitysapurahoilla Senegaliin meijerin, joka ei toiminut koskaan päivääkään.

Taustojen selvittämisen lisäksi seuranta siis on tärkeää, ja sitä on yksityisen ihmisen vaikea järjestää. Jatkuvuus ja johdonmukaisuus ovat myös järjestöjen etuja. Paljon on edetty ja opittu noista meijerinrakentamisen ajoista, jolloin kehitysapua annettiin lähes sokkona. Sen jälkeen on tullut uusia haasteita, jopa hyvinvointivaltioiden kaduille kerjäläisiä, pakolaisongelmia, ilmastokriisejä... on pyrittävä pääsemään käsiksi hädän syihin, mikä tarkoittaa poliittista lobbausta ja päätöksiä. Vaikuttavin auttaminen on useimmiten hidasta puuhaa. 

Myös auttaminen tarvitsee ammattilaisensa. Onneksi nykyään on paljon organisaatioita ja valtavasti ihmisiä, joista on oikeasti apua ja jotka tekevät työtään joko palkalla tai palkatta. Manninen haastattelee useita tekijöitä. Auttaminen voi olla maailmankatsomuskysymys - "autan, koska se on oikein" - tai "vain" työ ammatissa, joka sattuu palvelemaan auttamisalaa. Sairaiden, lasten ja eläinten hoito ovat ilmeisiä, mutta auttamisalalla tarvitaan myös viestijöitä, valokuvaajia, rakentajia, ammattijohtajia ja monenlaisia muita osaajia. On pientä paikallista toimintaa, on laajoja, jopa globaaleja hankkeita ja katastrofeja, joiden keskellä ammattiauttajan tulee pysyä järjissään. Manninen kertoo keinoista, joita he käyttävät. Yksi tärkeimmistä on se, että osaa tuntea iloa työstään. "Hyvin tehdystä työstä saa ja pitääkin nauttia. Jatkuvasti ahdistunut kollega on vain riippa muille." 

Mutta sukelletaan motiiveihin. Keräyksiin annetaan rahaa enemmän kuin koskaan. Miksi? Auttamisella haetaan itselle tyydytystä. Vähintään tunnetta siitä, että on tehnyt oikein. 

"Auttaminen toimii kuin viinilasillinen, reipas lenkki tai hyvä seksi." 

Mielihyväalueet aivoissa aktivoituvat, kiksit tulevat varmemmin kuin hähmäisestä piikistä. Eikä tässä ole mitään pahaa; ilmeisesti ihminen on aidosti auttamishaluinen, jopa lajina. Tuota kiksiominaisuutta hyödyntävät härskisti mutta reilun näkyvästi muun muassa tv:n "itketysohjelmiksi" nimeämäni hyväntekeväisyyskeräykset, joissa katsojia viihdytetään auttamiskohteiden surullisten tarinoiden välissä. Auttamisessakin on trendinsä, ja nyt vallalla on somea varten yksinkertaistettu malli, jossa on helppo klikata lahjoitusnappulaa, tarvitsematta lähteä toreille tai vaivalloisiin kokouksiin. Ja se on hyvä asia, niin auttajille kuin autettaville, sillä se toimii.  Jos oma hyvä olo tuo myös hyötyä jollekulle mulle, ei siinä ole mitään pahaa, toteaa kirja. Omat motiivit on silti hyvä tiedostaa.

"Voin arkiauttajanakin miettiä, mistä auttamishaluni kumpuaa, jotta saisin säädettyä auttajan rooliani järkevästi. Haluanko päteä ja määrätä? Etsinkö muiden hyväksyntää esiintymällä hyvänä ja toimeliaana? Olenko addikti, joka juopuu auttamisen tuomasta euforiasta? Paikkailenko lapsuuteni hellyysvajetta toivomalla autettavieni rakkautta?" 

On tärkeää, että auttaja saa valita itse: pakkotilanne ei herätä sympatian tunteita, sanoo Manninen. Karjalaissiirtolaisia kiusattiin, kun heitä oli pakko majoittaa. Ja nykytilanteesta: ei aleta ohjailla autettavaa, ei siivota kaverin kaappeja pyytämättä tai vaihdeta verhoja. Kunnioitetaan toisen tilaa. Manninen lanseeraa mainion käsitteen: Olisiko nyt kohkaamattoman auttamisen aika. 

Parasta tietysti olisi, ettei avustusjärjestöjä tai auttamista tarvittaisi, vaan valtiot hoitaisivat kansalaistensa asiat kuntoon automaattisesti. Sellaista tilannetta ei ole näköpiirissä. Päinvastoin, sillä globaalit ongelmat pahenevat. Eräs haastateltava, monen kansainvälisen avustusjärjestön johdossa toiminut Pauliina Parhiala "odottaa merkittävää ajattelutavan muutosta, sillä ilmastonmuutos tuo katastrofit uudella tavalla myös pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja kaikki maapallon ihmiset ovat tulevaisuudessa yhä enemmän toistensa varassa." 

Kirja on informatiivinen, selväjärkinen ja antaa tietoa eri puolilta maailmaa, Kiinan quanxi-järjestelmästä helsinkiläiseen lähiötyöhön, köyhistä afrikkalaisista maattomiin romaneihin. En itse helposti klikkaile lahjoituksia, kohdistan roponi valittuihin kohteisiin pitkäjänteisesti tai osallistun tekemällä hankkeisiin, jotka katson tärkeiksi. Esimerkiksi rahankerääjiä ja viestinviejiä tarvitaan aina. Sädekehäni saattaa ottaa osumaa kirjasta, jota oli kiinnostava ja hyödyllistäkin lukea, mutta kestän sen, sillä ajattelen Mannisen tavoin: 

"Auttaminen on itsestään osa arvokasta ja kunniallista elämää. Kannattaa siis vaalia sisäistä auttajaansa. Se tapahtuu auttamalla." 

Kenelle: Jokaiselle, joka tuntee halua auttaa tarvitsevia, tuntee huonoa omatuntoa auttamattomuudestaan tai ihmettelee, miksi juuri minun pitäisi auttaa.

Muualla: Kirjavinkit tiivistää.

Mari Manninen: Hyvät aikeet. Atena 2021. Kansi Camilla Pentti.

Helmet-haasteessa 2021 sopii muun muassa kohtiin 8, maailma on muutoksessa, 9, kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella (tähän sijoitan), 11, kertoo köyhyydestä ja 28, lukemisesta on sinulle hyötyä.

Fang Fang: Kun kaupunki suljettiin - Wuhanin kohtalonhetket

Vuoden 2020 alussa se iski, koronavirus. Wuhanin yhdeksän miljoonan asukkaan kaupunki laitettiin 20.1. karanteenin, joka kesti 76 päivää. Yli sata teosta julkaissut kiinalainen kirjailija Fang Fang alkoi merkitä muistiin tapahtumia ja arkeaan alusta saakka verkkoon kaikkien luettaviksi. Muistiinpanoista tuli huippusuosittuja, olivathan ne sensuurin raskauttamassa maassa lähes ainoa tietokanava siitä, mitä tapahtuu.

Virusta oli havaittu jo joulukuussa, ehkä aiemminkin. Vaikka kiinalaisilla oli kokemusta muun muassa SARSista, ei uhkaan suhtauduttu vakavasti heti alkuunsa, vaan vielä tammikuussa järjestettiin suuria tapahtumia. Tätä Fang Fang kritisoi vahvasti koko tarinansa mitalta: olisiko karanteeni ja viruksen mittava leviäminen koko maailmaan onnistuttu välttämään, jos viranomaiset olisivat tarttuneet toimiin heti? Miksi viivyteltiin? 

Kirjoittaja esittää syyksi salailun kulttuurin ja paikallisviranomaisten epäpätevyyden. Politikointi meni terveen järjen edelle.

"Tämä on nyky-Kiinassa mitä vakavin ongelma: päättäjiemme valintojen keskiössä ei ole ihminen, eikä ongelmia tarkasteltaessa ja ratkottaessa osata seistä tavallisen kiinalaisen saappaissa. Ilmiö ei selity pelkällä byrokratialla, eikä sitä selitä myöskään moraalin puute. Sen sijaan ongelma piilee siinä, että Kiinassa viranhaltijat ovat osa koneistoa. Tämä koneisto pyörii sellaisella nopeudella, etteivät he voi kuin tuijottaa suoraan ylöspäin hierarkian portaikossa, jolloin näköyhteys kansaan katkeaa. Tämä on täydellinen esimerkki siiitä, mitä tapahtuu kun 'ihminen ajelehtii virran vietävänä'".

Kun karanteeni määrättiin ja tietoja sairastuneista alkoi tulla, herättiin. Wuhanin keskussairaala - lähellä alkulähteeksi arveltua toria - otti vastaan suurimmat iskut ja potilasmäärät, ja siellä menehtyi paljon niin kansalaisia kuin hoitohenkilökuntaa. Lääkäreitä, jotka varoittivat vaarasta, sairaanhoitajia, jotka eivät osanneet suojauta. Sillä alkuun wuhanilaisille ilmoitettiin ilman faktatietoa, että "virus ei tartu ihmisestä toiseen, ja sen leviäminen voidaan estää." Kun myönnettiin, että väitteet eivät pidä paikkansa, oli jo räjähtänyt. 

Fang Fang kertoo erityisesti alkupäivien olleen ahdistavia kaupunkilaisille. Tietoa ei saanut, tulevasta ei tiennyt, johto vaikutti neuvottomalta, mutta ihmisiä sairastui ja kuoli, sairaaloihin ei enää mahtunut. Kun 25.1. kerrottiin Kiinan korkeimman johdon ottaneen tilanteen seuraantaansa ja lääkintäjoukkoja saapuvan paikalle perustamaan tilapäissairaaloita, tieto helpotti heti hiukan henkistä tuskaa. Käytännölliset wuhanilaiset olivat heti alkaneet perustaa ruokarinkejä, yhteishankintoja sekä maskien ja tarvikkeiden jakelua kortteleittain, noudattivat tunnollisesti hygienia- ja eristäytymisohjeita ja tekivät kaikkensa pitääkseen ihmiset ruuassa ja turvassa. Aina se ei onnistunut, etenkään alun kaaoksessa. Ja aina on itsekkäitä idiootteja.

"Poikkeukselliset ajat nostavat aina esiin ihmisten parhaat puolet - ja pahimman kuonan. Sitä saa nähdä ja kokea kaikenlaista käsittämätöntä. Se hämmästyttää, surettaa, ja se pistää vihaksi - ja sitten siihen tottuu."

Poliisi jopa nuhteli kahdeksaa asiasta netissä varoittanutta. He olivat lääkäreitä, jotka olivat omin silmin nähneet viruksen vaikutukset. Fang Fang ihmettelee sitä, mikseivät Wuhanin kahden suuren - ja kiinalaisessa kontekstissa suuri tarkoittaa todella suurta - uutismediayhtiön toimittajat tarttuneet aiheeseen. "Mikseivät he ryhtyneet selvittämään, miten virus löydettiin tai oliko se tarttuva? Tai mikseivät he ottaneet selvää, keitä nämä kahdeksan nuhdeltua nettikansalaista oikein olivat ja millaisin motiivein he näitä huhujaan levittelivät? ... Entä jos he olisivat toimineet ammattimaisemmin ja tehneet kaikkensa saadakseen äänensä kuuluviin edustamillaan alustoilla - mitä he silloin olisivat voineet saavuttaa? Olisiko Wuhanissa vielä silloinkin koettu näin pitkäkestoinen murhenäytelmä?" 

Tai koko Kiinassa, koko maailmassa? Hyvä kysymys, johon ei liene muuta vastausta kuin pelon  kulttuuri ja maan tapa. Yllättävän paljon sensori antoi julkaista, vaikka kirjoittajan sometilit välillä suljettiin ja useita tekstejä poistettiin. Ehkä "vapaus" johtui siitä, että katsottiin hieman kyseenalaisenkin tiedotuskanavan olevan tarpeen paremman puutteessa ja seuraajia oli miljoonia, ehkä siitä, että Fang Fang ei kritisoi maan keskusjohtoa - ei aseta "kansallista ylpeyttä" vaaraan - vaan paikallista hallintoa ja muun muassa keskussairaalan johtoa. Tunnettuja henkilönä hänellä on paljon ystäviä ja tuttuja, joiden kautta hän sai paljon informaatiota, mitä tavallisen kansalaisen ulottuvilla ei olisi ollut. 

Teksti on jutustelevaa, henkilökohtaiseen arkeen ja havaintoihin perustuvaa päivän säätilasta alkaen. Silmiinpistävää on myönteisyys, jolla kirjoittaja pyrkii sanomansa siivittämään. Liikuttavaa suorastaan, sillä lähes koko ajan tilanteessa nähdään käännettä parempaan, vähemmän sairastuneita ja kuolemien laskua jo hyvin pian. Ihan niin ruusuinen ei todellinen tilanne tainnut olla, mutta kunnioitan tavoitetta pitää epätoivoisissa kaupunkilaisissa taisteluhenkeä ja toivoa yllä.

"Olen tainnut alkaa pelätä sensoreita, kun tällä tavalla kirjoittelen pelkkiä positiivisia. Ei vaan, haluan täysin vilpittömästi jakaa lukijoilleni näitä hyviä uutisia, sillä niin kauan meistä jokainen on niitä janonnut. Internet on täynnä puhetta, pelottelua, asiantuntija-analyyseja ja tietenkin myös äärimmäisen ikävystyttävää huhupuhetta." 

Hurjaa luettavaa. Ja nyt tiedämme, että tämä kaikki oli vasta alkua viruksen voittokululle. Muun maailman tämä kirja mainitsee vain ohimennen, ehkä sensuurisyistä, ehkä siksi, ettei tietoa oikeasti ollut. Kun Fang Fang miettii, mitä koko asiasta pitäisi oppia, hän summaa:

"Ihmiset hyvät, älkää olko niin ylpeitä ja ylimielisiä, älkääkä kuvitelko, etteikö tässä maailmassa olisi mitään teidän veroistanne; älkää ylenkatsoko viruksen kaltaisia, ensisilmäykseltä pieniltä ja harmittomilta vaikuttavia asioita, älkääkä koskaan aliarvioiko niiden tuhovoimaa. Virus on ihmiskunnan yhteinen vihollinen, ja sen tarjoama oppitunti koskee meitä kaikkia."

Kirja on kertomus korona-ajan alusta sekä kuvaus kiinalaisesta yhteiskunnasta, suurkaupungista asukkaineen, hallintoineen ja medioineen. Fang Fang on siivottu pois julkisuudesta kotimaassaan, mutta onneksi muistiinpanot ehdittiin tallentaa ja kääntää englanniksi yhdysvaltaisen kustantamon (HarperCollins) tuottamaksi kirjaksi Wuhan diary, josta se on levinnyt käännöksinä muualle. Suomennoksen on Rauno Sainio tehnyt suoraan kiinan kielestä. Vastaavia "Wuhan-päiväkirjakirjoja" on muitakin, muilta tekijöiltä, mutta tätä sanotaan suosituimmaksi kansainvälisesti. HS kertoo Kiinan sensuurista tarkemmin: sitä hoitaa valtion internet-virasto, käsinään kymmeniä miljoonia tekijöitä. Edelleen, hurjaa luettavaa. 

Kenelle: Valtion ja kunnan päättäjille, yhteiskuntia ihmetteleville, Kiinasta ja median toiminnasta kiinnostuneille, koronaviruksen leviämistä miettiville. 

Muualla: Koko maailma - Kiinan poliittista johtoa lukuunottamatta - kiittää Fang Fangia koskettavasta ja tärkeästä päiväkirjasta, sanoo Kirjojen kuisketta. Kirja sisältää tarinoita, joita Kiinan kansantasavalta ei halua meidän missään nimessä lukevan, sanoo Amma.

Fang Fang: Kun kaupunki suljettiin - Wuhanin kohtalonhetket. Suomennos Rauno Sainio. Into 2021. Kansi Emmi Kyytsönen.

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut

"Jos ihminen tietäisi, jos hän jo nuorena ymmärtäisi, miten ratkaiseva lapsuus on, hän ei koskaan uskaltaisi itse hankkia lapsia."

Voiko käydä niin, että jos lapsuudessa on kipeitä käsittelemättömiä asioita, siitä kasvaa aikuiselle liian suuri? Johannalle vaikuttaa käyvän niin. Hän on pian kuusikymppinen taiteilija, joka muuttaa miehensä kuoltua takaisin synnyinmaahansa Norjaan, Osloon, lähelle äitiään. Hän ei ole ollut tämän kanssa yhteyksissä kolmeenkymmeneen vuoteen. Se vaivaa Johannaa, joka haluaisi selvittää välejä. Mitä on tapahtunut? Hänen muistonsa äidistä eivät ole ruusuisia.

"En halua, en halua, äiti sanoi, aina sinä olet niin negatiivinen. On vaikea pitää negatiivisista ihmisistä. Nirppanokkaiselle prinsessalle ei käy hyvin, äiti sanoi."

Johanna on suljettu pois äidin ja siskon elämästä. Totaalinen vaikeneminen, kielto ottaa yhteyttä. Hänen kirjeisiinsä, puheluihinsa, tekstareihinsa ei vastata, ovikellon soittoon ei reagoida. Kuin häntä ei olisi koskaan perheessä ollutkaan. Ei häntä, ei hänen miestään, poikaansa ja tämän lasta - Johannan äidin lapsenlasta ja lapsenlapsenlasta. 

"Jotkut ystävättäristäni pitävät säännöllisesti yhteyttä vanhaan äitiinsä, ja silti he vaikenevat ratkaisevista kysymyksistä, eivät esitä niitä närkästyksen, vihan tai torjunnan pelossa, eivätkä he usko että vaikka he uskaltaisivatkin kysyä, he saisivat vastausta, ja ne harvat jotka ovat kysyneet eivätkä ole saaneet osakseen vihaa tai torjuntaa, ovat saaneet yhdentekeviä vastauksia kuten: Niinpä, vaikea sanoa, elämä ei ole helppoa ja niin edelleen."

Hirveän ahdistava tilanne ja erinomainen, viisas kirja, jossa Johanna pohtii äitisuhdettaan riipaisevan rehellisesti, niillä eväillä, joita hänellä on. Eväitä on nyt aikuisena paljon enemmän kuin lapsena, mutta ne eivät silti tunnu riittävän. On vaikea tarkastella tilannetta puolueettomasti, kylmän faktisesti, kun on itse osallinen ja lapsuuden tuntemukset puskevat pintaan, mutta Johanna yrittää parhaansa. Hänen ajatuksensa ovat loogisia, kylmääviä, tosia. Kun äiti sanoo tyttärelleen: omapahan on elämäsi, se tuntuu monin tavoin väärältä. Sillä eihän lapselle niin ole. Hän kaipaa tukea, näkemistä, tunnustamista, kaikista maailman ihmisistä eniten äidiltään. 

"Koska jokainen on lapsena ollut kuolettavan haavoittuvainen äitiinsä nähden ja tulee aina olemaan sellainen jossakin kohtaa ruumissaan ja sielussaan..."

Kirja puhuu myös taiteesta, mainitsee maalauksia, elokuvia ja kirjoja, joita Johanna on miettinyt, suhteessa äitiasiaan. Hänellä on hyvä teoria siitä, miksei Rakkautta vain -leffassa kerrota äideistä, ja hän uskoo Marguerite Durasin olevan oikeassa kirjoittaessaan, että jokainen äiti edustaa jokaisen ihmisen lapsuudessa hulluutta. Ei, tämä ei ole hulluuskirja siten kuin vaikka Joonatan Tolan tai Nina Wähän perhekertomukset ovat, omalla tavallaan kyllä, sillä eihän Johannan kuvaama äiti-lapsisuhde terve ole. Paljon on rikki, peruuttamattomasti? 

"Äiti on ase."

Ahdistavuutta kirjassa lieventävät kohdat luonnon tarkkailusta ja yksityiskohtaiset kuvailut maisemista. Ne lienevät Johanna-taiteilijalle ominaisia tapoja tarkastella ympäristöä, sijoittaa itsensä johonkin, etsiä jotain todellista tuon mysteerin keskellä. 

"On aina helpompi kuvitella kuollut äiti hyväksi kuin elävä, ja silti me kuvittelemme sekä kuolleen että elävän äidin pohjimmiltaan hyviksi."

Kenelle: Äitisuhteita pohtiville, perhetarinoita ahmiville, revittelemättömän laatuproosan ystäville.  

Muualla: Mitä luimme kerran analysoi ansiokkaasti Hjortin kieltä ja sanoo sen olevan ilmiömäistä, kaunista, vyöryttävää, pyörryttävää, heleää ja jotenkin aina kaikkein tärkeimmässä ytimessä.

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut. S&S 2021. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Elina Warsta.

Kustantajan lukukappale.

Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Kiinnostava henkilö ja vetävä elämäkerta eivät aina kohtaa, mutta nyt kohtaavat. Kaari Utrio on ikoninen kirjailija sekä yhteiskunnallinen ja kirja-alan vaikuttaja, joka on elänyt kirjasta ja kirjoittamisesta syntymästään saakka. Olihan hänen isänsä Untamo Utrio kirjailija, toimittaja ja  yksi Tammi-kustantamon perustajista. Myöhemmin Kaari Utrio perusti miehensä Kai Linnilän kanssa oman kustantamon, Amanitan, jota nykyisin johtaa poika Lasse Linnilä.

Meri Utrio, tuolloin vielä skandaalimaisesti Vitikainen eli ei vihitty vaimo, synnytti esikoisensa Kaarin vuonna 1942 Helsingissä, joka kärsi sodasta, ruuan puutteesta ja kovista pakkasista. Ruokatilanteessa "oltiin lähellä suurkatastrofia", kertoo Haavikko. Viljalaivat eivät jäiden vuoksi pääseet satamaan, pakkanen palellutti perunavarastot ja "ihmisillä oli liian vähän lämpimiä vaatteita. Sähköjä säästettiin, ja kaupunki oli pimeä." Ei järin komeat olosuhteet tutustua maailmaan! Mutta Kaarin vanhemmat olivat työteliäitä ja aktiivisia ja lapsi toivottu, vaikka pommeja piti paeta välillä väestönsuojaan ja maaseudulle. Sisaruksia syntyi kaksi lisää, ja sodan päätyttyä perhe asettui Siltasaarelle suurin tulevaisuuden toivein. Tammen kirjamyynti oli alkanut vetää jouluna 1944: myytiin Arvo Turtiaista ja Elvi Sinervoa sekä Hemingwayta. Enemmänkin olisi mennyt, jos myytävää olisi riittänyt. 

Kaari Utrio on syntymädemari, kirja kuvailee. Hänen isänsä oli SOK:n miehiä, toimitti Suomen Sosiaalidemokraattia ja muun muassa Väinö Tannerin 60-vuotisjuhlakirjan. Sodan aikana hän oli kansanhuoltoministeriössä tiedottajana. Tytärtä pidettiin pehmeäpäisenä, tämän kun oli vaikea oppia lukemaan. Onneksi pian tajuttiin, mistä oli kyse - hän ei nähnyt kunnolla! Silmälasit ja lukeminen astuivat tytön elämään koulun alkamisen aikoihin. Ja ovat pysyneet. 

Ajankuva kiehtoo. Jo koulussa Kaaria kiinnostivat historiassa arkiset asiat ja ihmiset enemmän kuin valtioiden rajat ja niitä siirtelevät päämiehet. Lukiolaisena hän teki mieltä avartavan leirimatkan Neuvostoliittoon ja sai realistisen kuvan naapurimme arjesta. Perhe muutti Vallilan kautta Tapiolan puutarhakaupunkiin: Kaari kertoo kasvaneensa ylemmän keskiluokan kulttuurikodissa, jossa työväenaate tasa-arvoineen oli johtava periaate. Lasten piti lukea hyvää kirjallisuutta, käydä oopperassa ja mieluiten välttää amerikkalaista nuorisokulttuuria; tosin tältä ei vältytty, kun helmat alkoivat heilua rokin tahtiin. Ja vihdoin alkoi yliopisto, historian opiskeluineen.

Kaari kiinnostui keskiajasta, mikä ei ollut muodikasta. Ei myöskään tavallisten ihmisten arjen tutkiminen, joka häntä kiehtoi. Suunnitelma jo opiskeluaikana oli selvä; hän alkaa kirjoittaa historiallisia romaaneja, ohjenuoranaan professori Suolahden lause: "Historiallisen romaanin tapahtumien ei tarvitse olla todennäköisiä mutta mahdollisia."

Lukion tansseissa hän tapasi Jaakko Virkajärven, ensimmäisen aviomiehensä. Upseerin vaimona hän sai kaksi poikaa, ja 1960-luvun tuoreen historian maisterin perhe eli varuskuntaelämää Vekarajärvellä. 

"Hänellä oli kirjoituskone ja aihe valmiina. Eeva-lehden jatkokertomuksen vastaanotto kannusti. Se oli vienyt Englantiin, mutta nyt Kaari sukelsi keskiaikaiseen Suomeen. Hänellä oli aikaa ja täydellinen työrauha. Mitä muutakaan hän olisi tehnyt, kun suku, ystävät ja kulttuurihuvit olivat kaukana. .... Kaari halusi tienata historian lehtorin palkan mielikuvituksella. Kustantajan tytär tiesi, että taideproosalla sitä ei tehtäisi." 

Angelika-romaaneista hän sai hyvää oppia. "Utrio mursi tyttökirjamaisen tavan kirjoittaa viihdettä. Hän kuvasi naisen seksuaalisena olentona, joka oli miesten riistaa, mutta myös itse haluava." Tammen johtaja Hellemann tajusi potentiaalin, ja niin markkinoille saatiin Kartanonherra ja kaunis Kirstin - nimi, jota kirjailija itse vastusti. Painosmäärät räjähtivät, konsepti toimi. Kaari ei kuvitellut itseään taiteilijaksi, ei edes kirjailijaksi. Tarkoitus oli tienata tutkimalla itseä kiinnostavia asioita ja viihdyttämällä lukijoita. 

"Mutta minä en ajattele kirjoittaessani arvostelijoita vaan esimerkiksi niitä perheenäitejä, joilla on kuusi lasta ja kymmenen lehmää hoidettavanaan. Heille täytyy tarjota luettavaa, mikä tempaa heidät pois arjen paineesta." 

Siitä aukesi ura romaaneilla, jotka painottavat vahvasti naisen asemaa kertomalla seikkailuja ja selviytymistarinoita romanttisen jännityksen siivittäminä ja historiafaktojen tukevasti kannattelemina. Seksi ja seksikkyys puhututti mediaa, 1970-luvulla moraalikoodit olivat nykykatsannolla koomisen asenteellisia. 

"Samaan aikaan kun naistenviihteen eroottisuus närkästytti, tupakkakioskien hyllyillä notkui miestenviihdettä. 

Kai Linnilän Kaari tapasi Oriveden opistolla, ja se oli menoa. Avioerossa hän joutui tekemään elämänsä luultavasti raskaimman ratkaisun: kaksi poikaa jäivät isälle, poikien kannalta harkittuna parhaana vaihtoehtona. Linnilän kanssa he saivat yhden pojan, Lassen. Perheyhteisö on ollut vahva, myös isoveljet lähentyivät kasvaessaan, ja äitinsä Merin - joka olisi muuten oman tarinansa arvoinen uransa ja perheensä kautta -  Kaari otti myös pihapiiriinsä Somerniemellä, jonne he Linnilän kanssa perustivat kodin, firman ja henkisen tukikohdan. Meri Utrio työskenteli Amanitassa, samoin myöhemmin poikien puolisoita. Linnilä menehtyi vuonna 2017, tämän elämäkertakirjan kirjoittamisen aikana. 

Kirjallisesta tuotannosta merkittävä on tietoteos Eevan tyttäret, naisen historia. Sen kustannettavaksi saaminen ei ollut helppoa, mutta kannatti: Tammen myynti nousi huikeasti, kertoo Haavikko. Vuonna 1984 ilmestynyt kirja kiinnosti naisia valtavasti, löytyy omasta kirjahyllystänikin. Kriittisiä ääniä kuului siitä, kuka saa tehdä tutkimusta ja miten asioista saa kertoa. Menestys kuitenkin rohkaisi jatkamaan, ja lisää tietoteoksia ilmestyi myöhemmin. 

Kaari Utrio on toiminut kirjailijan ja kustantajan uransa ohessa monissa luottamus- ja vapaaehtoistehtävissä, niin paikallisessa kuin valtakunnallisessa politiikassa sekä kirja-alan, erilaisten järjestöjen ja kotipaikkakuntansa eteen. Ei voi kuin ihailla monitaitoisuutta, rohkeutta ja aikaansaamisen kykyä sekä kirkasta tervejärkistä ajattelua, joka hänen toimintaansa vaikuttaa ohjaavan. Hän on elävä esimerkki siitä, että järki ja tunne voivat yhdistyä menestyksellisesti, ja ennen kaikkea hänen itsensä kannalta tyydyttävästi.

Kirja jättää tunteen, että hän saanut elämältä paljon, myös vaikeuksia ja kipeitä asioita, mutta voittopuolisesti jää tunne täydestä, omannäköisestä elämästä. Inspiroivaa luettavaa! Haavikon hieno teos kuvaa niin lähtökohtia, tekoja ja tapahtumia sekä antaa kehyksen ajattelulle, jossa nainen ottaa vastuun omasta elämästään, kuten Utrion kirjoissakin. Elämäkerta on fiksu, monipuolinen, helposti luettava ja paljon kertova. Ahmin sen kahdessa illassa. Kirjan painos taisi päästä jo loppumaan välillä kaupoista, mutta niitä tulee lisää. 

"Kaari Utrio oli realisti. Jonain päivänä hän ei enää ehkä jaksaisi kirjoittaa tai työstä katoaisi mielekkyys. Kirjoittaminen oli olennainen osa hänen identiteettiään. Se tuotti suunnatonta iloa ja tyydytystä." 

Nyt hän sanoo kirjoittaneensa viimeisen romaaninsa. Hupsun rakkauden loppukohtaus on koskettava. Mutta kirjoittaminen ja historiatutkimus jatkuvat, ja niitä voimme seurata hänen Facebookistaan.  

Kenelle: Kirja-alasta kiinnostuneille, naisen asemaa miettiville, historiallisia romaaneja lukeville, ajankuvista innostuville, kirjailijoille ja sellaisiksi aikoville.

Anna-Liisa Haavikko: Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä. Siltala 2021. Graafinen suunnittelu Tuula Mäkiä. Kannen kuva Kari Nieminen. 

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon

Anna pitää baaria Kotkan kupeessa pienessä Kylässä. Hänen elämänsä suuri rakkaus on Teemu, urheilijapoika, joka on lahjakkaana koripallolupauksena lähdössä pelaamaan Amerikan isoille kentille. Helsinkiläisessä Mäkelänrinteen lukiossa opiskellut Teemu on tulossa tapaamaan leskiäitiään, joka odottaa poikaansa hartaasti valmistautuessaan kuppilassaan mökkiasukkaiden vilkastuttamaan kesäkauteen.  

"Teemu osasi olla itsepäinen niin halutessaan, ja jostain syystä hän oli päättänyt viettää tämän kesän kotona. Anna oli siitä samaan aikaan sekä kiitollinen että surullinen, sillä hän ymmärsi Teemun jättävän hyvästejä hänelle, lapsuudelleen, Suomelle ja todennäköisesti lukuisille muillekin asioille, joista Anna ei tiennyt mitään."

Avukseen Anna on palkannut kesäapulaisen, Eevin. Tyttö on kaunis mutta sulkeutunut, mikä ärsyttää Annaa. Hänelle tulee lisää mietittävää, kun Kylässä alkaa tapahtua dramaattisia. Järisyttävin Annalle on hänen lapsuudenystävänsä Leilan väkivaltainen kohtalo. Rikosylikonstaapeli Veikko Niskanen selvittää sitä ja kahta muuta tapaturmaa huomatakseen pian, että kaikilla on ainakin yksi yhteinen nimittäjä.

Tempaudun mukaan tarinaan, joka kulkee notkean vauhdikkaana kesäisessä Kotkassa ja sen liepeillä, rannoilla ja pallokentillä, hieman Helsingissäkin. Kylän asukkaat tulevat tutuiksi kahvilan asiakkaina. Mökkiläisten ja vakiasukkaiden käsitykset toisistaan kuulostavat huvittavan tosielämässä kuulluilta: toiset vievät rauhan ja turvallisuuden, toiset taas ovat sisäsiittoisia maalaisia. Talouden takia mökkikansaa kuitenkin siedetään.  

"Anna oli aina yhtä iloinen nähdessään nuo vielä kalpeat, tietokoneen ruudun valossa lakastuneet kasvot ja eteenpäin kääntyneet Powerpoint-hartiat, jotka oikenivat kesän aikana takaisin luonteville paikoillen. Paitsi tietysti niillä, joiden lomaviikot kuluivat mökillä päihteitä väärinkäyttäen ja joita aina silloin tällöin etsittiin poliisin ja palokunnan voimin rantojen kaislikoista."

Kesää tulee ikävä! Jos ei nyt ihan Annan kesän kaltaista; sen verran Kylän kuvioissa on kärhämää ja vaaran tuntua. Kirjailija kuvaa henkilönsä taidolla, heittelee lukijalle lempeitä täkyjä (vai pitäisikö sanoa heittoja, kun koripallosta puhutaan?) mietittäväksi ja sujauttelee tarinaa kuljettaessaan mukaan osuvia havaintoja elämänmenosta aina urheiluhulluudesta median toimintaan. Lööpit kirkuvat, kun alkaa tapahtua ja muutkin lehdet kiinnostuvat Kylästä kuin Maaseudun Tulevaisuus. Ja tietysti, kun dekkarista on kyse, tarkkaillaan myös poliisin toimintaa. Veikko kollegoineen selvittää sotkua ja etsii motiiveja.

"Teemu Merikallio oli ainoa kyläläisistä, jota Veikko todella uskoi ymmärtävänsä. Teemu oli urheilija. Ammattiurheilija, eli toisin sanoen iso vauva, jonka täytyi huolehtia kellontarkasti välipaloistaan ja päiväunistaan ja jolle muut ihmiset olivat lähinnä pallonpalauttajia. Urheilija, joka oli tottunut saamaan erityiskohtelua kaikilta ympärillään olevilta henkilöiltä. Tähti, joka ei tehnyt turhia liikkeitä, ja turhia olivat kaikki ne liikkeet, jotka eivät edistäneet hänen tulevaisuuttaan."

Savolaisen tausta toimittajana - kuten muuten Annallakin - ja koripalloilijana näkyy kirjassa monin tavoin. Samoin kotkalainen syntyperä, totta kai. Erityissävyn lukemiseen toi se, että hän oli kollegani viestintähommissa, ja kun olemme toistemme työtekstejä tottuneet kommentoimaan, minun piti alkuun puhdistella päätäni unohtaakseni punakynäsyndrooman. Vähän myös jännitti, mitä osaan kirjasta sanoa, jos en pitäisikään siitä. Mutta ei tarvinnut siitä huolehtia, pidin kyllä, enkä alkanut korjailla, vaikka pientä toistoa sekä olla-verbin ja kolmen pisteen ylitarjontaa saatoin havaita. Tärkeämpiä ovat mukaansatempaavuus, uskottavuus ja eheys sekä mukavasti harhautteleva juoni. Peli etenee ja pallo liikkuu sulavasti cozy crime -henkeen. Kyllä tätä kirjailijaa tarinankertojaksi voi tituleerata!  

"Rakkaus - aina hyvä motiivi murhalle."

Kenelle: Pikkukyliin kesäksi karkaaville, mökkiläisiä ihmetteleville, koripallon ystäville, leppoisan muttei lällyn luettavan etsijälle. 

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon. Kustannus-Mäkelä 2021. Kansi Samppa Ranta.

Helmet-haasteessa 2021 sopii ainakin kohtiin 6, kertoo rakkaudesta, 7, kaveriporukka, 12, ollaan metsässä, 21, liittyy vuodenaikaan kesä, 22, ajetaan polkupyörällä, 29, kirjan henkilön elämä muuttuu ja 49, julkaistu vuonna 2021. 

Sain kirjan kustantajalta.