sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Mona on töissä varastossa, tyytyväisenä. Työssä ei tarvitse kohdata ketään - pomo on huomannut, että se on Monalle sopivinta - ja tavaraa noutaessa voi välillä pujahtaa hyllylle pikku nokosille. Mona rakastaa ymmärtäväistä pomoaan.

Eräänä päivänä Mona eksyy tutun varaston sokkeloihin. Yllättäen hän huomaa olevansa suurella esityslavalla, yksin. Tai tarkemmin katsoen ei oikeastaan yksin, sillä lavalla on joku toinenkin, piilossa lakanan alla. Ruumis! Monan äidin!

Kukapa ei järkyttyisi moisessa tilanteessa. Monan kirjanmittaista monologia äidistä on paljastavaa tutkiskella. Järkytyksen ja ällistyksen lisäksi hän kiukustuu, suree, kaipaa, syyttää, kyselee, epäilee, muistelee ja pelkää, muun muassa. Eikä huumorintajukaan unohdu.

"Miks tää kaikki yhen ruumiin takia. En mä ymmärrä mitä tässä nyt mulle kerrotaan. Jaahas. Mä luulen, et tässä nyt jo mulle jotain kerrotaan, voi hyvää päivää! Ei se niin mee, et kaikki maailmassa ja missä vitun rinnakkaistodellisuuksissa olis niinku mun takia, etä mä oisin joku saatanan päähenkilö tässä minkä vuoksi maailmankaikkeus kiertyy ja tapahtuu. Mä on niin niin uskomattoman paska tyyppi. Mut sitä mä vaan mietin, että aika jännä."

Välillä Mona piipahtaa kotona, miehensä ja pienen tyttärensä luona. Hän ei voi hyvin, et varmaan ylläty. Mies on huolissaan, mikä ärsyttää Monaa. Varmuuden vuoksi mies nukkuu tytön kanssa samassa huoneessa. Miehellä ei liene aavistustakaan, mitä kaikkea vaimon päässä liikkuu.

"Ihmiset puhuu niin helvetisti, mistä se puhe tulee, en ymmärrä. Niille tulee mieleen kaikenlaista jaettavaa, ne sanoo asioita. Ne todella puhuu kaiken aikaa, se viehättää niitä. Mistä suuhun voi tulla niin paljon sanoja, kokee tärkeeks niin monenlaiset asiat, niin tavalliset asiat, ja kuinka pitkään ne osaakaan niistä jauhaa." 

Tajunnanvirtaa on riemastuttavaa lukea, vaikka aihe on vakava, niin vakava, että se vie Monan näyttämölle. Mona pohtii asioita konkreettisesti, yllättävästi hypähdellen, mielleyhtymästä toiseen. Hän käy "lavaesityksessään" läpi laajan tunneskaalan, jonka purskauttaa liikkeelle pettymys äitiin ja oma tuore äitiys, luulen. On paljon, jota hän itse olisi äidiltään toivonut mutta ei saanut. Kuten kosketusta.

"Kosketus on siitä hankala puute, että sitä et korvaa millään. Jos se puuttuu alussa, se puuttuu aina. Sitä ei korvaa myöhempi kosketuksien Niagara, se vaan vie menneisyyden puutteen aavikolle, mut ei ala rakentaa mitään mikä jäi rakentumatta, seison tässä ja alussa enkä voi sille mitään. Mitään ei voi. Mut mä yritän kyllä. Ehkä mulle ei oo kerrottu kaikkee."

Esitys on Monan tapa käsitellä asiaa ja pyrkimys olla itse hyvä äiti, tulkitsen: ennen siihen pääsyä on tiedettävä, millainen äiti on hyvä, millainen ei. Petollisen vaivattomasti imemme edellisen sukupolven haitalliset toimintatavat itseemme ja siirrämme samat ongelmat eteenpäin. Käsittelemättöminä ne saattavat suistaa masennukseen. Tai näyttämön lavalle, puhumaan äidille.

"Vittu että vitutti olla lapsi. Aina jonkun toisen määräiltävissä. Tää tällanen teidän aikuisten määräysvalta tuntu vaan huonoissa kohdissa, ei tullu turvallinen olo, alko vaan vituttaa. Miten mä sit selviin, miten ikinä selviin, nyt mun elämässä kaikki näyttää aivan uskomattoman vaikeelta, ja sit sä äiti, nyt vielä sä äiti, et tää suru tässä, äiti."

Kirja ei ole helppo: kiihkeä tykitys käy tunteisiin, tartuttaa kiihkeytensä. Osumia omista tai läheisten äitikokemuksista napsahtelee otsaan, saa sen pienille mustelmille. Puhekielistä, jaksottamatonta tekstiä tulvii silmille, kärsimättömästi. On pakko pitää taukoja ja hengitellä.

Aiemmin lukemiani Marjo Niemen kirjoja Miten niin valo ja Ihmissyöjän ystävyys olen sanonut oudosti hykerryttäviksi. Samaa voin sanoa tästä. Kiihkoa, surrealistista otetta ja kekseliästä sanankäyttöä löytyy kaikista. Vaikka niiden lukeminen ei ole pehmoista, koskaan ei harmita, että siihen on ryhtynyt. Lukija jää selkeästi saamapuolelle.

Kenelle: Äitiyden pohtijoille, raamia rikkovaa proosaa pelkäämättömille, tajunnanvirtaa jaksaville.

Muualla: Yksi vuoden raskaimpia mutta samalla eniten ajattelemaan sysääviä kirjoja, miettii Tekstiluolan Tuomas. Maanisen psykoottinen romaani, sanoo KosminenK ja analysoi hyvin näyttämön käyttöä tapahtumapaikkana.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti. Teos 2017. Lukukappale kustantajalta.

Katso myös: Miten niin valo?

Äiti-kirja on Runeberg-palkintoehdokkaana näiden lisäksi. Palkinto myönnetään 5.2.2018.

Johanna Holmström: Sielujen saari
Anu Kaaja: Leda
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Juha Kulmala: Ränttätänttä
Rosa Liksom: Everstinna
Miki Liukkonen: O
Asko Sahlberg: Amandan maailmat

2 kommenttia:

  1. Kiitos Arja kirjan esittelystä. En ole lainkaan lukenut Marjo Niemeä. On kyllä muitakin minulle ihan tuntemattomia kirjailijoita Runeberg-palkintoehdokkaiden joukossa. Jos kirjastossa törmäisin tähän Niemen kirjaan, kansi ei kyllä kiehtoisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansi on melko pelottava, mutta toisaalta kuvaa kirjaa: tumma, mutta hymyä pilkahtaa, vaikka ironista. On hieno kirja, nyt kun on hetki lukemisesta, pystyy paremmin summaamaan. Fiksu, omaperäinen ja asiaa täynnä. Muttei tosiaan helppo.

      Poista