Miten niin valo?

Valohoito jatkuu: Marjo Niemi kyselee valon perään. Tai kyseli pari vuotta sitten, jolloin kirja ilmestyi ja hätäisesti sen lukaisin, nyt rauhallisemmin. Hyvä muistuma piti paikkansa, edelleen kirja tuntui hyvältä ja hykerryttävältä. Jos Irma Noora ei onnistunut tekemään itseään tykö, tässä henkilöt tuntuvat tutuilta, monessa kohtaa tutun ja aidon tuntuisin reaktioin.

Kolme eri-ikäistä, erilaista ja täysin erilaisissa elämäntilanteissa painiskelevaa naista törmää toisiinsa eri kohdissa kulkuaan. Ihan konkreettisestikin Annin ja Kristiinan tapauksessa, kun Anni törttöilee autolla. Kolmas tulee tarinaan mukaan lääkärinä, joka hoitaa Kristiinaa onnettomuuden jälkeen. Jokaiselle naiselle on sattunut jotain, on tullut uusi vaihe, joka pakottaa miettimään omaa olemista uudelta kantilta. Ei yhdessä, vaan jokainen erikseen, omalla tavallaan. Pimeydestä valoon kaikki kuitenkin pyrkivät. Sen suurempaa juonta kirjassa ei ole, eikä sellaista jää kaipaamaankaan.

Teksti on kekseliästä, sanankäyttö yllättävää. Hän ei keksi uusia sanoja Mikko Rimmisen tapaan, vaan yhdistää vanhoja uudella tavalla. Erinomaisen persoonallinen kirjoittaja Marjo Niemi on, ja muutenkin kuulemma taiteellisesti lahjakas dramaturgi ja muusikko, jolta toivoisi lisää kirjallista tuotantoa. Plussaa kirjassa on myös se, ettei olla liikoja kiinni arkirealismissa, sen rajoja kolkutellaan reippaasti sieltä sun täältä ja oiotaan mutkia tarvittaessa – kovin vakavamielinen lukija voisi tosiasioiden ylimalkaisuudesta närkästyä, mutta minua tapa viehätti. Hypähtelevä mutta hyvin paketissa pysyvä kerronta kuvaa hyvin ajatusten surrausta ja tunnekuohuja. Näkymätön kertoja ottaa loppua kohti isomman roolin. Pidin jo kirjan nimestä, ja aloitus on yksi parhaista: uteliaisuus herää pakosti. Miksi Anni on maannut keittiön lattialla jo toista viikkoa?

Marjo Niemi: Miten niin valo. Teos 2008.