Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar

Bongasin lukemattoman Alasalmen: äänikirjana julkaistun dekkarin, josta on kehittymässä sarja kovakantisia. Ilahduin löydöstä, kirjailijan taito ja mielikuvitus kiehtovat minua aina, samoin hänen tyylinsä sekoittaa arkiseen kuvioon ripaus jotain muuta, kuten mystiikkaa tai kauhun tuntua, viehättää. 

Alamaailman kuningatar kertoo rikollispiireistä Tampereella. Niihin sotkeutuu kaikesta tapahtuneesta tietämätön Anu, joka muuttaa Oulusta uuteen kotipaikkaansa työn perässä. Käy ilmi, että hänen sukunsa ei ole aivan sitä, mitä hän on kuvitellut. 

Anu joutuu tutustumaan myös rikoskonstaapeli Jarkko Hallavaiseen, joka kollegojensa kanssa tutkii murhatapauksia Tampereella. Hallavainen jatkaa tutkimuksiaan sarjan seuraavassa osassa Häkkilinnut, samoin Anu sukunsa salaisuuksien selvittämistä. 

Vauhdikas ja sujuva tarina helppoon viihtymiseen. Asiat ja ihmiset ovat mustavalkoisen selkeitä perinteiseen dekkarityyliin, ihmissuhteet yhtä mutkikkaita tai helppoja kuin ne yleensäkin ovat. Kannesta en pitänyt: punamusta väritys sopii toki dekkariin, jossa väistämättä veri vuotaa, ja kasvot, etenkin silmät, vetävät huomion, mutta yleisilme vaikuttaa lapsekkaalta, enemmän pokkarin kuin kovakantisen kannelta. Ja miksi ihmeessä nainen kuvassa on tumma, kun kirja kertoo vaaleista naisista - hiuksilla jopa on roolinsa tarinansa? Siitä huolimatta kirja on helpon dekkarin ystäville kelpo valinta.

Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar. Gummerus 2022. Julkaistu alun perin Storytel Original -sarjana 2019. 

Hervé Le Tellier: Poikkeama

"Hurjaa kyytiä" lupaa takakansi, ja sitä seuraa, jos sattuu istumaan lentokoneessa myrskyssä matkalla Pariisista New Yorkiin. Pilvirintama on pahin lentäjien koskaan kokema, mutta kone selviytyy kuin ihmeen kaupalla ehjänä määränpäähänsä.

Helpottuneen lentokapteenin leuka loksahtaa, kun laskeutumislupaa pyydettäessä lennonjohto kehottaa miehistöä ilmoittamaan kapteenin henkilöllisyyden, muiden koneen tunnistetietojen lisäksi. Ei sitä kysytä ikinä! 

Koneen saapumisessa on muutakin outoa. Se on nimittäin jo kerran saapunut kentälle, kolme kuukautta aiemmin. Täysin sama kone, samoin matkustajin ja miehistöin, jopa sama ketsuppitahra käytävämatossa. Viranomaiset eivät ole uskoa kiistattomia todisteita, joita dna-testit ja muut varmistustavat osoittavat. Mutta muuta ratkaisua ei ole: lentokone sisältöineen on jollain tavalla monistunut kahdeksi. 

Valtiojohto presidenttiä myöten rientää pohtimaan tilannetta, paikalle kutsutaan maailman parhaat asiantuntijat, nobelistit eri aloilta. Varautumissuunnitelman kymmenet tarkoin harkitut käytännöt eivät päde tilanteeseen, joten on otettava käyttöön se ainoa, jota ei ole koskaan käytetty: protokolla 42. Sitä on ollut laatimassa professori Adrian Miller, joka keksi protokollan nimen ja tunnussanat, joita ei olisi uskonut koskaan käytettäviksi, siksi kirjallisesti hieman pilaillen. 

"Kolme hälytysääntä, sitten vain yksi, ja taas kolme. Se on sovittu koodi: hän vastaa. Kuuluu miesääni, varma ja väritön, sotilaallinen.

- Onko langalla professori Adrian Miller?
- Tuota... on, Adrian vastaa epäröiden.
- Toto, minusta tuntuu...

Ääni puhelimessa odottaa, odottaa, kunnes Miller vastaa sävyttömästi:
- Että emme ole enää Kansasissa."

Professorit, poliitikot, kenraalit, uskonnolliset johtajat: heidän on pyrittävä muodostamaan jokin teoria, selitys mahdottomalle (ihmisellä on sellainen taipumus: "Sellaista ongelmaa ei olekaan, jota ei houkuttelisi ratkaisun puute".). Joutuiko kone jonkinlaisen ajan ja avaruuden tuntemattomaan tilaan, madonreikään? Vai onko kyse maailmankaikkeuden koodivirheestä jossain meitä ohjailevassa ohjelmistossa - niin piskuisesta, ettei koodintekijä ole sitä edes huomannut? Olemmeko vain tietoteknisen ohjelmiston osasia? Olisiko joku taho voinut koodata simulaation, jossa olemme kokeneet maailmansodat, luontokadon ja muun historiamme? Miten ohjelma etenee?

Entä mitä tapahtuu, kun myöhemmin laskeutuneet matkustajat tapaavat aiemmat itsensä - ne, jotka ovat eläneet kolme kuukautta pidempään ja kokeneet asioita, joista myöhemmin tulleilla ei vielä ole aavistustakaan? Esimerkiksi matkustajista kirjailija Victor Miesel - jonka mietteistä himolukija on kiinnostunut - saa kuulla julkaisseensa kulttimaineeseen nousevan kirjan.

Huimia ajatuskulkuja, ymmärryksen ylittäviä, ja hörhöt luonnollisesti ottavat tilanteesta kaiken irti. Asianajajatkin yrittävät, sillä onhan tästä jonkun maksettava korvauksia. Some villiintyy seuraamaan milloin mitäkin epäolennaista, totta kai. Kirjallisuus- ja muut kulttuuriviitteet sekä tiettyihin henkilöihin fokusoituminen keventävät tekstiä, romantiikkaakin vilautellaan. 

Vetävä ja erikoinen mielikuvittelu, joka käynnistyy vauhdikkaasti palkkamurhaajalla, hidastuu hetkeksi esitellessään liudan henkilöitä, mutta piristyy itse tapahtuman ja etenkin sen seurausten kuvauksessa: niin inhimillistä ja uskottavaa (jos sanaa tässä tapauksessa voi käyttää) se on. Uskon, että juuri näin päätökset tehtäisiin ja toteutettaisiin todellisuudessa vastaavassa tilanteessa.

Kenelle: Yliluonnollisen ystäville, katastrofinälkäisille, ateisteille, uskoville, päättäjille.  

Muualla: Donna mobilen kirjat sanoo romaanin olevan paitsi (osittain liiankin) fiksu myös oikein hauska.

Hervé Le Tellier: Poikkeama. (L´anomalie). WSOY 2023. Suomentanut Lotta Toivanen.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Minä-kertoja on mystikko- ja erakkoelämään taipuvainen mies, joka uskoo pian kuolevansa: hän on samanikäinen kuin äitinsä oli sairastuessaan vakavasti. Äiti elää edelleen mutta on menettänyt muistinsa ja mielensä valon, tämä tapahtui eräänä syyskuuna. 

"Tunsin eläväni jatkoajalla, olin kenties itsekin pelkkä laskuvirhe. Syyskuu voisi toteuttaa itsensä minä päivänä tahansa, en voisi sille mitään."

Mies haluaa jättää maailmaan jotain kaunista ja erityistä, ja siksi hän on päättänyt tehdä perhoskirjan vaivalloisella kuparipainatustekniikalla ja akvarellivärityksellä. Hän matkustaa Yorkshireen Englantiin tapaamaan perhostenkerääjäystäväänsä Sergeitä, jonka kokoelmasta saisi maalausaiheita. 

Jo kirjan ensi virkkeestä lukija tietää lukevansa Haahtelaa, jos on yhtään tämän tuotantoon tutustunut. Tutut elementit ovat heti mukana ja siirtävät lukijan kirjailijan omintakeiseen, unenomaiseen maailmaan, jossa maallisuus ja henkisyys limittyvät ja sekoittuvat välillä hämmästyttävästi, välillä lämpimän humoristisesti ja käytännöllisesti. 

Miehet keskustelevat taiteesta, kirjoista, kielestä, muun muassa. Sergein mielestä "olimme menettäneet alkuperäisen intuitiivisen tavan kommunikoida ja meille oli jäänyt vain epätäydellinen rikkinäinen kieli, yritys tavoittaa haparoivin sanoin jotain mitä emme koskaan enää voisi tavoittaa." Hän kertoo Neuvostoliitosta Eurooppaan paenneista "valkoisista emigranteista", joihin hänen perheensä kuului, entisten kreivien ja paronien kohtaloista taksikuskeina ja ovimiehinä, tapaamisistaan kirjailija Vladimir Nabokovin kanssa - myös tämä oli innokas perhostenkerääjä. Ja usein Sergein tarinoissa esiintyy Olga.

Kertoja-minä muistelee omia nuoruuden kokemuksiaan, etenkin Saaraa, johon hän tutustui jo lapsena ja kokee heillä olevan elinikäisen siteen; ei romanttisessa mielessä, vaan yhteydessä, johon toki saattoi joskus kuulua myös fyysistä läheisyyttä. Seksiä nuori mies haki aikanaan Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys -romaanin innoittamana lukuisista pikasuhteista. Myöhemmistä naissuhteistaan hän ei puhu, ehkä niitä ei ole, sillä on niin paljon muuta. Perhosten ja taiteen lisäksi koko luonto ja maailman maisemat puineen ja puutarhoineen. Ja vakaumus elämän pikaisesta päättymisestä. 

Mutta ennen kirjan loppua syödään hyvin: he valmistavat Sergein reseptillä vanhan venäläisen juhlaruuan: Veau Prince Orlov oli "todellinen menneiden aikojen ruokalaji". Venäläisistä Sergei esittää kiinnostavan, aikaan sopivan analyysin: ...venäläiset eivät koskaan antaneet yksilölle samaa arvoa kuin lännessä annettiin. Kuolema oli venäläisille vain yksi elämänmuoto, eikä välttämättä kovin huono sellainen. Ja alistuminen kuului äidinmaidossa imettäviin elämäntaitoihiin. Venäläinen ei koskaan määritellyt todellisuutta tosiasioiden pohjalta..." Ja Sergeillä on tähän myös selitys, joka on lyhyesti sanoen se, että maasta ei puuttunut vain demokratia vaan myös demokratiaa edeltävät vuosisadat valistuksineen tai filosofioineen. 

Lisäksi vieraillaan hautajaisissa, piipahdetaan muistoissa Punavuoressa ja maailman museoissa, mietitään uskontoja ja filosofioita ja pohditaan syviä. Jopa niin, että menetin loppupuolella hetkeksi fokuksen (ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin?) enkä aivan pystynyt seuraamaan mukana: teksti on muutenkin niin tiheää, että se on luettava rauhassa. Nautiskellen, ajatellen. Haahtelan kieli tuo aina mieleeni raikkaan viileän veden, mikä sopii hyvin sadepäivään, jolloin tätä kirjoitan. Teksti sammuttaa janoa, jota ei edes tiennyt potevansa. 

Kenelle: Henkisyyttä arkeensa hakeville, taiteen ystäville, mystiikkaan taipuvaisille, nojatuolimatkustajille, kauniin kuulaan tekstin ystäville.

Muualla: Hemuli sanoo kirjan kasvavan kokoaan suuremmaksi, ja kaikkea tekisi mieli googlata. 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Otava 2023. Kannen maalaus James Abbott McNeill Whistler: Nocturne in blue and silver: The lagoon, Venice (1879-80). Kannen suunnittelu Päivi Puustinen.

Kate Morton: Takaisin kotiin

Jos etsit romaania, johon uppoutua täydellisesti ja vain nautinnollisesti jännittää arvoituksen ratkeamista, tämä on Se Kirja. Samalla pääset pitkälle matkalle Australiaan ja piipahdat Lontoossakin, jossa päähenkilö Jess aikuisena asuu. Synnyinseutu Australiassa kutsuu, kun Jessin kasvattanut isoäiti Nora joutuu sairaalaan. 

Kirjan nimi on hauskasti monimerkityksellinen: Jess palaa kotiin, mutta löytää myös juurensa, henkisen kotinsa, uudella tavalla, kun suvun historiasta paljastuu karmea kuolemantapaus. Nora ja Jessin äiti Polly - johon välit ovat etäiset - eivät ole halunneet järkyttää Jessiä siitä kertomalla. Erään perheen kuoleman syy ei ole koskaan selvinnyt, mutta toimittajana Jess osaa etsiä tietoa ja tehdä päätelmiä. Voisiko arvoitus vielä ratketa?

Vetävä tarina kuvailee niin mennyttä aikaa kuin Jessin nykyisyyttä. Samalla se esittelee Australian luontoa ja näkymiä niin antaumuksella, että melkein iskee matkakuume. Eukalyptuspuiden runkoja ja auringonlaskuja nähdään runsain mitoin, talven kuumuuden ja kuivuuden tulipalon pelkoineen lähes tuntee. Sukusalaisuuksien lisäksi puhutaan paljon myös kirjoittamisesta, australialaisista naapurustosuhteista ja elämänmenosta. Romantiikkahörhöilyä ei tarvitse pelätä (tai toivoa), sillä Jessillä on paljon muuta mietittävää - sekin on mukavaa vaihtelua niin sanottujen lukuromaanien sarjassa. Tämä jos mikä on sellainen. 

Ja mikä parasta, sivuja riittää ja nautintoa kestää pitkään. Syitä käsittämättömään tapaukseen alkaa hiljalleen löytyä, motiiveja jopa murhaan ja mahdollisia keinoja ja välineitä sen tekemiseen. Epäilykset risteilevät henkilöstä toiseen, mutta arvaisitko lopputuloksen? Erään tärkeän käänteen arvasin jo ennen sen ilmituloa, mutta varsinaista tapausta en osannut ratkaista. Tiiliskivi on täydellinen lomakirja ja irtiotto arjesta. 

Jos aiemmat Mortonit ovat tuntuneet siirappisilta, tässä imelyys on onnistuttu välttämään. Mortonin tapaan sanoja on paljon ja joitakin hassuuksia loogisuudessa saattaa olla, mutta tyyli sopii salaisuuden hitaaseen paljastumiseen ja antaa lukijalle mahdollisuuden heittäytyä täysin kirjan maailmaan. Jessissä lienee paljon kirjailijaa itseään, ainakin synnyinmaa ja Lontooseen asettuminen, ehkä myös paluu juurille, jonne Morton kuulemma muutti takaisin korona-aikaan. 

Kenelle: Uppoutuville, arvoitusten ystäville, Australiaan tutustuville, arkea pakeneville.

Kate Morton: Takaisin kotiin (Homecoming). Otava 2023. Suomennos Hilkka Pekkanen.

Frída Ísberg: Merkintä

Suomalaiset kärsivät mielenterveyspalvelujen resurssien riittämättömyydestä. Entä jos olisikin tilanne, että palveluja olisi saatavissa ylenmäärin? Psykologeja, psykiatreja, neurologeja ja muita asiantuntijoita olisi käytössä rajattomasti, suorastaan tuputtamalla, ja jokaisen kansalaisen mielenterveyttä seurattaisiin tarkasti?

Merkintä-teoksessa Islannissa ollaan tällaisessa tilanteessa, muutama vuosikymmenen nykyhetkeä edellä tulevaisuudessa. Maassa on otettu käyttöön empatiatestaus: ideana on se, että kun henkilö testataan, voidaan arvioida hänen myötätuntokykynsä ja siten pärjäämisensä yhteiskunnan jäsenenä ja tarttua epäilyttävyyksiin ehkäisevästi, niin ettei mielenterveyden ongelmien takia hänelle itselleen tai muille aiheudu vaaraa.

"Yksi rikkonainen yksilö voi rikkoa kymmenen muuta melko lyhyessä ajassa. Väkivalta aiheuttaa kustannuksia sekä terveydenhoitosektorilla että sairauskorvauksina. Meillä ei ole enää varaa tällaiseen."

Ja kaikki sujuu ja ollaan onnellisia? Entä ne, jotka eivät halua testiin tai hoidon piiriin?

"Myötätunto ja sääli voivat olla ihan yhtä sokaisevia tunteita kuin viha ja pelko tai kiukku ja rakkaus. Aivan yhtä sokaisevia kuin ennakkoluulot. - - - Toisinaan meidän on oltava kylmiä ja mietittävä loogisesti, mikä on kokonaisuuden kannalta parasta."

"- Sanopa minulle, mitä sille lähimmäiseen luottamiselle on tapahtunut? Aiotaanko tässä luopua luottamuksen käsitteestä kokonaan?"

Hyvin tarkoituksin lanseerattu käytäntö osoittautuu toiselta puoleltaan karmivaksi. Kun testituloksia, joiden piti alunperin olla vain testaajien tiedossa, aletaan julkaista, organisaatiot ja ihmiset alkavat jaotella ihmiset kahteen kastiin: merkittyihin eli testin läpäisseihin, ja merkkaamattomiin, jotka eivät saa minimirajan ylittävää tulosta tai eivät halua osallistua testiin lainkaan. Jakolinja vahvistuu, jopa asuinalueet tai yksittäiset talojen raput aletaan merkata. ("Merkitsemättömissä porraskäytävissä tapahtuu paljon murtoja.") Merkkaamaton saattaa saada yllättäen potkut työstään tai häädön asunnostaan. Empatia ei ulotu toiselle puolelle. Kansan kahtiajaosta ei seuraa koskaan mitään hyvää. 

Loistava tarinan idea, mutta riittääkö se kannattelemaan kokonaista romaania, mietin lukiessani. Kirjailija tiristää aiheesta hienosti kaiken irti ja kuvaa "pärjääjien" ja "häviäjien" yhteisöä monipuolisesti aina murha- ja itsemurha-alttiuksien pohtimisesta lintujen auramuodostelmalentojen taktiikkaan (jossa vahvin on edellä, mutta viisaimmat keskellä?). 

Hän tuo mukaan joukon erilaisia ihmisiä ja kuvaa näiden omia ääniä hienosti. Keskushenkilöiksi nousee muun muassa testauksia tekevässä Psykossa työskentelevä Talvi omine demoneineen, ja nuori Tristan, joka ajautuu huume- ja rikoskurimukseen ja jota suostutellaan hoitoihin. 

"Tristan? - Minä... ei" Tämä ei ole fucking reilua! - Tämä auttaa sinua. Minä lupaan. - Mikset jätä minua vain rauhaan? Miksen minä saa vain olla rauhassa. - Koska sinä elät yhteiskunnassa muiden ihmisten kanssa. Me kaikki joudumme tekemään uhrauksia voidaksemme nauttia sen hyvistä puolista. - Mutta jos minä en tahdo elää yhteiskunnassa? Mihin minä voin fucking mennä? 

Henkilöitä on niin monia, että heidän roolejaan ja yhteyksiään - jos niitä on - on haastava seurata, kirjaa ei voi vain lukaista. Tarinan hektisen nykyhetken kuvauksen lisäksi luemme rauhallisempaa kahden naisen kirjeenvaihtoa, josta käy ilmi kahtiajaon yllättäviä seurauksia, kuten vanhojen kaunojen esilletulo pitkässä ystävyyssuhteessa, kun merkinnän tarpeellisuudesta ollaan eri mieltä.

"- Toisinaan keskustelussa nimittäin unohtuu, miten olemme pohjimmiltamme laiskoja. Useimmat meistä tyytyvät likiarvoihin. Emme viitsi koota tietoja itse ja muodostaa omaa mielipidettä. On niin mukavaa seurata meidät vakuuttaneiden johtajien selän takansa. Se säästää meidät paitsi työltä myös pattitilanteelta, joka seuraa siitä kun ymmärtää kaikkien näkökannat."

Erimielisyys kasvaa kansan keskuudessa mielenosoituksineen ja mediakohuineen. Tilanteet  kärjistyvät. 

Kahtiajakautuneen yhteiskunnan dystopiaksi kasvava kuvaus on vaikuttava, ajatteluttava ja taidolla tehty: se nostaa esiin niin monta ajankohtaista asiaa niin sanotusta tunnepuheesta  mielenterveystilanteeseen, päättäjien osaamisesta ja vastuusta polarisaatioon. Kaikkine runsauksineen kirja jättää vaikutelman minulle siekaleiseksi. Kirjailija oli vieraana HelsinkiLit 2023 -tapahtumassa: oli hurjan kiinnostavaa kuulla hänen kertovan ajattelusta esikoisromaanin taustalla. Aiemmin hän on julkaissut runoja ja novelleja, eikä juoni ole hänelle tärkein, hän kertoi, vaan erilaiset hahmot ja äänet. Kääntäjän työ ei ole ollut helppo monien äänien ja kerrontatapojen vuoksi, mutta suomennos toimii erinomaisesti.

Kenelle: Päättäjille, mielipiteistään varmoille, tulevaisuusuteliaille, pohjoismaisesta ja islantilaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille. 

Muualla: Tuijata piti loppua hieman vesitettynä, mutta sanoo romaanin antavan kyllä ajateltavaa tulevaisuuden näkymistä. 

Frída Ísberg: Merkintä. WSOY 2023. Suomennos Tapio Koivukari. Kansi Martti Ruokonen.

Kirjoja kirjailijan elämästä: Markku Aalto ja Roope Lipasti

Olen joskus nurissut kirjailijuudesta kertovien romaanien tylsyydestä lukijan kannalta. Aihe tuntui kalutulta samoine tuskineen ja mahdottomuuksineen, liian helpolta valinnalta kirjan mittaiseksi teemaksi. Mutta on tietysti luontevaa kertoa omasta työstä, koska sen tuntee parhaiten ja koska henkilö ammattinsa ja intohimonsa puolesta osaa ja haluaa pukea asioita sanoiksi. Ja emmekö me uteliaat muka halua tietää arkea luomistyön taustalla! 

Mutta nyt puhutaan pakinallisesta kerronnasta, ei raskaammasta sukelluksesta taiteelliseen työhön. Mikä nyt kenellekin sellaista on, kunnianhimoja on eritasoisia, kuten taitoja. Monenlaiset kirjat ovat tarpeen kirjoittaa, ehkä lukeakin. Mielenkiinnolla luin nämä kaksi.

Kohderyhmän näen melkoisen rajatuksi Turvallisen katastrofin kaltaiselle kirjalle. Sen lukemisesta saa nimittäin eniten irti, jos lukijalla on jonkin verran tietoa kirja-alasta ja sen vaikuttajista. Mutta jos kuvittelee osaavansa yhdistää nimet henkilöihin, varmasti viihdyttää. Ehkä myös heitä, jotka pyrkivät epätoivoisesti luomaan merkittävän romaanin, mutta matkalla on esteitä. Tietenkin esteet ovat ulkopuolisia, eivät kirjailijasta tai osaamisesta riippuvia. 

Kertojina on kaksi kirjailijaa: Pena Hopeavuori, joka haluaa kirjoittaa jotain merkittävää, saada tunnustusta ja nimeä, todisteen siitä, että hän ei ole epäonnistunut surkimus. Taidot eivät kuitenkaan riitä kunnianhimon tasolle, käsikirjoitus junnaa. Kustantaja Hanna-Riitta Jansson puuttuu tilanteeseen kannustavasti ehdottamalla teosta, jossa olisi vaihteeksi "huumoria, lämpöä ja vapauttavaa naurua." Feel good -romaani, herranjestas! Pena kauhistuu, mutta inspirointi onnistuu, ajatus jää itämään.

Kun tunnettu bestselleristi Antti-Kalevi Horttanainen heittää Penalle kutsun lähteä etelään yhteiselle kirjoitusmatkalle, mies tarttuu tilaisuuteen. Menestyvää mentoria hän tarvitsee, ja ehkä uusi ympäristö saa kässärin etenemään. Horttanainen huomaa pian tehneensä virheen. Pena on haastava mentoroitava.

"Hänen ainoa käyttövoimansa näytti olevan pinnan alla kupliva kiukku tai suoranainen viha, joka hetkittäin toi häneen toimintakykyä ja särmää hänen yleisen toivottomuutensa ja masennuksensa vastapainoksi."

Ystävällinen, säteilevästi hymyilevä, mutta alan bisnesmahdollisuudet tarkasti tunteva kustantaja Hanna-Riitta Jansson, kolmas kertoja, tuntuu kovin tutulta. Samoin monet mainitut kirjailijat, kuten lahjakas, runoilijapojasta alaa mullistavaksi neroksi kehitetty karismaattinen Jiri Tirkkonen tai kaikilla mahdollisilla koti- ja ulkomaisilla palkinnoilla kuorrutettu, omintakeisesta kampauksestaan tunnettu Rosi Honkanen.

Kirjailija tuntee alan työnsä puolesta (töissä Tammella), eikä ole aivan amatööri kirjailijanakaan. Viihdyttävä satiirinen teos, oikealle kohderyhmälle eli kirja-alaa tunteville, kirjailijoille ja alaa lähellä lähellä oleville tai sitä maanisesti seuraaville. Jälkimmäiseen kuulun itsekin, ja nauroin monesti. Mutta suurelta maksavalta yleisöltä menee ohi, uskon. Bestseller pienessä piirissä. 

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi. Warelia 2023. Päällys Kari Jokinen.

Roope Lipasti on kokenut ammattikirjoittaja, mikä näkyy tekstin ilmavuutena ja sujuvuutena. Kirjailijan työn kuvailu on kepeää ja kipeääkin, mutta lukijan on helppo mennä mukaan. Taustoja ei tarvitse tuntea. Eikä luomistyön syvissä vesissä uida, vaan kuvataan kirjailijan arkea kirjasto- ja kouluvierailuilla sekä kirjamessuilla, jotka ovat näkyviä kenelle tahansa. Ei sillä, etteivätkö ne olisi todenmukaisia. Jännitystä luo yläkoululaisille esiintyminen Kuopiossa, jonne kirjailija matkustaa junalla ja avaa läppärinsä. 

"Tekstistäni pitäisi tulla romaani ja tuleekin. Kuuden kuukauden päästä se on kaupoissa, ja muutamat lehdet kirjoittavat siitä kohtuullisen myönteiseen sävyyn, parituhatta ihmistä ostaa sen ja jokunen lainaa kirjastosta ja sitten kirja jää historian alaviitteeksi. Ei siksi että olisi erityisen huono, vaan siksi koska vastaavia julkaistaan tuhansia joka vuosi ja lukijoita on alati vähemmän."

Ei tee töitä, sillä junassa hälisee. Kirjailija saa kuulla kokemuksia niin känniläisen miehen lukuidoleista - rocklyriikkaa - kuin Viron ja Venäjän Stalinin ajoista rouvaveteraaneilta. Ja pohtii, olisiko palkkatyö sittenkin parempi vaihtoehto, palavereista ja työajanseurannasta huolimatta.

"Ajattelen, kuinka suuri onni on, että on saanut elää tylsän elämän."

Pohjanmaata kirjailija ihailee: "Siellä ei asu ymmärtääkseni yhtään normaalia ihmistä." Tutustumme Suomen kouluihin rehtoreineen ja Sari-nimisine äidinkielen opettajiin (voisi olla myös Minna) sekä kirjastoihmisiin - joista ei ole pahaa sanottavaa kellään koskaan - ja järvi- ja meri-ihmisten erojen kautta kirjoittajan koulumuistoihin ja nykykoululaisiin, joiden koevastauksia siteerataan.

"Myös Väinö Linna saattaisi muljautella näille silmiään:

- Väinö Linnan elokuvasta on tehty myös kirja.
- Jussi kuivattelee suon.
- Akseli pääsee kestitysleirille.
- Jussi oli toppari."

Luonnollisesti nykyteoksessa on otettava kantaa arkkitehtuuriin, rakennustyömaihin ja esteellisyyteen sekä Hesarin kriitikoihin, takseihin ja sähkön hintaan samoin kuin sotilaisiin ja tekijän ammatin huomioiden kirjallisuuden tekemiseen ja kaupunkisuunnitteluun, josta hän hakee virkatyöpaikkaa. Monen muun enemmän tai vähemmän ajankohtaisen asian lisäksi, myös kirjailijan henkilökohtaisen puolen, kuten parisuhteen ja terveystilanteen, lisäksi. Mistä sen tietää, ehkä kirja kasvaa aikansa kuvaksi ja jää aikakirjoihin merkkiteoksena:

"Kirjallisuudessa on lopulta yleensä kyse juuri tuosta, muistamisesta. Ihan niin kuin historiassa. Perusongelma on, että kukaan ei muista oikein, vaan kaikki muistavat mitä sattuu."

Lipasti valottaa humoristisesti erään kirjailijan elämää, josta moni kollega varmasti tunnistaa paljon. Osaavana tekstintekijänä hän koostaa siitä tarinan, jota kenen tahansa kirjailijaelämästä kiinnostuneen on turvallista lukea. Ammatista huolimatta yhtymäkohtia keski-ikäisyyteen löytyy, kuin somea lukisi. 

Roope Lipasti: Porakonekirjoittaja. Otava 2023. Kansi Elina Warsta.

Muualla: Tuijata sanoo Aallon kirjasta: "Kirjaelämän raadollisuutta käsitellään hirtehisesti vailla illuusioita." Lipastia lukiessaan Kirjavinkkien Kini nauraa ääneen ja "riemastuu siitä, miten joku on vaan niin hyvin osanut sanottaa ihan arkisenkin jutun".

Torrey Peters: Detransition, baby

Kirja kertoo transnaisten elämästä, ihmissuhteista ja seksistä: aikuistuvien, paria etsivien tutuista (niin kirjoista kuin elämästä) suhdemutkista mutta myös tälle lukijalle vieraammista, joita on kartoitettu transsukupuolisen tiehen. Mutkat ovat tiukempia ja tiuhemmassa kuin heteroilla, ja teos kuvaa sitä hienosti. Älykäs, koskettava ja hauska kirja luo ajantasaisen näkymän tuohon maisemaan sekä Reesen ja Amyn suhteeseen, joka alkoi molempien ollessa transnaisia. 

"Reese piti vuosikausia sääntönään, ettei seurustellut toisten transnaisten kanssa. Tekopyhä sääntö. Jos joku olisi rajannut hänet pois seurustelumarkkinoilta sukupuolen vuoksi, hän olisi nostanut äläkän transfobiasta. Mutta sydämen salaisimmassa sopukassa ajatus transnaisen tapailemisesta tuntui vastenmieliseltä. Hän ymmärsi vastenmielisyyden johtuvan itseinhosta, mutta ei halunnut myöntää sitä. Sen sijaan hän selitti asian itselleen niin, että hän oli hetero sanan etymologisessa merkityksessä: hän tunsi vetoa erilaisuuteen."

Amy saa kuitenkin Reesen rakastumaan, ja tunne on molemminpuolinen. Monesta syystä he kuitenkin päätyvät eroon. Kumpikaan ei löydä toisesta säröjensä täydellistäjää - ihan kuin yksi ihminen niin voisi koskaan toiselle täysin tehdä, mutta aina siihen haluamme uskoa, sukupuolesta riippumatta. Reese ei pääse eroon entisestä poikaystävästään tai paremminkin masokismiin taipuvaisuudestaan.

"Reesen lukemissa vanhoissa kirjoissa naiset usein sanoivat, ettei aviomies rakastanut jollei lyönyt, mikä kauhistutti Reesen feministipuolta mutta solahti täydellisen loogisesti pimeään railoon hänen sydämessään." 

Minut yllätti kirjassa useasti mainittu viesti siitä, ettei transnaisia katsota tietyissä piireissä naisiksi. 

"Mutta arvatkaapa mitä? Ei Reese naiseuden sääntöjä laatinut: hän oli perinyt ne, aivan kuten kaikki muutkin tytöt. Minkä takia hänen muka pitäisi jaksaa noudattaa virheetöntä feminististä politiikkaa, kun se ei palvellut häntä mitenkään? New York Times julkaisi säännöllisesti pääkirjoitussivullaan mielipideartikkeleita kuuluisilta feministeiltä, jotka selvin sanoin sulkivat hänet pois naisten piiristä. Siitä vaan."

Eikä Amy kestä raskasta transnaisen elämää, vaan lopettaa transitiohoidot ja palaa takaisin Amesiksi, mieheksi (se detransitio!). Yllättäen hänen salasuhteensa työpaikan pomoon Katrinaan johtaa Katrinan raskauteen. Eikä Ames halua isäksi. Liikaa epävarmuuksia itsestä, sitoutumisesta, siitä, kuinka Katrina ottaa tiedon hänen transnaiseudestaan, ja monia muita syitä: lapsiperhemaailma on vieras. 

Mutta hän tietää, että Reese haluaa äidiksi. Voisiko kolmikko hoitaa vanhemmuuden jotenkin yhdessä? Ames tuntee olensa turvallisemmaksi Reesen tuella, joka ymmärtää hänen taustansa. Joka puolestaan on Katrinalle shokki. Mutta nainen hoitaa asian hienosti, pyrkii ymmärtämään Amesia - vaikka edellyttää tältä suhteeseen sitoutumista pitääkseen lapsen, mikä on hienoinen särö -, suorastaan innostuu ajatuksesta saada queerväriä imagoonsa (Ilkeästi sanoin. Kyllä hän oikeastikin pohtii vanhemmuuden vastuiden jakoa).

Aikamoisia solmuja avattaviksi niin henkilöille kuin lukijalle. Naiseuden ja äitiyden kysymykset. Heteronormatiivisuuden yli ajattelu - Katrina pyrkii tähän mielestäni aidosti, vaikka ihastuu mainittuun termiin ehkä enemmän kuin todellisuuteen. Mitä kolmikko päättää lapsen suhteen? Juonta tärkeämpi kirjassa on kuitenkin sen välittämä kuva transsukupuolisten haasteista ja haaveista, sivullisena ja vähemmistönä elämisestä ja ratkaisuista, joita he tekevät. Surullisen moni päätyy transhautajaisten päätähdeksi itsemurhan kautta. Kirja avaa silmiä, välillä raivostuttaa ja välillä keventää nauruksi saakka, ja ohessa opettaa minulle uutta, termeistä lähtien. 

Seksiä on paljon, mutta ei pelkästään sitä, elämässä on paljon muutakin. Transnaisten haaveet ovat tavallisia naisten haaveita, perhe ja kunnon ruokailuryhmä totta kai, upea ulkonäkö ja asu ("Monet luulevat, että transnaisen suurin kaipuu on elää todellisessa sukupuolessaan, mutta oikeasti hän vain haluaisi seistä aina hyvässä valossa."), mutta ennen kaikkea itsekunnioitus ja kaikkien hyväksytyksi tuleminen. Niiden saavuttamiseen on vielä ihmisillä, instituutioilla ja yhteiskunnilla matkaa, kirja osoittaa.

Kenelle: Kaikille.

Torrey Peters: Detransition, baby. Kosmos 2023. Suomennos Natasha Vilokkinen. Kannet Elina Äärelä.

Torrey Peters on HelsinkiLit 2023 -vieras Bio Rexissä pe 12.5. 

P.S. Jos lapsensaanti perinteisen perhemallin ulkopuolella kiinnostaa, kuuntele Storytelin hauska mutta asiallinen Ruuhkavuode-podcast. Sen teki kollegani Mari Suonto. Minäkin pääsin sanomaan siihen muutaman sanan perheestäni, jossa baarista pokattu mies osoittautui kestäväksi ratkaisuksi (jo 30 vuotta tänä syksynä!). Hänen myötään sain 7-vuotiaan tytön, jonka kolmantena vanhempana olen elänyt ja nauttinut sittemmistä kolmesta lapsenlapsesta ominani. Tulee jaksossa kuusi.  

Marin podcastissa kerrotaan itsellisen 35-vuotiaan naisen mahdollisuuksista saada lapsi. Ensimmäinen jakso kartoittaa fyysiset alkuehdot eli tehdään katsastus, kurkataan konepellin alle ja kysytään satunnaiselta panokaverilta lapsen hankkimishalukkuutta. Toinen jakso kuvaa uuvuttavia somen keinoja sen oikean tapaamiseen, mutta pohtii myös sitä, tekeekö Mari jotain väärin. Onnellisen perheen metsästys on kuitenkin vaivattomampaa kuin yllä kuvatun kirjan naisilla, enkä halua tällä vähätellä transnaisten tilanteen ällistyttävän vaikeaa ja mitätöityä tilannetta, joka on täysin omanlaisensa. Mutta on jotain samaakin: peruskysymys ja perheen tarve on yhtä iso ja polttava, samoin lopputuloksen epävarmuus. 

Orhan Pamuk: Ruttoyöt

Tiedämme ennestään Orhan Pamukin rakastavan kotimaataan Turkkia ja sen historiaa (ja museoita). Nyt hän vyöryttää laajaa osaamistaan kertomukseksi ruton ajasta 1900-luvun alussa. 

Osmanivaltakunta elää viimeisiä vuosiaan. Sulttaani pyrkii tarmokkaasti pitämään langat käsissään ja murenevan valtakunnan yhtenä maailman mahtina. Kun Kiinassa nousee liikkeitä, jotka vaikuttaisivat myös hänen valtaansa, sulttaani lähettää tilannetta rauhoittamaan luottomiehensä tohtori Nurin, jolle on naittanut yhden veljentyttäristään, aiemman sulttaanin tyttärenä arvoltaan prinsessan. Mutta ennen kuin tohtori ja prinsessa Pakize pääsevät Aleksandrian satamasta kohti Kiinaa, he saavat komennuksen matkata ensin Mingerin saarelle. Sillä siellä on puhjennut rutto, ja koleran torjunnassa epidemiakokemusta hankkinutta tohtori Nuria tarvitaan.

Pian käy ilmi, että karanteeni on tarpeen. Sen järjestäminen ei ole vaivatonta, sillä saaren eri uskontokunnat ja yhteiskuntaluokat laidasta laitaan suhtautuvat ajatukseen kovin eri tavoin. Miten voisi pysytellä sisällä, sillä ruokaa on hankittava, ja onhan kirkossa käytävä ja hautajaisissa vähintään! 

"Me kreikkalaiset emme kuunaan sekaannu muslimien uskonasioihin. Mutta katsokaas, me kaikki olemme tällä saarella ikään kuin samassa veneessä. Eivät ruttonuolet kysele, kuka on muslimi ja kuka on kristitty. Jos muslimit eivät suostu karanteeniin, silloin kuolevat myös kristityt."

Rottia tapetaan, kaikkea desinfioidaan, mutta karanteeni vuotaa. Virkavalta joutuu käyttämään kovia otteita. Nuri pitää rakkaan vaimonsa turvassa Raatihuoneen asunnossa ja osaa varoa tartuntoja. Prinsessaa kiehtoo kovin asukkaiden elämä ja salapoliisitehtävä, jonka he saivat sulttaanilta ratkaistavaksi epidemian hoidon ohella (sulttaani oli mieltynyt dekkareihin). Murhatuksi päätynyt Bonkowski pašša oli lähetetty ennen tohtori Nuria tutkimaan tilannetta.

"- Hauska kuulla, että haluaisitte ilahduttaa setääni, prinsessa Pakize sanoi. - Mahdammeko olla kiitollisuudenvelassa hänelle, koska hän saattoi meidät yhteen?
- Setänne lähetti meidät Mingerille ratkaisemaan murhaa. Ei ole oikein, että väitätte hänen hoitaneen Bonkowski paššan pois päiviltä.
- Pidän siis vastedes suuni kiinni! prinsessa Pakize sanoi. - Mutta te voisitte kertoa minulle kaikkein karmivimman koleratarinan.
- Pelkään pahoin, että rupeaisitte sen jälkeen pelkäämään ja lakkaisitte rakastamasta minua.
- Päinvastoin! Rakastan teitä juuri siksi, että taistelette valtakuntamme kaikkein kriittisimmissä paikoissa. Kertokaa jo se karmivin tarina."

Prinsessa saa kuulla karmivia, vaarallisia ja liikuttaviakin tarinoita. Pariskunta viipyy saarella paljon pidempään kuin alkuun luulivat. Karanteenin vuoksi ja lopulta poliittisista syistä he jäävät jumiin, mutta onneksi Pakizen kirjeet ovat säilyneet ja välittävät erinomaisesti kuvausta saaren elämästä, johon pari kiintyy. Romaanin kertoja on itsekin "Mingerin tyttöjä", joka on saanut haltuunsa prinsessa Pakizen kirjeet sisarelleen vuosilta 1901-1913. Hän kertoo nyt lukemamme romaanin olevan laajentunut esipuhe tutkimukselle, jota hän tekee kirjeistä. Romaanin lopussa saamme lisätietoa kertojasta ja hänen suhteestaan sen henkilöihin ja Mingerin saareen.

Niin kertoja kuin koko saari ovat kuvitteellisia, mutta valtakunta, eräät hallitsijat ja tapahtumat (kuten ruton leviäminen Kiinasta Eurooppaan) ovat todellisia, ajankohdat ymmärtääkseni eivät. Pamuk sekoittaa hurmaavasti, näennäisen kepeästi leikitellen faktan ja fiktion, joihin molempiin hänellä jos kenellä riittää rahkeita, paljon enemmän kuin lukijalla kaikkien tasojen tajuamiseen. Taitavan kerronnan lumo tuo loistoa ja yksityiskohtien runsaus luo kiinnostavuutta, jonka ansiosta tekstiin imeytyy iilimäisesti, ja se jää mieleen pitkäksi aikaa, toisin kuin nopealukuiset juonitarinat.

Kirja on kieltämättä hitaanpuoleinen luettava kaikkien viskaaliensa, poliittisten kiemuroiden ja  juonittelujen laajan selvityksen osalta. Nato-jäsenyyden vahvistamisen myötä esiin tulleesta "maan tavasta" nyökätä vastakkaisiin suuntiin suomalainen löytää herkullisia yhtymäkohtia Turkin nykyjohtoon. Paljon putoilee päitä, kun vallasta taistellaan, ja kuolema on ruton myötä arkista seuraa, mutta Pamukin osaaminen, inhimillisyys ja huumori tekevät jälleen kerran vaikutuksen. Ja lämpö ja kotiseuturakkaus, jolla hän tarinaa kertoo.

Nobelia myöten palkittu kirjailija nousi huippusuosioon, myös Turkissa, mutta joutui syytteiden ja tappouhkausten vuoksi muuttamaan Yhdysvaltoihin. Hän on puolustanut kurdeja ja kirjoittanut tuotannossaan muun muassa idän islamin ja länsimaalaisuuden törmäyksestä, mikä on nostattanut vihaa ja oikeusjuttuja. Saattaa olla, että kirjan lopun kommentti romaanin kuvitteellisen tekijän kansallismielisyydestä osuu lähelle oikean kirjailijan totuutta, samoin maahantulorangaistus, jonka syntyperältään mingeriläinen romaanin kirjailijatar sai. 

Joka tapauksessa Pamuk on mestari. Kirjaan on liitetty, kuten hänellä on usein tapana, kartta kuvatusta alueesta, Mingerin saaresta, josta lukija voi seurata tapahtumien sijoittumisia. Kansi kuvaa komeasti saaren linnoitusta mereltä päin. Nykyisin Minger on, kuten "tiedämme", EU:n jäsen, ja taloudellisesti vilkkaalla saarella toimii niin pikaruokaketjuja kuin menestyvä jalkapallojoukkue. Sen historiallisia esineitä voi nähdä myös British Museumissa. Suomennos turkista on Tuula Kojon, jolle Pamukin tuotanto on tuttua ja sujuu upean luontevana käännöksenä. 

Kenelle: Historiahulluille, monipolvisen tarinan ystäville, viitseliäille, hiljaista huumoria arvostaville, vallanpitäjille naureskeleville, uskontokuntien väleistä kiinnostuneille. 

Orhan Pamuk: Ruttoyöt. (Veba Geceleri, Nighst of Plague). Tammen Keltainen kirjasto 2023. Suomennos Tuula Kojo. 

Britt Bennett: Äidit

Äitiys- ja vanhemmuuskirjallisuus ei ole suosikkigenreäni, mutta kirjailijan nimi ja Keltaisen kirjaston laadukas tarjonta houkuttelivat tarttumaan kirjaan. Huomasin, ettei se niinkään käsittele äitiyden tuntoja tai kasvatuksen ongelmia vaan oikeastaan päinvastaista, äidittömyyttä.

Sillä päähenkilöt, ystävykset Nadia ja Aubrey, ovat menettäneet äitinsä. Seikka yhdistää heitä, vaikka he muuten ovat kovin erilaisia. Kirjan tapahtumat alkavat, kun tytöt ovat 17-vuotiaita amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Isänsä kanssa asuva Nadia on fiksu ja tähtää yliopistoon. Varovaisempi Audrey hakee turvaa kirkosta. Hänestä huolehtii isosisko Mo.

"Häntä huolestutti, että Aubreysta oli tullut kiihkouskovainen kaheli. Että sisko alkaisi nähdä Jeesuksen kuvia palaneessa paahtoleivässä tai puhua kielillä kesken kaiken tai osoittaa mieltä homoparien häissä."

Pieni yhteisö nojaa kirkkoon, joka valvoo ja tietää jokaisen asiat, ahdistavuuteen asti. Pastorin poika Luke kasvaa kurissa ja nuhteessa, äitinsä tiukan katseen alla. Mutta nuoret hölmöilevät. Nadia tulee raskaaksi ja teettää abortin. Ja pitää salaisuuden itsellään, kertomatta asiasta edes parhaalle ystävälleen Aubreylle. Päätös osoittautuu katastrofaalisen huonoksi. Se vaikuttaa kolmikon koko loppuelämään. 

Tarkkaa psykologista kuvausta, koukuttavaa kerrontaa, uskottavia henkilöitä ja tilanteita - taitavaa työtä Bennettin tapaan. Lisäkierteen tuo taustakuoro: yhteisön vanhemmat naiset, äidit, jotka seuraavat silmä tarkkana kaikkea ja kaikkia. Kuoro toimii kertojana, joka taustoittaa nuorten tekemisiä kokemuksensa voimin. Sen ääni tuntuu välillä jopa uhkaavalta, välillä toteavalta ja kylmän järkevältä, mutta ei koskaan empaattiselta, vaikka väittää kantavansa naisista huolta. Kannanotto uskonnon ulkokohtaiseen harjoittamiseen (jota lukemieni kirjojen mukaan Amerikassa paljon harjoitetaan)?

"Nykyään tytöt joutuvat ensin hakeutumaan aivan likelle miestä, nähdäkseen onko tästä mihinkään, ja sitten voikin olla jo liian myöhäistä. Olimme mekin kerran tyttöjä. On kihelmöivää rakastaa sellaista, jolta ei koskaan voi saada vastarakkautta. Omalla tavallaan vapauttavaa. Ei siinä mitään häpeämistä ole, että rakastaa mitätöntä miehenretaletta, kunhan sen vain hoitelee hyvissä ajoin pois alta. Sellaiset naiset ovat traagisia, jotka ripustautuvat mitättömiin miehiin, tai pahemmassa tapauksessa antavat sellaisen ripustautua itseensä."

Mistäpä Nadia olisi oppinut luottamuksen ilmapiiriä? Aika kuluu, elämäntilanteet muuttuvat. Miten he onnistuvat aikuisten välisissä suhteissa, omien perheidensä perustajina? Eroon toisistaan kolmikko ei kuitenkaan vaikuta pääsevän. 

Surkuttelu ja sääli häivähtävät, vaikka kerrankos ihminen ja etenkin vielä lapsi virheitä tekee. Niiden pitkät lonkerot tuntuvat silti kohtuuttomilta. Surullinen mutta ei toivoton kertomus, elävä ja kipeä. 

Kenelle: Kasvutarinoiden ystäville, nuoruuskuvauksesta kiinnostuneille, ahtaan yhteisön asukeille. 

Britt Bennett: Äidit. Tammen Keltainen kirjasto 2023. Suomennos Maria Lyytinen.