Minna Rytisalo: Jenny Hill. Naistenviikko 2023.

 

Hyvää naistenviikkoa! Tänne säästelemäni kirja on itseoikeutetusti Minna Rytisalon uusin. Ensinnäkin siksi, että hän on yksi huippukirjailijoistamme ja sattumoisin nainen. Toiseksi siksi, että hänen teoksensa ottavat kantaa naisen aseman puolesta kertomalla tarinoita naiskohtaloista. Kirjojen aiheina ovat olleet vahvat naiset, niin fiktiiviset, kuten Lempi, kuin todelliset, kuten Rouva C. Ja vielä sen takia, että hänen varmaa kirjoittamistaan ja hiottuja ajatuksiaan on aina erityinen ilo lukea suomen kielen ja fiksun tekstin rakastajana.

Kaikki tämä pätee myös Jenny Hilliin, kertomukseen Mäen Jennistä.

"Hän on yksi meistä, kuka tahansa kadulla ja kauppakeskuksessa vastaan kävelevä, hän on puolet ihmiskunnasta ja silti aivan omanlaisensa sielun, solujen ja sattumien yhtälö, ja nyt hän seisoo trenssissään, lenkkareissaan ja paksu huivi kaulassaan jalkakäytävällä ja on lähdössä lentokentälle..."

Pian viisikymppinen Jenni muuttaa pois miehensä luota ja hankkii ylpeänä ihan oman patjan yksiöönsä. Tätä ovat edeltäneet vaatimusten täyteinen lapsuus kilttinä tyttönä, murrosiän kriisit, kehnoksi muuttunut avioliitto, kahden lapsen synnytys ja kasvatus ja tämä tällainen ns. tavallinen naiselämä ulkonäköpaineineen. Kun hän oivalsi, että voi tehdä elämänmuutoksen, hän teki sen, mutta tuoko se onnea?

"Oikeasti yksinäisyys humisee ympärilläni eikä kukaan vaadi minulta enää mitään, ei odota eikä oleta, enkä tiedä, miten tällainen ollaan tai mitä minun pitäisi mistään ajatella. Kukaan ei kysy minulta, missä jokin asia tai tavara on. Puhelimeni voi olla päiviä mykkä, ja minä katson sitä ja katson taas eikä kenestäkään kuulu sanaakaan, kukaan ei kaipaa minua eikä tarvitse minulta mitään, ja voisi luulla, että tällainen olisi vapauttavaa mutta ei se ole."

Hän on alkanut käydä terapeutilla ja kirjoittaa tämän yllyttämänä päiväkirjamaisia kirjeitä Ranskan presidentin vaimolle Brigitte Macronille, jolle on kateellinen ja ihaileva tämän itsevarmuudesta, rakkausavioliitosta, asemasta, kauneudesta, kaikesta siitä. Kirjoittamisen pitäisi auttaa, sanoo terapeutti, ei se, että sitä luetaan. On osattava sanoittaa tunteitaan ja ajatuksiaan. Se ei ole helppoa.

"Minua kiinnostaa miten noustaan aina aamuisin ja suoritetaan oma osuus olemisesta ja siinä kaikki, ja tämä kuulostaa yksinkertaiselta mutta ei ole. Minua kiinnostaa se, miten toisten tarinoilla näyttää olevan onnellinen loppu ja toisten ei, ja se, onko toisten elämä vain ajelehtimista ja toisten määrätietoista mutta helppoa etenemistä." 

Voi Jenny. Tunnistan sinut, itsessäni, monesta. Kun "varpaan tyvinivelen limapussiin sattuu." Kun "hiukset muhivat foliokääreissään lämpökuvun alla" tai kun mahdottoman muotoinen estrogeenipullo ei mahdu toilettipussiin. Kun kurinalaisuus on ainoa tapa olla, lempeys itseä kohtaan vierasta. Kun äiti opettaa häpeämään naiseutta ja nautintoja. Mutta Jenni saa välähdyksen toisenlaisesta elämästä vaihto-oppilaana. Onko se alkuperäinen sysäys, joka saa hänet keski-iässä uskaltautumaan elämänmuutokseen, oman patjan ostoon? Myös pieniä muutoksia olemiseen tekee lukijan mieli kannustaa ääneen. Hyvä Jenny! Jätä paita silittämättä!

Johanna-sisaresta on apua. Vai ovatko muutosten syynä ajattaret, jotka seuraavat Jennyn elämää tytöstä aikuisuuteen ja kommentoivat kärkevästi sitä, miten naisille rajataan ahdas nurkka maailmasta? "...juuri meidän säädyllisyyttämme ylläpitämään on rakennettu satu jos toinenkin..." 

Tähkäpää, joka kertoo todellisen tarinansa ja jota surettaa, miten Jenny kantaa häpeitä mukanaan. Tai Ruusunen, mykkä ja tajuton tyttö, jolle voi tehdä mitä vain - ei, ihan noin se ei mennyt kuin meille on kerrottu. Kiivas Tuhkimo ei enää siedä höpöpuheita vanhenevista naisista - ai happamia ja rumia! - ja Kerttu, jota sapettaa oma satunsa, joka on tehty opetukseksi ahmimisen ja ahneuden syntejä vastaan. Punahilkka sanoo olevansa tosikko, joka kehottaa Jennyä elämään tässä nyt eikä usko, että muistoissa on voimaa. 

"Taakse katsomalla ei voi koskaan päästä eteenpäin, ja tähän voi yhtyä Lumikki, joka on omista syistään vielä vihaisempi kuin minä."

Heillä kaikilla on oma totuutensa ja syynsä kiukkuun. Ehkä Jenny alkaa ymmärtää, mitä he erikoisen etävastaanottonsa kautta yrittävät viestittää.  

"Hän ei kyseenalaista eikä näe omaa vahvuuttaan, sitä miten erityislaatuinen, kiinnostava ja ainutkertainen hän on omana itsenään. Ihan niin kuin minä olen, tai sinä olet, ilman tarinoiden kuorrutusta tai turhaa selittelyä. Tiedät kyllä. Paljaana."

Entä ymmärtääkö lukija, mitä kirjailija haluaa Jennyn avulla sanoa? Tulkitsen kirjan tasa-arvon ja naisen oman päätäntävallan manifestiksi, muistutukseksi vapaudesta valita, vakuutukseksi siitä, että nainen, eli ihminen, on hyvä sellaisenaan, ilman foliokääreitä ja sankaritekoja. Viestin painoarvo vain kasvaa tänä päivänä, kun ihmis- ja naisoikeudet ovat kapenemassa monessa maassa. 

Jennistä Jennyksi muuttuvan naisen tarina on tavallinen, luulen, ja siten samastuttava. Se herättää myötätuntoa, mutta ei Jennyn tyylille uskollisena suuria tunteita. Ajattaret tuovat kontrastin mielikuvituksellisella olemassaolollaan, pisteliäillä kommenteillaan ja kertomuksillaan, jotka asettavat naiskuvan laajempaan kontekstiin, naurattavat ja herättävät ajatuksia, myös kiukkua naisten puolesta.

Maltillisen tyylikäs teos, joka näyttää kirjailijasta jälleen uutta niin kirjoittajana kuin ajattelijana. Kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, vaikken niputtaisi sitä "kevyeen kesälukemiseen", kuten jossain lehtiarviossa tehtiin. Sen verran syvää kannanottoa siinä kuitenkin on. Hallittu kokonaisuus ja kielenkäytön taituruus jättää uteliaaksi saada lukea Rytisalolta lisää. Miten hän käyttää taitojaan ensi kerralla?

Kenelle: Eronneille, karanneille, elämänmuutosta suunnitteleville, naiseutta pohtiville, kauniin suomen kielen ystäville. 

Muualla: Kirjojen kuisketta sanoo: Rytisalon kaunis ja kerrassaan vangitseva kirjoitustyyli on hänen kirjojensa ehdoton vahvuus.

Minna Rytisalo: Jenny Hill. WSOY 2023. Upea kansi Ville Laihonen.

Naistenviikon logo: Tuijata