Elävää kuvaa

keskiviikko 1. marraskuuta 2023

Helsingin kirjamessut 2023: tunteita ja staroja

Liikutun aina, kun avaan messuhallin oven. Hetki portailla avausaikana on pysäyttävä. Vähän pyörryttävä. Kirjamessut ovat minulle uinti kirjarakkauden sylissä, inspiraation lähde ja todellinen sosiaalinen media. Tapaan kirjailijoita, kustantamojen edustajia ja kirjasomen kollegoita, tunnen yhteenkuuluvuutta ja poreilen iloa. Leijun kirjakuplassa irrallaan arjen velvoitteista. 


Helsingin kirjamessut
 olivat minulle täydet. Muutama kohokohta: Iida Turpeisen Elolliset on ollut maailman suurimpien kirjamessujen, Frankfurtin, yksi suuri puheenaihe tänä vuonna, kertoi avajaisissa Kustannusyhdistyksen Sakari Laiho. Upeaa, leukani loksahti! Ruotsissa on vientiagentuureja parikymmentä, joista osa toiminut jo kymmeniä vuosia. Suomessa kai kolme, ja kaksi omistajakustantamojen edustajina. Vieläkö ihmettelemme, miksi olemme jäljessä kansainvälisessä näkyvyydessä tai kirjaviennin euromäärissä? Pajtim Statovci on yksi menestyneitä, ja on ollut suuri ilo seurata hänen uraansa vuosien mittaan. Hänellä, kuten esimerkiksi Sofi Oksasella ja Antti Tuomaisella, on ulkomainen agentti. 


Mutta Helsingin kirjamessuista 2023 juuri nyt piti puhua. Maritta Lintusen Sata vuodenkiertoa on vaikuttava. 1970-80-lukujen kuvaukset näyttävät olevan yksi viime vuosien jatkuva trendi. Silloin lapsuutensa eläneet ovat aikuistuneet ja heränneet kertomaan tarinoitaan. Uutuuksissa Kati Tervo kertoo aiheesta kirjassaan Tyttö joka olin, Benedict Wells Hard Land samoin. Ja Hannu Paloniemen Lumiluolapoika on yksi HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaista.


Juhani Branderin
Amerikkaa olen kuullut luotettavien tahojen kehuvan. Ymmärtääkseni se menee vielä kauemmas historiaan, 1950-luvulle. 


Anne Vuori-Kemilän Maahan viilletty raja on tekijänsä paras ja nimensä mukaisesti viiltävä. Suosittelen naisen työn ja aseman pohtijoille, historiallisella ajankohdalla ei ole väliä, asenteella ja väkivallan hyväksynnällä on. Suomessa kävi naisille hyvin, monessa muussa maassa ei. Erityistä kirjassa on se, että kyseessä on tositarina kirjailijan miehen suvusta. Ja se, että naiset toimivat siinä satamatöissä rahtaajina: sellaisesta ei liene kirjoitettu aiemmin. Ja mikä mainio haastateltava!


Johanna Hulkko voitti Botnia-palkinnon kirjallaan Onnenpäiviä, onnea! Myös tämä teos palaa 1970-luvulle, Ouluun. Hulkkoa haastatteli Sirpa Kähkönen (vas.), jonka oma uutuuskirja 36 uurnaa, omakohtainen kertomus kirjailijan äidistä, joka menehtyi äskettäin, oli messuilla esillä näkyvästi ja suurin yleisöin. Kirjan olen lukenut, mutta se osui niin vahvasti, että sulattelen edelleen. 


Kirsi Piha pystytti messuille Proust-pisteen, jossa kirjailijat ja muut vieraat lukivat (hiljaa, ei ääneen) Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, lukuaika ja sivumäärä mitattiin. Kuinka pitkälle vaikeaksi sanotussa sarjassa päästään messujen aikana? Riittääkö vapaaehtoisia lukijoita? Mainio osallistava idea viestinnän ammattilaiselta. Proust ei ole kansanhuvia, joten elitismi oli läsnä, mutta haittaako se - olisin voinut itsekin lukea hetken, jos olisin ehtinyt, vaikken Proustia ole lukenut eikä se suuresti houkuta. Messuilla Kirsi promosi tietysti myös omaa kirjaansa, Levoton lukija. Sen olen lukenut: kiva ja kiinnostava lukuhullulle, samastun moneen mielipiteeseen, vastustan monia - kuin kirjallinen lukupiiri.


Harry Salmenniemen kirkas ilmaisu ihastuttaa. Hänen ensimmäinen romaaninsa Varjotajunta kiinnosti yleisöä. 


Joel Haahtela on kirjablogien ikisuosikki. Joten ei voinut ohittaa, vaikka kiireellä vierestä kuljin. Yö Whistlerin maalauksessa on viimeisin teos.


Spefi-kirjallisuudessa on helmiä, kuten Mia Myllymäen Huomistarhuri. Myös Anni Kuu Nupposen (alempi kuva) Sydänmeri liikutti lukijaa. Molemmissa on kyse maailmasta, jota emme tunne (vielä), mutta johon raa'at tosiasiat ilmastonmuutoksesta vahvasti viittaavat. Nupposella hienosti symbolisena mutta hahmojensa kautta todellisena, Myllymäellä hyvinkin konkreettisena tulevaisuuden kuvauksena. 



Mannaa kirjamessuilla ovat kansainväliset kirjailijatähdet! Heitä näkee niin harvoin, että aina on tartuttava tilaisuuteen, kun tarjotaan. Nyt tarjottiin kymmeniä miljoonia kirjoja myyneen Lucinda Rileyn poika Harry Whittaker, joka äitinsä kuoleman jälkeen kirjoitti viimeisen osan supersuosittuun Seitsemän sisarta -sarjaan. Atlas on kertomus sisarten isästä ja pitkän saagan päätös, joka vetää langat yhteen. Sarja on äärettömän koukuttava ja viihteellinen, osin höpsöä ja tylsää, mutta ihailen konseptia ja vetävyyttä, joka on saanut kansanjoukot kirjojen pariin.

Harry on hurmaava, kuten huippumenestyjät yleensä: aina mietin, millaisen esiintymiskoulutuksen he ovat saaneet vai onko kyse persoonasta, jolla on edellytykset menestyä, tai kokemuksesta, jota väistämättä kertyy maailmaa kiertäessä? Ehkä yhdistelmä näistä kaikista. Bazar-kustannuksen tarjoamalla aamiaisella kirjailija jutteli kirjasomen kanssa leppoisasti. 

Kysyin Harryltä, mitä työvälineitä hän käytti satojen juonenpätkien ja lukuisien henkilöiden yhteen punomiseen, Exceliä, mindmappeja tai muuta? Ei mitään systemaattista, tai ainakaan hän ei sitä paljastanut, ja kallistun uskomaan. Hän kertoi tunteneensa sarjan hahmoineen niin pitkään ja perusteellisesti, että tiesi, mistä kirjoittaa. Äiti jätti muistiinpanoja, poika oli tehnyt omia jo pitkään ja tietysti saanut etuoikeuden lukea tekstejä sitä mukaa kun ne kirjoitettiin ja keskustella niistä neroksi kutsumansa Lucinda Rileyn kanssa. 

Äitinsä ajatusmaailman ja kirjoitustyylin syvätuntijana syntyi kokoava päätösteos, jossa oli kova työ globaalin julkistuspäivän tiukan aikarajan paineessa. Vaikka Harry tiesi hyvin juonen ja tarinankäänteet jo alkuunsa, kiire tuli saada valmista vuodessa. Kääntäjien ja esilukijoiden kommenttien mukaiset korjaukset veivät nelisen kuukautta. Yksityiskohtia tyyliin: tässä kohtauksessa x on oikeakätinen, tässä taas vasenkätinen. Näin y juo kahvinsa, ei noin. Voin vakuuttaa, ettei lopputuloksen lukemisessa mene vuotta eikä edes neljää kuukautta; koukuttavuus on ennallaan (olen noin puolivälissä).



Toinen kiinnostava
tähti oli Paolo Giordano, aiemminkin Suomessa vieraillut Aula-kustannuksen kutsumana. Hän tuli yöllä ja pääsi jo seuraavana päivänä hyvissä ajoin messukekkuloimaan, sympatiat hänelle - hän on paitsi huippukirjoittaja myös hyvin sympaattinen ja viisas henkilö, hiljaisella tavalla. Pidin kovasti kirjasta Jopa taivas on meidänjoten lukulistalle menee myös uutuus Tasmania. 



Olin lauantai-iltapäivänä kolmen täyden messupäivän jälkeen niin väsynyt, etten jäänyt enää kuulemaan ihailemaani ruotsalaista tähteä Alex Schulmania, jonka olen onnekseni tavannut jo aiemmin. Missasin myös Maija Vilkkumaan ja Miina Supisen, mutta en sentään hienoa kassia! Tämäkin kirja menee lukulistalle, jonka purkuun menee aikaa parisen kuukautta, luulen. Ostin viitisen kirjaa, sain kustantajilta muutaman, kirjastolainakasa on korkea ja varausmäärä massiivinen. Luettavasta ei ole pulaa, ja se on hyvä se. Jatketaan!






 

 









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti