Elävää kuvaa

perjantai 4. lokakuuta 2024

Merja Mäki: Itki toisenkin

Välirauha, vuosi 1942. Merja Mäen Ennen lintuja ilmestyi kohtalokkaasti juuri ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, mikä on nostanut sotaromaanit jälleen ajankohtaisiksi, ikävä kyllä. Eläytyminen evakkouteen ja huomio itärajamme turvallisuuteen ovat nyt entistä vahvempia. 

Jälleen kirjailija löytää menneestä uutta kerrottavaa. Suomi miehitti Aunuksen vuonna 1941: eipä ole tullut ajateltua, miten sekava tilanne paikallisille oli. Oltiin karjalaisia, jotka elivät Neuvostoliiton valtiossa. Ei suomalaisia, muttei venäläisiäkään, jotka kohtelivat (kohtelevat) pieniä kansoja tiukalla kurilla. Ja nyt tulivat uudet isännät. Ketä tulisi totella ja kumartaa, kun alueen kohtalo oli vielä epävarma? Vakoojia ja ilmiantajia liikkui kaikkialla, pienikin virhe saattoi olla kohtalokas, niin paljon ihmisiä oli tapettu tai kadonnut. Kapinan merkit olivat hentoja.

"Mitä olivat auttaneet mustat paidat tai värikkäät ruusut sellisia mahteja vastaan kuin hallitsijat, sota tai kuolema? Ehkä Liina oli oikeassa, henkiin jäädäkseen oli paras mukailla kulloinkin vallalla olevaa mielipidettä."

Larjan vanhemmat venäläiset olivat vieneet vankeina mukanaan, ties mistä syystä. Larja itse oli päässyt aiemmin sisä-Suomeen opettajaleirille, ja hänen palatessaan kotiin siellä asuvat enää sisko Pola ja mummo Matja, buabo. Kylän kuuluisin itkijä on nyt vanha ja sairas, tietää kuolevansa pian. Hän haluaa Larjan oppivan itkuvirsien laulamisen taidon, virsittelyn. Sillä saatetaan ihminen tuonilmaisiin ja annetaan lohtu jälkeenjääville.

"Kielemme itkusanat ovat erikoislaatuisia, koska myös edesmenneet voivat ymmärtää, kunhan ne esitetään itkemällä. Itkijä on yhdenlainen runoilija, sinäkin, Larja."

Larja ei haluaisi, hän haluaa olla opettaja. Ja vanhempansa kotiin sekä sulhasensa Misan rintamalta. Toiveiden toteutuminen ei vaikuta todennäköiseltä, vaikka töitä koululta löytyy. Jonkun perheestä on saatava palkkaa hengenpitimiksi. Suomalaisesta posti- ja lääkintämies Tuomaksesta on apua, he ymmärtävät toisiaan. Ovathan molemmat karjalaisia, vaikka kotoisin eri puolilta Laatokkaa ja valtion rajaa. Larjalla on vaikeuksia hahmottaa oma asemansa entisellä kotikylällä.

"Larja on hankkinut oppia Suomesta ja suorastaan tarjoilee syyn ilmiannolle. Hyväksytäänkö sinua tänne enää?" 

Itku tulee, kuitenkin, ja laulu sanoineen. Larjaa aletaan arvostaa, pyydetään jopa radioon itkemään, vaikka kaikki eivät katso suopeasti. Lasten kanssa hän tulee toimeen hyvin, vaikkei omasta haaveilekaan. Romantiikkaa ja rakkautta silti tarinassa riittää, rosoista ja siloista! 

Karjalaissukuisille kirja tarjoilee tuttuja sanoja ja paikannimiä. Äänislinna ja Vakon myymälä. Vitele, Suurmäki. Gornitsa, pertti, käspaikka, sintso. Historiaa opin Mäen ryöppyävistä kuvauksista niin ammutuista puista kuin ihmisteurastuksesta Elisenvaaran asemalla, jossa naisia, lapsia ja vanhuksia odotti Seinäjoelle ja muualle lähteviä evakkojunia, sotilaat kuljetuksiaan. Karmea tapaus, kirjassakin. Ajankuvaa saan myös arkitöiden kuvauksista ja komeista metsän kuvailuista, joista käy ilmi ero entisen ja nykyisen metsän välillä. Kiinnostavaa on myös tieto itkuvirsiperinteestä: homman ideaa en aiemmin ollut tajunnut. Keskuudessamme on paljon itkijöistä sukunimensä saaneita eli Itkosia, kuten Juha. 

Häiritsevää oli "uuden" verbimuodon käyttö: puhe alkoi sorisemaan, sanat alkoivat järjestymään. Lie ollut karjalaisten tapa puhua, muttei vieläkään tunnu minulle luontevalta, vaikka on virallisesti sallittu eikä virhe, kuten kouluaikoinani. Kirjamakuuni myös Larjan tapa puhua runollisen juhlavasti ("Olisin halunnut syöstä mustan viiman sisästäni puhaltamaan häntä päin, ja puhurini vain yltyi.") ja tarinan tunteikkuus olivat hieman liikaa. Kansi kuvaa hyvin sisältöä pastellivärityksellään ja herkällä, kyynelien kastamalla kauneudellaan. (Näin se tyyli tarttuu!)

Mutta Merja Mäen taitoja, työtä ja paneutumista asiaansa ei käy kiistäminen. Uskon kirjan valuttavan itkuvedet monen lukijan silmäkulmasta ja Karjala-aiheelle riittävän lukijoita jatkossakin.  

Kenelle: Sotakokemuksia jaksaville, tunteellisuutta sietäville, historiaan eläytyville, vanhaa Suomea ja Karjalan vaiheita muisteleville.  

Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus 2024. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti