Juha Itkosen vilpittömyyden pyrintö on aseistariisuvaa. Ainakin vaikutelma on umpirehellisyys, jopa kiusallisuuteen saakka. Hän kertoo kasvustaan mieheksi ja perheenisäksi sekä lapsuutensa että nykyisen perheensä kautta. Teoria syntyy käytännöstä, kuten sen kuuluu ollakseen uskottava. Ja käytännön kokemusta hänellä on neljän lapsen isänä, joista kahden pienimmän hurja ja hämmästyttävä elämän alku kuvattiin teoksessa Ihmettä kaikki.
Hulinaa se on, perhe-elämä, myös kahden huippuammattilaisen perheessä, jossa molemmat aikuiset tekevät näkyvää uraa. Pelkkää ihanuushehkutusta kirja ei ole - vaikka Itkonen onkin kritisoinut median pelottelua "lapsiperhearjella" - vaan tuo arkisten tapausten avulla esiin niin myönteisiä kuin kielteisiäkin perhe-elämässä herääviä ajatuksia. Sillä perhe on kertojalle peruskuvio, luonnollinen paikka olla ja elää. Ensiraskauden käytyä ilmi hän tosin meni paniikkiin. Kaikki oli vielä tuntematonta ja pelottavaa!
Siitä ei ole syytä häpeää kantaa - en usko reaktion olevan ainutlaatuinen nuorten isien keskuudessa. Vaimolta on vaadittu paljon, hän myöntää. Myöhemmin hän huomaa, että häpeä on tunteista yksi ymmärrettävimpiä, ja etenkin lapset ovat sille alttiita:
"Kukaan ei selviä elämästä ilman häpeää, eikä lapsuudestaan varsinkaan - lapsena on täydellisesti aikuisten armoilla ja vasta opiskelee maailmaa ja sen lakeja. Mahdollisuudet itsensä nolaamisen ovat rajattomat."
Ovatko ne aikuisella sen pienemmät? Lapsi saa sentään tietämättömyyshyvitystä, aikuiselle ei anneta armoa. Kun lapset saavat raivareita tai järjestävät muita kohtauksia julkisesti, kertoja ja hänen vaimonsa käyttävät mielessään lohtulausetta: "Haluatteko tulla katsomaan kuinka mä epäonnistun?" Sillä seuraava lause ainakin on totta, sen tietänevät niin lapselliset kuin lapsettomat. Vaikkei omaisi lapsia, jokaisella on lapsuuskokemuksia. Itsestäänselvyys siis, mutta Itkonen nyt sanoo sen kuitenkin:
"Vanhempana on käytännössä mahdotonta toimia täysin oikein, varsinkin vaikeissa tilanteissa, ja nimenomaan niissä kai vanhemmuus punnitaan."
Kyllä, vanhempana on ratkottava mahdottomia pulmia ja venyttävä urheiluhenkisesti uskomattomiin suorituksiin, mutta ehkä suurin venyminen tapahtuu omassa päässä, oman riittämättömyyden hyväksymisessä ja katseen suuntaamisessa oikeisiin asioihin, tulkitsen Itkosen viestiä. Tai oikeisiin ja oikeisiin, mutta ainakin niihin, jotka itse valitsee. Jos valitsee vahtimisen siitä, kumpi vanhemmista viettää enemmän minuutteja kodin ulkopuolella tai säälii itseään, kun ei saa keskittyä luovaan työhön heti aamukahvin jälkeen "aamunraikkailla aivoilla", voi tilanne olla hankala. Jos taas katsoo isoa kuvaa ja saamapuolen saldoa, saattaa tuntua päinvastaiselta.
Järkeenkäypää mietintää kirjailija esittää: luulen, että lapsiperheellinen saa kirjasta paitsi kurkistuksen toiseen perheeseen myös ajateltavaa ja varmasti vertaistukea. Eikä Itkonen onneksi ole tunteita peittelevä kirjailija, vaikka pysyy ammattimaisen maltillisena niin lapsuusmuistoistaan (1970-luvun turvallinen utu. Oliko sellaista olemassa?) kuin lapsistaan kertoessaan (syntymät aiheuttivat euforisen päihtymyksen). Vuoristorataa mennään itsesäälistä ja raivostumisista suuriin ja pieniin hauskoihin ja rakkaudellisiin hetkiin. Hän myös vertaa itseään omaan isäänsä, sukupolvensa edustajaan, joka on alkanut iän myötä, ehkä lastensa esimerkistä, miettiä: "Mihin vuodet kuluivat? Mihin hänen aikansa meni? Oliko hän perheelleen läsnä?"
Kun vaimo oli jälleen kerran median haastateltavana, hän ihmettelee toimittajien tapaa lähestyä perheasiaa negaation kautta. Johtuneeko siitä, että myönteisyys ei ikävä kyllä täytä uutis- tai kiinnostavuuskriteereitä, toisin kuin vaikeudet tai selviytymistarinat?
"Siis oikeesti, Rose ihmetteli. - Pelkkää uhrautumista, kärsimystä ja luopumista. Miksei ikinä kysytä, mitä perheesi antaa sinulle työsi vastapainoksi. Tai vastaavasti työ perheen vastapainoksi. Se on edelleen se vaikea valinta näiden kahden välillä, ihan niin kuin jollain 1900-luvun alun naisilla."
Onko median ilmaisutavalla tekemistä esimerkiksi syntyvien lasten määrän vähenemisen tai kansan mielenterveysongelmien kasvun kanssa, olen joskus miettinyt. Voisin uskoa osin olevan, vaikka juurisyyt ovat tietysti syvemmällä. Itkosen kirja on tervetullut puheenvuoro myönteisen perhekokemuksen ja perheen luontevan olemassaolon puolesta, kun sellaisen on tullut saaneeksi tai hankkineeksi. Niin, se teoria: se kiteytyy 10 sääntöön, jotka Itkonen kirjaa perheessä pärjäämiseksi. Ne eivät yllätä eivätkä kerro hämmästyttäviä havaintoja, vaan ovat koeteltuja tapoja, joiden noudattaminen on helpottanut kirjoittajaa, enkä usko niiden olevan vieraita muillekaan kokeilleille.
Kenelle: Perhettään kiroaville ja sitä rakastaville, perheen perustamista pohtiville, vanhemmuuden vinkeistä kiinnostuneille, miesnäkökulmaa hakeville, kirkkaan proosan ystäville.
Muualla: Amma summaa hienosti kirjan pääviestin jutussaan ja kuvaa kirjaa: "Kerronta on parhaimmillaan huokoista, eri aikatasot ylittävää, herkkyydeltään liki kuulasta."
Minusta tiivistät hyvin: ”ehkä suurin venyminen tapahtuu omassa päässä, oman riittämättömyyden hyväksymisessä ja katseen suuntaamisessa oikeisiin asioihin”. Näin ajattelen itse, ja jotakin tällaista tulkitsen myös Itkosen tarkoittavan. Tällaiset puheenvuorot ja aidot kuvaukset perhe-elämästä ovat tärkeitä. Oma mottoni vanhempana on ollut ”tavallinen riittää”. Tuntuu, että niiden perhe-elämän vaikeuksien kuvausten lisäksi toinen mediassa näkyvä peruskuvasto on mahdottomaksi asetetut odotukset vanhemmille, mikä myös saattaa karkottaa lapsihaaveet kauaksi.
VastaaPoistaKiitos Amma! Oli mukavaa ja harvinaista lukea kerrankin perustyytyväistä perhekuvausta - toisenlaisista kun kirjallisuudessa on runsaasti esimerkkejä. Kurjuustarinoiden vastapainoa, mistä Itkoselle myös pisteet.
Poista