Jokapäiväinen elämämme

Venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva asui vallankumouksen aikaisessa maanpaossa perheineen, mutta poliittisten olosuhteiden järkkyessä jälleen he muuttivat 30-luvulla takaisin Moskovaan. Mies kaipasi kotimaataan ja oli opettanut myös tyttären, Aljan, sitä kaipaamaan. Eikä vain kaipaamaan, vaan myös toimimaan: isä ja tytär toimivat Neuvostoliiton salaisen poliisin raportoijina jo Pariisin-aikanaan. He halusivat olla mukana rakentamassa ihannevaltiota, jossa on yllin kyllin kaikille, tekniikka maailman edistyksellisintä: haaveissa siintelivät tulevat pilvenpiirtäjät ja mukavuuksilla varustetut asunnot, vahva Neuvostoliitto, joka huolehtii lapsistaan - koko uusi uljas yhteiskunta.

Marina oli keskittynyt taiteeseensa, perhe oli tottunut hoitamaan käytännön asiat hänen puolestaan, Alja saa vastuuta pienestä pitäen. Tunteistaan elävä äiti ei huomannut tyttärensä rakkauden tarvetta, äiti jää etäiseksi, ja äidin ja tytön suhde on kuin ikiaikainen taistelu sukupolvien välillä. Äiti elää kirjoittamiselleen.

"Runous oli hänen vetensä, sieluun uurtunut musiikki joka oli vain käännettävä äänteiksi, säkeiksi, rytmiksi, sanoiksi ja kirjoitukseksi, ja kun se lakkasi kuulumasta, kun taivas oli vain taivas, kivi kivi, vuori vuori, hän jäi pohjaan makaamaan, mutaan, niin kuin täälläkin oli aluksi juuttunut, päivät eivät kuluneet, sanat eivät tulleet, ei vesi joka olisi nostanut hänet taas ylös, hänestä tuntui kuin hän olisi jäänyt kuivuneen joen pohjalle eläinten syötäväksi, eikä kukaan voisi nostaa häntä sieltä ylös."

Monimutkaisten järjestelyjen avulla tytär sai luvan matkustaa Neuvostoliittoon, isä, äiti Marina ja pikkuveli, jota äiti paapoi Aljaa huomattavasti enemmän, seurasivat perästä. Kirja kertoo vuodesta 1923 Marinan silmin, kun Alja oli vielä lapsi, ja vuodesta 1939 aikuisen Aljan näkökulmasta. Alja oli toimittaja, sujuva kirjoittaja hänkin. Hän rakastuu toimituksessa työkaveriinsa Muljaan.

"Se mies ei tee sinua onnelliseksi, Marina sanoi. Hän tulee tuottamaan sinulle pelkästään onnettomuutta. Nauroin. Tätäkään onnea sinä et minulle antaisi, kademieli, kuin sadun äitipuoli, mutta tämä on minun onneni, sitä et voi minulta ottaa pois.
Mikään ei ole totta sinun rakkaudessasi, hän sanoi. Niin Marina sanoi minulle."
 
Marina oli synkkä ja pessimistinen, ajatteli paljon kuolemaa. Käytännöllisempää Aljaa ärsytti äidin dramaattisuus, tunteella eläminen. Pelko alkoi kuitenkin tunkeutui jokaisen venäläisen elämään, ensin vaivihkaa, sitten suoremmin. Kiitos muun muassa Sofi Oksasen, tiedämme jo paljon mielipuolisen neuvostojärjestelmän kauheuksista, tässä ne vasta alkavat muotoutua. Ensin häviää työkaveri, huhutaan hänen tehneen itsemurhan. Sanojaan on varottava kaikkialla: apparaatin vakooja voi olla kuka tahansa, jopa perheenjäsen. Vaikka Alja on ollut tunnollinen raportoija itsekin, hän toteaa:

"Asiat jotka tapahtuivat olivat liian suuria käsitettäviksi, ne alkoivat hiljalleen muuttua epätodellisiksi, valtava mullistus tapahtui samaan aikaan omassa kehossani ja koko maailmassa."

Alja-parka. Hän ei saanut lapsena päänsilityksiä eikä rohkaisua omille kyvyilleen, joten hän oli helppo kohde järjestelmälle ja petoksille. Maataan rakastanut isä ei myöskään saanut tunnustusta työstään Venäjänsä hyväksi. Marina ei pystynyt rakastamaan perhettään kuten he olisivat tarvinneet, eikä valtava maa pystynyt huolehtimaan lapsistaan. Tässä pelissä ei ole voittajia.

Kirja ei ole helppolukuinen, vaan vaatii keskittymistä, jotta tunnelma tavoittaa lukijan. Se on surullinen, raskas ja venäläisenhaikea, samalla traaginen perhetarina ja pala historiaa. Historiapuoli kiinnosti minua enemmän, Tsvetajevan runoutta tunteville vaaka saattaisi kääntyä päinvastoin. Runoilijasta ei  synny mairittelevaa ihmiskuvaa, päinvastoin. Kirjasta jää painostava olo, vaikka se on tekstinä hieno, näkökulmien ja kirjoitustyylien erot vaihtelevat uskottavasti, ja tuon ajan olot ja naisten erilaiset ajatukset avataan lukijalle taitavasti.

Rehellisesti sanottuna, jos Pelo ei olisi voittanut Finlandiaa, kirja olisi jäänyt minulta lukematta; vasta toisella kerralla maltoin pysähtyä sen pariin kunnolla, ja enemmän päättäväisyydellä kuin viehtymyksellä kirjan tyyliin upposin sen päällisin puolin hitaaseen, mutta sisältä kiihtyvään maailmaan, ja vasta puolen välin paikkeilla löysin sopivan rytmin ja lukufiiliksen sen kanssa. Mukaan upotetut runot myös vieraannuttivat, koska en ole runouden tuntija, mutta otin kirjan oppimiskokemuksena tältäkin kannalta.

Muualla: Jaana muistuttaa Pelon upeista metaforista, Valkoinen kirahvi sanoo Pelon tavoittavan slaavilaisen kirjallisuuden tunnelman tarkasti, Minna epäilee monen yksityiskohdan menneen häneltä ohi. Kaikkiin näihin voin hyvin yhtyä!

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos 2013.

Pääoma

Anja Snellman on kirjoittanut kiihkeän, syvästi henkilökohtaisen ja tunteikkaan tarinan Marusta, huulihalkioisena ja "syntymässä säikähtäneestä" tytöstä ja tämän perheestä.

Ruslan ja Ludmila pakenivat Karjalasta sodan melskeissä, ja samaan kaaokseen syntyi Maru. Lääkäri ei ollut kovin toiveikas, kun vauva ja vanhemmat passitettiin matkalle Suomeen. Hoitoa olisi lapsi tarvinnut, ei retuutusta uusille asuinsijoille järkyttyneiden vanhempiensa kanssa.

Mutta Maru oli sitkeä ja selvisi. Perheeseen syntyi kymmenen vuoden kuluttua toinenkin tytär, Anu, tarinan minäkertoja. Anun ja perheen koti on Helsinki, lapsuus 50-60-lukujen tunnelmissa ja Kallion köyhillä kulmilla.

Anu rakastaa siskoaan lapsen mutkattomuudella, mutta kasvaessaan häpeää tätä. Maru ei osaa puhua selkeästi, on outo, näyttää kummalliselta. Ja Anu häpeää häpeäänsä, koska hän hyvin ymmärtää Marun ainutlaatuisuuden ja sen, ettei tämä ole tyhmä - ovathan he kasvaneet yhdessä, Anu siskonsa hoitajana eikä toisinpäin kuten iän mukaan kuuluisi. Pikkusisko menee kehityksessä ohi, eikä se ole helppoa. Sairautta ei silloin selvitelty, ehkä Marulla oli jonkinlainen kehitysvamma, ainakin reuma vaivasi pahoin.

Anun mieltä kaihertaa pienestä asti syy, miksi Marusta tuli sellainen kuin tuli. Pienenpieni DNA-virhe tai pikkuinen alue vääränlaista pehmytkudosta - ja koko elämä on toisenlainen. Anu yrittää löytää selitystä, ensin fantasiasta, sitten lääketieteestä. Hän yrittää selvittää perheen terveyshistoriaa, samalla kun on Marulle uskottuna, joka auttaa käytännön asioissa ja ymmärtää tämän kieltä.

Perheessä on taiteellisia ja tarinallisia lahjoja. Ruslanille tärkeä on kirja, äidillä on varasto huimia perinnetarinoita ja uskomuksia. Maru on lahjakas piirtäjä, ja Anu on monesta kiinnostunut fiksu tyttö, myöhemmin kirjailija, jonka tunnemme paremmin Anja Snellmanina.

Snellman on sanonut kirjan olevan henkilökohtaisimman kirjoittamansa. En lukiessa juuri miettinyt, mikä on totta ja mikä ei; ehkä kaikki on totta, mutta se ei ole mielestäni lukijalle olennaisinta. Kirja on täysi sinällään: yhden perheen ja sisarussuhteen kuvaus, ajankuva ja kehityskertomus - mutta ennen kaikkea tunnustus ja anteeksipyyntö.

Pikkusisko muutti aikanaan pois, perusti oman perheen ja eli omaa elämäänsä, kuten nuorelle ihmiselle on luonnollista. Maru ei elänyt vanhuuteen saakka, ja Anu tuntee haikeutta, syyllisyyttä ja surua siitä, että isosisko jäi niin paljon kaikesta paitsi. Kuten rakkaudesta. Ja modernin lääketieteen keksinnöistä, joista ehkä olisi apua, jos tilanne toistuisi tänään. Mutta ajat olivat toiset. Pikkusiskoa kalvaa ajatus, oliko hän tarpeeksi Marun tukena. Hän kysyy koko kirjan rivien välissä, jos ei suoraan sanoina: Mitä olisin voinut tehdä toisin? Teinkö tarpeeksi? Vastaus: Et mitään. Teit. Huono omatunto on aina terveen seuralainen sairaaseen verratessa. Ja Anu oli Marulle ilkeistä riidoista ja häpeilystä huolimatta oikea sisko - myös terveet sisarukset riitelevät raastavasti, loukkaavat toisiaan. Mutta myös tuntevat toisensa paremmin kuin ketkään, ja se näillä sisaruksilla toteutui.

Ihailen Snellmanin tunnevoimaista, rehellistä esitystapaa ja tarinankerrontataitoa. Hän nappaa kiinnostavasti menneen sekaan tätä päivää, niin ettei eletä pelkissä muistelmatunnelmissa. Marun tarina on liikuttava ja surullinen, muttei varsinaisesti dramaattinen, jos joku sellaista odottaa. Kirjan päähenkilö ei ole oikeastaan olekaan Maru, vaan tarina käsittelee enemmän kirjoittajan omia tunteita, häntä itseään siskona, toimijana ja tekijänä. Ja samalla myös meitä kaikkia erilaisuuden kohtaajina.

Marun tuntemuksista emme voi tietää muuta kuin mitä sisko meille kertoo. Kirjan voi nähdä myös ikävästä ja surusta kumpuavana kunnianosoituksena kuolleelle siskolle, tapana pitää häntä elävänä, samoin kuin lapsuuden muistoja. Iän myötä vanhat asiat nousevat pintaan. Se voi yllättää monet - menneisyydestä ei niin vain pääsekään eroon, kuten nuorena kuvittelee.

Haikeankipeä tarina, ja Snellmanin taitavaa tekstiä on aina ilo lukea. Kirja ei ole elämää suurempi, mutta olisiko juuri sen kokoinen?

Kirjasta kertovat myös Leena Lumi, Marjatta ja  Pihi nainen, jolta löytyy lisää linkkejä.

Anja  Snellman: Pääoma. Otava 2013.

Lyhyehköjä päiviä

Nyt puhutaan oikeasti nykykirjallisuudesta, ei sodanjälkeisestä, vaan tästä päivästä Saksassa: näyttämönä perinteikäs Stuttgart, jossa perhearkea kuvataan naisten kautta.

Leonie on uranainen, joka asuu hyvällä alueella miehensä ja kahden tyttärensä kanssa, ja taistelee suomalaisen silmin normaaleissa kuvioissa lasten tarhakuljetusten ja töihin ehtimisen välillä. Hän on keskiluokkaisen, hyvinvoivan perheen lapsi itsekin, tottunut olemaan kaunis ja haluttu. Ja itseensä käpertynyt.

Yhteys aviomieheen on heikko, kuten muihinkin ihmisiin. Liekö syy hyvinvoinnin ja iän kertyminen, vanhojen kaavojen väistämätön rapistuminen, pinnan rapautuminen -  hän ei itsekään osaa sitä sanoiksi pukea eikä edes ajatella - mutta onnelliseksi Leonieta ei voi kuvata. Hän ei ole valmis muutoksiin vielä, ehkä ei koskaan omasta aloitteestaan, vaan ottaa mieluummin lasin viiniä.

Judith, kahden pienen pojan äiti ja kotirouva, on ponnistanut samaan naapurustoon köyhistä oloista ja osaa arvostaa tilannettaan ja miestään siltä osin. Muuten hän on Leonieta tunteikkaampi ja käytännöllisempi - mutta yhtä itsekeskeinen. Judith osaa pitää järjestystä, saada lapset tottelemaan ja syöttää heitä oikeaoppisesti. Silti tyytymättömyys kaihertaa ja mielessä on usein entinen seksikäs poikaystävä, nuoruuden kaipuuta?

Luise puolestaan on jo vanhus, joka asuu vielä iäkkäämmän miehensä kanssa. Naiset eivät tunne toisiaan kuin pintapuolisesti, mutta kohtaavat siellä täällä. Kirjailija kuvaa kylmäävästi läheisyyden puutetta, toisten ihmisten täydellistä tuntemattomuutta, itseen keskittymistä. Ja myös ikääntymisen oireita, niin keski-ikäistyvien kuin vanhevien henkilöidensä kautta. Mukana nuoruutta edustamassa on Marco, omine kuvioineen.

Kenestäkään henkilöstä ei voi varauksetta pitää. Luise on sympaattisin ja liikuttavin, kuvaus vanhan ihmisen ajattelusta todentuntuinen ja elävä. Tarkkanäköinen kirjailija tuo salakavalasti tiettäväksi asioita, joista ei yleensä puhuta, sekä ikääntymiseen että yhteiskuntaan liittyviä.

Hahnilla on oma tyylinsä, joka on lukijalle haastava - vai onko syy saksan kielen takaperoisesta sanajärjestyksestä ja pitkistä virkkeistä suomennoksen, mutta lukija saa olla tarkkana. Monet lauseet ja virkkeet ovat niin täysiä, että pienikin repsahdus saa aikaan sen, että jotain menee ohi. Jotkut kohdat on luettava toiseen kertaan hitaammin, jotta ajatus selvenee. Tähän tapaan:

Peukaloisen farmin rakennuksen edessä olevasta nuotiosta luikertelee ylös sinistä savua ja hälvenee illan hämäryyteen.

Poika keltaisessa yöpuvussa vetää puupossun mustan nahkakorvan silmän eteen kuin merirosvon silmälapun.

Hahn käyttää paljon kielikuvia; ne ovat tuoreudessaan kiinnostavia, kuten hänen kielenkäyttönsä muutenkin. Varmasti haastava suomennettava! (Ja taas kerran tulee mieleen, että pitäisi kerrata omaa saksankieltä).

Tarina ei nostata miellyttäviä tunteita, eikä se siihen pyrikään; lähinnä ärsytystä, sääliä ja kylmää puistatusta - tällaisiako me olemme? Tuntuu, että kirjailija haluaakin pitää lukijan hieman etäällä, jotta ilmiöitä voisi analysoida viileästi. Teos vaatisi sisäistyäkseen vähintään uusintalukemisen, mutta on jotenkin ärsyttävästi kiinnostava ja herättää halun kaivautua syvemmälle saksalaiseen mielenlaatuun ja kirjallisuuteen. Myös pienkustantamo oli minulle uusi tuttavuus. 

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä. LURRA Editions 2013. Suomennos Jaana Mäkelä.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 18.12.2013





                                                                                                                         Kuva: Tomi Parkkonen

    
Miten luet, jos et näe?

En yhtään ole jouluihmisiä. Kynttilät ovat tukalan kuumia ja vaarallisia, ruuista saa ähkyn, hössötys hermostuttaa, värivalot särkevät päätä ja jollotukset, joita joulumusiikiksi sanotaan, herättävät halun juosta karkuun, kauas. Vielä kun heitetään yhteen joukko sukulaisia, jotka ovat vuosikymmeniä sitten päättäneet elää turvallisen kaukana toisistaan, ei siitä hyvää jälkeä synny.

Mutta lahjaihmisiä olen ilman muuta! On ihanaa suunnitella täsmälahjoja, miettiä kokonaisuus pakettia ja korttia myöten ja nautiskella tunteesta, että nyt löytyi juuri saajalle sopiva. Otan tästä kaiken irti, hehkuttelen itsekseni. Toivon, että edes joskus osuisi nappiin myös vastaanottajan mielestä.

Sopiva lahja ei vaadi aina rahaa, mutta aikaa se vaatii aina, uskon. Ilman harkintaa tehty hätäostos tuskin ilahduttaa sen enempää saajaa kuin antajaakaan. Keräyksiä hyviin tarkoituksiin on lukemattomia, mutta rahan laittaminen johonkin kovin kaukaiseen kohteeseen saattaa tuntua vieraalta.

Lue lahjaksi!

Keksin kymmenisen vuotta sitten kirjahullulle sopivan lahjanantotavan, joka ei maksa muuta kuin aikaa. Lukutoukka voi tehdä sitä, mitä muutenkin tekisi eli lukea, ja samalla auttaa heitä, jotka eivät näkövamman vuoksi itse pysty lukemaan. Win-win, eikö vain? Suosittelen kaikille kirjahulluille lämpimästi vapaaehtoislukijaksi ryhtymistä.

Näkövammaisten Keskusliiton lukupalvelu välittää lukutoiveita näkövammaisilta vapaaehtoislukijoille, jotka lukevat halutut kirjat cd:lle ääneen. Lukemiseen käytetään erityistä Daisy-ohjelmaa, jota on helppo käyttää. Lukija voi itse valita, mitä kirjoja tai lehtiä haluaa toiveista lukea, ja aikataulunkin saa valita itse. Työ ei siis pääse stressaamaan, vaan sitä voi tehdä juuri silloin, kun itselle sopii, kotona, maailmalla tai tyylikkäissä Iiriksen tiloissa Helsingin Itäkeskuksessa.

Lukutoiveet ovat pääosin oppi- tai kurssikirjoja, omakustanteita tai muita julkaisuja, joita ei löydy valmiina äänikirjoina tai erikoiskirjasto Celian valikoimista ammattilukijoiden tai koneääni Esan lukemina. Vapaaehtoislukijana tulee luettua sellaista, mitä muuten ei kuvittelisikaan lukevansa. Bloginpitäjälle avartavaa niin oman lukumaun kuin kirjatuntemuksen kannalta! 

Äänitteen saajalle apu on ainutlaatuista; monta mahdollisuutta oppia tai viihtyä kirjan parissa menisi muuten ohi. Näönmenetys ei ole pieni asia - mieti vain, mitä se omalla kohdallasi tarkoittaisi. Minä koen asian tärkeäksi siksikin, että suvussani on sokeutta.

Kenelle? Vapaaehtoislukeminen sopii sinulle, joka haluat auttaa muutenkin kuin rahalla. Sinulla on aikaa ja viitseliäisyyttä sen verran, että saat sovitun lukutehtävän suoritetuksi. Normaalin selkeä ääni ja sujuva lukutaito riittävät, ja jos osaat ylipäänsä käyttää tietokonetta, osaat myös ohjelman käytön.

Jos kiinnostut, kysele minulta tai suoraan lukupalvelusta lisää. Vaikka taustalla on vakava asia, itse homma ei ole hankalaa eikä totista puurtamista, auttamisen ilon saa helpolla tavalla. Muulloinkin kuin jouluna.

Muualla: Viime vuonna Suketus tarjoili infopaketin Celia-kirjastosta.


Lokoisaa joulunaikaa ja lahjamieltä koko vuodelle!



Juttu on osa kirjabloggaajien 25 päivän joulukalenteria 2013.

Eilen luukku aukeni Calendulassa, huomenna sen avaa Tea with Anna Karenina.

Kaikki osallistujat on listattu Elinan Luettua elämää -blogissa.




P.S. Okei, annan hieman periksi joulun tunnelmalle. Kaikki joulumusiikki ei karkota. Sellainen on ainakin Rajaton lauluineen, joita kuuntelen joka joulu.

Alkemistit - Maallinen rakkaus

Antti Tuuri tunnetaan parhaiten noin sadan vuoden taakse sijoittuvista kirjoista pohjanmaalaisista henkilöistään. Tällä kertaa hän yllättävästi matkaa ajassa paljon kauemmas, 1700-luvun lopulle saakka.

August Nordenskiöld, kirjan Vuorikapteeni, oli todellinen henkilö, kuuluisaa aatelissukua, jossa oltiin kiinnostuneita kullan valmistuksesta. Vuorikapteenin motiivit olivat ylevät: jos kultaa valmistettaisiin riittävästi, sitä riittäisi kaikille ja sen arvo laskisi. Kulta eli omaisuus ei enää hallitsi maailmaa eikä sen himo riivaisi ihmiskuntaa, vaan se voisi keskittyä henkisiin arvoihin ja pyrkimykseen korkeampaan.

Vuorikapteeni oli swedenborgilainen, joka ei tyytynyt perinteiseen raamatulliseen maailmanselitykseen. Kumppanikseen hän sai Carl Bergklintin, Turun Akatemiassa opiskelleen maanmittarin, veljensä suojatin, joka myös halusi uskoa henkiseen tiehen, kuoleman voittamiseen ja Vuorikapteeniin mestarina. Bergklint on tarinan minä-kertoja, ja kullan tuotantoa alettiin valmistella.

Epäonnekseen Vuorikapteenilla ei juuri ollut varoja, vaikka hänellä oli monenlaista kulunkia. Piti hankkia muffeli eli uuni, jossa kultaa tuotettaisiin, sysiä polttoaineeksi ja miesvoimaa tarkkaa ja raskasta työtä hoitamaan. Lisäksi piti elättää vaativa vaimo Anna Charlotte ja liuta lapsia, ylläpitää useita asuntoja ja elää herrasmiehen elämää, matkustella ja nauttia elämän mukavista puolista. Itse kuningas Kustaa kolmas oli kiinnostunut kultahankkeesta ja sijoitti siihen rahojaan.

Tarina kertoo vaikeuksista herrojen kullan valmistuksen tiellä. Bergklint uskoo vakaasti kapteeniinsa, vaikka tosiseikat eivät uskoa tue. Milloin rahat loppuvat kesken, milloin tähtien asento on väärä: työn aloitus tuntuu tuskastuttavasti siirtyvän. Nuori mies henkisine haaveineen on täysin ohjailtavissa, kiltti luonnoltaan, koulutettu muttei liian hieno käytännön töihin eli täydellinen apulainen Vuorikapteenille, jonka aikaa verottivat varainhankinta ja suhteidenhoito, jopa niin, että perhe jäi Bergklintin harteille. Vuorikapteeni pakeni mielellään ikäviä velvoitteitaan muille maille.

Bergklint on sympaattinen, mutta lukijaa rassaa hänen kiltteytensä. Onneksi hän tapaa kauniin Katariinan ja saa muutakin ajateltavaa kuin mystiset kirjoitukset ja epävarma kullanteko. Tiedämme, ettei hanke onnistunut - kullan arvo ja rikkauksien epätasainen jakauma maailmasta eivät ole poistuneet, päin vastoin. Mutta Tuuri kuvaa tarkasti, mitä tapahtui. Tai olisi voinut tapahtua.

Tarina on kiehtovasti todellisuuteen perustuva historiallinen seikkailu, rakkaustarina ja tieteellinen katsaus alkemistien, metallurgien ja muiden huippuoppineiden tuon aikaiseen tietämykseen. Lisäksi se valottaa swedenborgilaista filosofiaa. Sopii siis lukijoille, joita jokin näistä aihepiireistä kiinnostaa.

Pidän Tuurin mietiskelevästä, rauhallisesta otteesta ja hiljaisesta huumorista, ja arvostan hänen yksityiskohtia myöten tarkkoja taustatöitään. Kultauunin rakentamisesta ja käytöstä ja näiden toisteisesta kuvauksesta tuli väistämättä mieleen Antti Hyry Uuneineen. Tämä osuus on raskas luettava kärsimättömälle lukijalle, vaikka muuten tarina tarjoaa kiinnostavia täkyjä ja tietoa niin, että kiinnostus pysyy hyvin yllä ilman vauhdin huumaakin.

Tuuri on ällistyttävän tuottelias, hyllyssäni odottaa myös tänä vuonna julkaistu kirja Mannerheim-ristin ritareista. Kysyin kirjamessuilla hänen vaimoltaan, mahtaako mies ehtiä osallistua arkielämään ollenkaan. Kuulemma hyvin ehtii: kirjailija herää niin aikaisin aamulla, että kirjoittamisen jälkeen jää aikaa muuhunkin.

Tuurin historiantuntemus on kunnioitusta herättävä, ja sitä hän on kartuttanut myös kirjoittamalla yrityshistorioita, kuten rakennusyhtiö Lemminkäisen yli satavuotisen huiman tarinan. Vedän taas "kotiin" päin,  tai siis työpaikalle, mutta kirja on hieno kuvaus rakennusalasta ja koko yrityselämästä Suomessa kuvaamaltaan ajanjaksolta. Ja luulen, että monipuolisuus ruokkii kirjailijaa itseään uusilla aiheilla, yhteyksiä asioiden kesken löytyy varmasti jatkuvasti sitä mukaa, kun tietoa kertyy.

Kiehtova on myös Nordenskiöldien suku, jossa rakkaus kiviainestieteisiin, uuden löytämiseen ja matkustamiseen periytyy useassa sukupolvessa. Vuorikapteenin veljenpoikaa Nilsiä kutsutaan Suomen mineralogian isäksi, ja tämän poika Adolf Erik puolestaan oli kuulu tutkimusmatkailija, jonka mukaan sai nimensä esimerkiksi tuttu Nordenskiöldinkatumme Helsingissä. (Hän oli muuten naimisissa Anna Mannerheimin kanssa, joka oli marsalkka Mannerheimin täti. Ylhäiset piirit olivat pienet.) Nordenskiöldien sukukartano Mäntsälässä, josta Vuorikapteenikin oli kotoisin, on nykyisin museona, Wikipedian mukaan Augustin kultauunikin on siellä nähtävänä. Pitäisi käydä vilkaisemassa!


Amma sanoo Tuurin haastavan lukijansa hidastamaan, ajattelemaan ja pohtimaan. Lukukauden Jaana kiittää ja kertoo minulle uuden tiedon: Alkemistit on kaksiosaisen romaanisarjan ensimmäinen! Anssi sanoo Tuurin paranevan kypsyessään. No, jos ensi vuonna 70 vuotta täyttävä oppinut, maailmaa laajalti nähnyt kirjailija ei ole "kypsä", kuka sitten?

Antti Tuuri: Alkemistit - maallinen rakkaus. Otava 2013.

Talvisota

Kävi huono tuuri, kun luin tämän kirjan heti Tontin kirjan perään. Jälleen professori naishuolineen, pitkäaikaisen avioliiton kyseenalaistamisineen, ikäkriiseineen ja ihastumisineen, akateemisine ympäristöineen, omaan napaan tuijottamisineen. Ikääkin professoreilla on muutaman vuoden heitolla saman verran. Kirjoja on vaikea olla vertaamatta, vaikka ne ovat niin erilaisia, ettei vertailussa ole pointtia.

Teir ei käsittele omaa professoriaan, sosiologi Max Paulia, satiirina eikä heitä häntä pelastamaan maailmaa. Kunhan nyt pystyisi edes omat asiansa hoitamaan, alkaa lukija toivoa. Mies on kuitenkin tässä Tonttia todellisempi, ei karikatyyri - paitsi sen verran kuin kirjan päähenkilö sitä aina on. Tällä miehellä on enemmän menneisyyttä, nykyisyyttä, ehkä tulevaisuuttakin. Ja perhe, joka on hänelle tärkeä, vaikka Maxin ja Katriinan avioliitto on väljähtyneessä tilassa. Silti he tuntevat toisensa läpikotaisin ja tunnistavat toisen ajatuksen jo katseesta tai kädenliikkeestä. Kaksi aikuista tytärtä ovat jo omillaan, Helen omine perheineen, Eva opiskelemassa taidetta Lontoossa. 

Max on päähenkilö, mutta tarinaa kootaan myös perheen naisten näkökulmasta. Etenkin nuoremman tyttären Evan elämää seurataan tiiviisti. Hän ihastuu taiteenopettajaansa ja viettää villiä opiskelijaelämää. Fiksu nuori nainen hän kuitenkin on - eivätkä tyhmiä ole muutkaan perheenjäsenet, haluaa kirjailija lähes alleviivatusti sanoa. Siitä todisteena mukana on tietysti muutakin kuin ihmissuhdepohdintoja, kuten Maxin omaa alaa sosiologiaa, Evan kautta taidetta. Äly ei kuitenkaan tälläkään kertaa pelasta yllätyksiltä ihmissuhteissa (ei ihan tuorein havainto). Eva ottaa eniten välimatkaa vanhempiinsa, ainakin aluksi, Helen seurailee enemmän perinteisiä kuvioita, joissa noloin juttu on tanssia Ruotsin-laivalla lasten kanssa Muumihumppaa. Katriinalla on oma totalitäärinen käsityksensä hyvästä liitosta, eikä siihen sisälly ylitsevuotavaa avoimuutta tai läheisyyttä. Katriinan ja Maxin erilaiset toiveet, maut ja kaipaukset käyvät selvästi ilmi, jatkuva tyytymättömyys nakertaa pohjaa pitkältä yhdessäololta.

Teir kirjoittaa helppolukuisen napakasti ja tekee nasevia huomioita eri-ikäisten henkilöidensä kautta. Dialogia on paljon, mikä saa aikaan autenttisen vaikutelman. Maxista tehty Hesarin juttu on tehokeino, josta pidin: se tuo tekstiin vaihtelua ja tietysti antaa kuvaa miehestä itsestään - ja aika lailla myös jutun kirjoittaneesta toimittajasta, Laurasta.

Kuten Teir Strindberg-sitaatissaan sanoo, pikkuasiat eivät ole merkityksettömiä, sillä elämä koostuu niistä. Niin tämä kirjakin, ja riittävästi pikkuasioita kansien väliin sopivasti koottuna muodostuu tarina erään ns. hyvän perheen kriisistä.

Pidin tekstin tuoreudesta, reippaasta etenemisestä ja virkistävästä näkökulmasta ikiaikaisiin ongelmiin tässä ajassa. Vierastan käsittelyn hygieenisyyttä ja näytelmällisyyttä. Tunnetasolla kirja tai sen hahmot eivät kirpaise, mutta tarina voi kuvata fiksuksi ihmissuhdeviihteeksi. Osa henkilöistä jää pakosti vaisummiksi kuin toiset, eikä kaikkia tapahtumia voi ulkopuolinen tajuta. Mutta näinhän on oikeassa elämässäkin. Rosoisempi olisi minun makuuni, mutta se ei siloiseen sivistyneen keskiluokkaiseen suomenruotsalaisuuteen perheeseen sopisi.

Muualla: Näppärää, helpohkoa ja miellyttävää, sanoo Ilselän Minna. Anneli ikävystyi. Karoliina koki samaistumisen hetkiä.

Philip Teir: Talvisota. Otava 2013. Suomennos Jaana Nikula.

Lento

Suomalainen osaaminen on arvossaan. Jarkko Tontti vie lukijat lennolle Helsinki-Vantaalta Tokioon, jonne professori Tiitus Toiviainen Helsingin yliopistolta saa kiireisen konferenssikutsun. Eikä tehtävä ole sen vähäisempi kuin maailman pelastaminen, parhaaseen Hollywood-spektaakkelin tyyliin. Suuri asteroidi, 433 Eros, uhkaa törmätä maapalloon, ja parhaat asiantuntijat ja tähtitieteilijät valjastetaan miettimään, mitä tilanteessa on tehtävissä.

Hannu Raittilan insinöörit pelastivat Venetsian vajoamisesta Canal Grandessa, onnistuuko Tontin Toiviainen kumppaneineen?

Tiitus ei ole enää nuori mies, vaan reilusti myöhäiskeski-iässä. Hänellä on vaimonsa Auroran kanssa 11-vuotias Vesa-poika. Pitkä avioliitto ei miehelle riitä, vaan hän harrastaa ahkerasti naisten hurmaamista. Tiukkaa lihaa tavataan jo kirjan toisella rivillä, tosin syötävässä muodossa, mutta lihan heikkous tai vahvuus on paljon esillä muutenkin. Nuori kollega Anniina odottaa mieheltä enemmän kuin seksiä, mihin taas Tiitus mieluiten sivusuhteessaan tyytyisi. Onko Eros-törmäys odotettavissa myös Tiituksen henkilökohtaisessa elämässä? Ja keitä sen jälkeen on hengissä?

Naisia riittää lennollakin. Tiituksen haave on Kahden naisen päivä - ellei jopa kolmen. Vaikka matkan tavoite on kaikkea muuta kuin henkilökohtainen nautinto, Tiitus onnistuu saamaan aikaan säpinää. Ehkä keskittymisestä hormonihurmioon johtuu se, ettei hän vaikuta kovin terävältä professoriksi. Matkalaisista hän huomioi lähinnä kauniit naiset. Vieruskavereiden kanssa sentään tulee juttua: vieressä istuu lähetyssaarnaaja Raija, toisella puolella mies, Kasim, tyttärelleen matkamuistoja tunnollisesti keräävä muslimi.

Tontti ripottelee tunnollisesti mutta satunnaisen tuntuisesti tiedonjyväsiä, kuten tähtitieteilijöiden ajatuskulkuja, seikkailunsa mausteeksi - mutta ei liikaa, joten kirja on helppo lukea, ehkä liiankin kevyt kirjailijan tyyliin, josta ei heittovitsejä odotakaan löytävänsä, vaan miehen hikistä kipuilua, joka on niin raadollisesti esitetty, että se saa lukijan olon lähes tukalaksi, jos ei naurata. Kovin on vakavaa satiiriksi. Muistan ilmiön Sali-kirjasta, sama toistuu. Keski-ikäisen miehen keskenkasvuiselta vaikuttava rimpuilu naisten lumoissa ei ole hauska asia, naurettava ehkä. Miehen menneisyysmuistelut ovat hajanaisia, eivätkä oikein kanna kehitystarinaksi asti.

Mutta tarina on sujuva ja sisältää riittävästi aineksia, jotta mielenkiinto säilyy ja kirjan lukee uteliaana pian loppuun. Tosin suurta tunnetta tai synteesiä ei synny, eivätkä yllätykset ole isoja. Sen verran voin paljastaa, että vanha teatteritotuus pätee tässäkin: jos asetta vilautellaan useaan kertaan, jossain vaiheessa sen täytyy laueta. Tiitus on tavallaan hyvin uskottava hahmo; naisten ihailusta elävä ihanuudestaan vakuuttunut mies, joka ei mieti juuri muita, kuten perhettään. Seurakunta on sisäänlämpiävää muutenkin. Maailmanloppu uhkaa, mutta tieteellisistä ansioista kiistellään ja selkään puukotetaan täyttä päätä - näpäytys akateemiselle maailmalle?

Pidin kuitenkin lennokkaasta tarinasta, johon Tontti on rohjennut heittäytyä, ja myös paneutuvasta pirullisuudesta, jolla kirjailija asiansa esittää. Rohkeutta sekin, näyttää mies vähemmän mairittelevasta vinkkelistä. Sopii heille, jotka haluavat lukea muunlaista kotimaista mieskirjallisuutta kuin helposti nieltävää huumoria ja miettiä aikamme miesnäkökulmaa ja -kuvaa.

Jani Saxell viihtyi kirjan kanssa. Tekstinäyte Luekirja.fi:ssä.

Jarkko Tontti: Lento. Otava 2013.

Kaunein on se jota rakastaa

Yksi hienoimmista kirjan nimistä ikinä! Pakkohan siihen oli tarttua. Ja kirjailijan suhteen olin utelias, onhan hän tunnustettu tekijä, ja yksi hänen kirjoistaan, Jumala, HS:n  lukijoiden sadan parhaan kirjan listalla.

Wahlström sijoittaa kursailematta erikoisia hahmoja yllättäviin ympäristöihin, olen ymmärtänyt, vaikken ole aiemmin häntä lukenut. Niin on ainakin tässä: päähenkilön ammatti ei ole ihan rekrytointi-ilmoitusten peruskamaa, vaan Martin Green on papyrologi. Hän kollegoineen alkaa tutkia kissamuumiota, tai oikeastaan puolta kissaa. Tämä eksentrinen joukko löytääkin jotain tiedemaailmaa - tai ainakin tätä pientä piiriä - järisyttävää kissaan kiedotuista papyrussuikaleista: antiikin runoilijan Sapfon aiemmin tuntemattomia runonpätkiä.

Mutta juoni ei ole aivan niin yksinkertainen. Pian tarina muuttuu jännityskertomukseksi, jossa osaansa näyttelevät niin kreikkalainen upporikas laivanvarustaja, taloudenhoitaja, luopiotutkija kuin kissakultin nimiin vannovat. Jumalia ja kirouksia unohtamatta. Ilman ruumiita ei selvitä. Mutta ei myöskään ilman yllättäviä romansseja. Välillä Sapfo punoo säkeitään kreikkalaisten jumalien maailmassa, välillä Greenin ystävä laatii uutta mullistavaa tietokoneohjelmaa. Kähmintää, rikoksia ja rakkautta - muutaman vuosituhannen aikajanalla.

Hämmentävä ja riemastuttava tarina, jonka lukee sujuvasti ja (hyvällä tavalla) ihmetellen, mutta sen loputtua ei oikein tiedä, mitä ajattelisi. Antiikin runouden ja historian tuntijalle kirja tarjoaisi varmasti enemmän, mutta tavislukijalta menee paljon ohi. Olisiko tämä jonkinlaista kreikkalaista teatteria nykyajassa - iloittelua, älyllisyyttä ja ruumiin nautintoja? Wahlström hyppäyttää lukijaa keveästi  aiheesta ja ajasta toiseen. Mielikuvituksellisuutta ei puutu, ja traagisista elementeistä huolimatta tarina on ehdottomasti komediaa, perinteisine parinmuodostuksineen mutkien kautta.

Kenelle? Kissoja palvoville tai inhoaville, antiikin aikojen ystäville  - mutta ei historiaa tai tiedettä tuiki vakavasti ottaville, yllätyksellisistä ja erikoisista tarinoista nauttiville.

Muita blogiarvioita en löytänyt, mutta pääsen lisäämään kirjailijan Koen 13 kotimaista 2013 -listalleni.

Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa. Schildts et Söderströms 2013. Suomennos Jaana Nikula.

Vaskivuorentie 20

Köyhyys ei ole historiaa, vaan monen todellisuutta - yhä useamman, kun työpaikat vähenevät ja sosiaaliset erot kasvavat. Mathias Rosenlund kertoo omasta elämästään köyhyydessä, tänään, Vantaan Myyrmäessä.

Luulin kirjaa nimen ja kannen perusteella lähiötarinaksi Anu Juvosen Lähiöoksennuksen tapaan.  Tässä ei paikka sinänsä ole niin merkityksellinen, vaan sosiaalinen tilanne ja rahan puute. Tosin Rosenlund näkee yhteyden kahden tuntemansa lähiön välillä: hän on syntynyt Tukholman Fittjassa, köyhien maahanmuuttajien keskellä, jossa hänen vanhempansa sinnittelivät pienillä palkoillaan elättääkseen perheensä. Myös Myyrmäessä asuu maahanmuuttajia. Mutta myös paljon muita, joten lähiön yhdistäminen köyhyyteen harmittaa minua Myyrmäen puolesta. Mutta se on Rosenlundin todellisuutta, tai kirjamarkkinoinnin miettimä tehokeino.

Jälkimmäistä ajattelin siksi, että Fittjan jälkeen perhe muutti Vaasaan, josta ajasta ei kerrota mitään. Rosenlund muutti pääkaupunkiseudulle yo-kirjoitusten jälkeen. Ja suurin piirtein siitä hän katsoo joutuneensa jälleen fittjatyyppiseen ympäristöön, rahanpuutteeseen, jatkuvaan huoleen ja kikkailuun saadakseen itselleen ja nuorena hankituille vaimolleen ja kahdelle lapselleen edes peruselintarpeet. Harrastusvälineistä tai huvipuistoista voi vain haaveilla, nuudeleita syödään päiväkaupalla.

Rosenlund haluaa kirjailijaksi, ja kirjoittaminen on ainoa asia, joka häntä kiinnostaa ja kantaa, kuten hän kertoo. Henkireikä, itseilmaisun väline, mielenterveyden tae, pakottava tarve. Hän haluaa opiskella kirjallisuutta, mutta se tietää pitkää ja kallista opiskeluaikaa, pätkätöitä ja satunnaisia tuloja, jatkuvaa epävarmuutta. Tukiviidakon nurja puoli näyttäytyy tylynä: jos töitä ja tuloja onnistuu vähän saamaan, vähenee tuki saman tien. Ulosottoon menneiden maksujen vuoksi on mahdotonta saada tuloja ja menoja edes suurin piirtein täsmäämään. Hän tietää tehneensä tyhmiä valintoja, mutta se ei auta perhettä nyt, kun lapsilla on nälkä joka päivä.

Hän taistelee jatkuvasti dilemmassa, jossa toisessa vaakakupissa on perheen hyvinvointi ja toisessa hänen oma opiskelunsa ja kirjoittamisensa. Maisterintutkinnon myötä hän toivoo tilanteen muuttuvan. Suuri - mielestäni suurin ja miehelle raskain - tragedia perheelle on vaimon sairastuminen mielenterveydeltään. Mies joutuu hoitamaan lasten lisäksi myös vaimoaan, opiskelujen ja töiden ohella. Lääkkeet ja hoidot maksavat. Kuka ei masentuisi tuossa tilanteessa? Tosin vaikuttaa siltä, että Rosenlund on ollut masentunut jo pitkään, ehkä lapsesta saakka. Köyhyys on hirviö ja painajainen, jota hän ei saa ajettua pois, eikä lopulta edes jaksa keksiä tepsiviä keinoja. Kirjoittaja on peloissaan ja väsynyt.

Hyvin ahdistava tarina, vaikka ei ottaisi kantaa köyhyyden syihin tai Rosenlundin pärjäämiskeinoihin. Yhteiskunta ei kannattele, vaikka hän sitä peräänkuuluttaa - mutta tämän me valitettavasti jo tiedämme. En haluaisi olla kyyninen, mutta taidan olla kuitenkin. Silti, jos joku vielä kuvittelee, että tuilla elää mukavasti tai ettei oikeasti köyhiä Suomessa ole, kirja voi avata silmiä. Sydäntä särkee lasten puolesta, jotka jo pienenä tuomitaan kakkoskansalaisiksi, koska heillä ei ole mitään parempiosaisten mahdollisuuksia.

Puhtaasti kaunokirjallisena teoksena tarkasteltuna kirja on kohtalainen, aitoutensa vuoksi koskettava hieman Knausgård-tapaan, mutta tekstissä on paljon toistoa ja junnaavuutta, joka välillä tuskastuttaa. Se on hätääntyneen ihmisen puheenvuoro, toistoissaan ja ajatuksenvirtamaisuudessaan. Välillä teksti on avunhuutoa, välillä pyrkii liiankin juhlalliseksi vaikkapa luontohavainnoissaan. Sekin kertoo kirjoittajan ailahtelevista tunnetiloista. On vaikea arvioida kirjan "hyvyyttä" kirjana, kun aihe on noin vakava ja omakohtainen. Ja varmasti vielä vaikeampi kirjoittaa samoista syistä.

Marjatta sanoo kirjaa yhteiskunnalliseksi pamfletiksi. Kirjailijan haastattelu Vantaan Sanomissa.

Kirja kasvattaa myös Koen 13 kotimaista 2013 -listaani.

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20. Schildts et Söderströms. Suomentanut Ulrika Enckell.

Rakkaat toisilleen

Saksaksi kirjoittava Stefan Moster on noussut Suomen kärkikirjailijoihin, jos minulta kysytään. Hänen tapansa kuvata maailmaa on omaääninen, kirjoittamisensa tahrattoman taitavaa. Analysoiva, viileän älyllinen ote ei hehkuta tunteilla, vaan tarkastelee niitä, kuten tarinansa sisältöä muutenkin, tutkiskellen ja tarkasti havainnoiden.

Ines ja Daniel ovat menestyvä aviopari, joka asuu trendikkäällä alueella Hampurissa. Osoite, näköala ja sisustus ovat kunnossa - mitä he pitävät tärkeänä, omalla menestyksen mittarillaan mitattuna, sillä molemmat ovat ponnistaneet pieneltä paikkakunnalta nykyiseen asemaansa.


He ovat älykkäitä, aikaansaavia, analyyttisiä ihmisiä, jotka saavat asiat sujumaan ja jotka osaavat hakea ratkaisut kaikkiin tilanteisiin, jopa ennakoiden. Paniikki, hössötys tai sotkuisuus ei kuulu tämän pariskunnan maailmaan. Etenkin Daniel on lähes epäinhimillisen täydellinen mies, joka oikeassa elämässä saisi vähemmän järjestelmällisen puolison raivon partaalle, mutta Ines täydentää pariaan hyvin, vaikka vaikuttaa inhimillisemmältä, jopa erehtyvältä. Rouva on kotoisin viininviljelijäperheestä, ja opiskeltuaan alaa itsekin hän pitää viinikauppaa kivijalkamyymälässä. Daniel on kaupunkien liikennearkkitehtuurin suunnittelija, joka tekee uraa yksityisessä toimistossa.

Jonkinasteinen hämmästys ehkä enemmän itse pariskunnalle kuin lukijalle on se, että he huomaavat täydellisyydestään puuttuvan jotain. Heillä ei ole lasta, joten he alkavat ratkaista tilannetta. Mutta se ei käy helposti.

"Kaikki olettavat aina, että kaikki on parhain päin. Daniel ja Ines eivät ole koskaan pohtineet hedelmättömyyden mahdollisuutta, he teettävät testin, koska se on ehdoton edellytys seuraavan askeleen ottamiseen, inseminaatioon, johon he ovat päättäneet ryhtyä tehostaakseen luonnon omaa prosessia."

Lapsettomuusklinikasta tulee heille vakituinen käyntipaikka. Daniel tutustuu spermanluovutuskäynneillään Ricoon, joka vaimonsa Serifan kanssa on samalla asialla klinikalla kuin Daniel ja Ines. Tuttavuus täysin erilaisiin, tunteella reagoiviin henkilöihin johtaa arvaamattomiin seurauksiin.

Moster kertoo tarkasti ja harkituin valinnoin Danielin ja Ineksen vajaan puolen vuoden elämän vuorotellen heidän molempien kautta, kesäkuusta marraskuuhun. Kuukausittain, kuten naisen kierto. Luvut on nimetty täsmällisesti niiden sisällön mukaan - en tiedä, onko tämä tarkoituksellisen ironista vai äärimmäistä säntillisyyttä. Suhde kehittyy hienoin, lähes huomaamattomin askelin, suuntaan, jota eivät edes Daniel ja Ines osaa ennakoida. Jotain Danielista kertoo myös se, että tarinan suurin draama tapahtuu muiden toimesta kuin hänen itsensä.

Lisäksi Moster asettaa väliin minä-muotoisia muiden henkilöiden ajatuksia; Danielin firman toimitusjohtaja, gynekologi, viininviljelijä (Ineksen isä)...  Tämä hieman hämmensi lukijaa, mutta ei huononna kirjaa - tosin en nähnyt sillä suurta merkitystä itse tarinan kannalta. Kuitenkin se keventää muuten tiukasti kahteen henkilöön keskittyvää psykologista draamaa, antaa pieniä hengähdystaukoja pariskunnasta ja tietoja päähenkilöistä muiden kautta.

Kirja on täysi, se kertoo lapsettomuuden ja parisuhteen haasteiden ohella niin arkkitehtuurista kuin viininviljelystä, saksalaisesta luokkayhteiskunnasta ja merinäkymän merkityksestä - ja laivoista, kuten Mosterin edellisessäkin kirjassa Nelikätisen soiton mahdottomuus. Ne ovat selvästi kirjailijalle tärkeitä.

Pidän Mosterin älyllisestä ja julmantarkasta uteliaisuudesta, rauhallisesta ja vakavasta otteesta, jossa pinnan alla väreilee paljon, vaikkei näkyvästi myrskyä. Helen Mosterin yhtä tarkkaa suomennosta on nautinnollista lukea.

Kenelle? Fiksun romaanin ystäville, harkitsevalle lukijalle, saksalaisuudesta kiinnostuneille, parisuhteita pohtiville, perhettä perustavalle, laatutekstiä kunnioittaville - ja niille, jotka eivät kaipaa tarinan tulemista aivan iholle, vaan pitävät mielellään pientä välimatkaa ja pysyvät tarkkailijan asemassa.

Muualla: Sinisen Linnan Maria sanoo kerrontaa viileäksi, sileäksi ja etäiseksi. Savon Sanomissa kirjaa arvioitiin viileän tarkkailevaksi. Tuo sama v-sana esiintyy näköjään meillä kaikilla.

Stefan Moster: Rakkaat toisilleen. Siltala 2013. Suomennos Helen Moster.